Jo Juice Leskisen elämäkerrassa Risainen elämä: Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala 2014) eläytymiskykynsä todistanut kirjailija ja toimittaja Antti Heikkinen (kts. rakkautesi-jaljet-vihloo-rintaa) osuu aitan seinään naulatun tikkataulun napakymppiin myös teoksellaan Turjailija, Heikki Turusen elämä ja teot (Siltala 2015), siis teot ei teokset, vaikka nekin Heikkinen kampaa tarkkaan.
Kirjallisuuden Irwin Goodman, jokaisen sarkahousuisen jyväjemmarin Vartiotorni, EU:ta henkeen ja vereen mustavalkoisesti vihaava Maamies, Valtakunnan virallinen Maalainen, kivisten Pohjois-Karjalan peltojen elämäntapaintiaani Heikki Turunen on herkullinen kuvattava ja siihen aulis. Juttua piisaa, tupakki palaa ja Pielinen liplattaa. Metsien ja kivikkopeltojen hunsvotti ryyppyeetu, grillillä tappelija ja turpiinsa enemmän ottaja kuin antaja haluaa sanoa niin kuin asiat olivat ja ovat. Hiljaisuus ja vaatimattomuus eivät ole tämän herkullista murretta suoltavan isoäänisen Juuan Sven Tuuvan heikkouksia. Eikä rehellisyyden puute.
Turusen lause pursuaa letkautuksia joilla moni kirjailija pärjäisi seuraavat sata vuotta. Olen tuntenut näitä Pohjois-Karjalan ukkoja ja akkoja joiden jutustelun värikkyys, kielen rikkaus ja tilannetaju ovat aivan omaa luokkaansa. Vasta aikuisena ymmärsin hauskuuden alla kulkevan varjon; köyhyyden, katkeruuden, kärsimyksen ja menetyksiä. Juuri tätä polkua murremusiikkia ymmärtävä Heikkinen kuljettaa lukijaa kuin vanhaa hevosta teuraalle, kulkee Turusen rinnalla, ripottelee mukaan omia elämäntapahtumiaan saaden kaksi kulkijaa ja eri sukupolven kirjailijaa samaan veneeseen, antaa sitten Turusen soutaa ja häivyttää itsensä taka-alalle. Nyt lukija tuntee molemmat miehet ja muuttuu Heikkiseksi kun oikea Heikkinen käy huolehtimasta omista esivanhemmistaan ja jälkeläisistään. Kirjailijan elämä ei ole vain kirjoittamista. Ei kummankaan.
Tämä kaiken Heikkinen asettelee esiin tarkalla psykologisella vainullaan jättäen ajattelemisen ja kokemisen lukijan tehtäväksi. Kokemukset kyllä välittyvät kun kaksi sanaseppoa talloo Turusen lapsuuden luonnon, nuoruuden haaveiden ja toimittajan ja kirjailijan miehuuden raiteilla. Mutta mitä enemmän huvittavia mökellyksiään Turunen turisee sitä enemmän alkaa lukijan kurkkua kuristaa. Uhon ja elvistelyn alta nousee niukka ja ankara lapsuus, isäänsä rakastavan pikkupojan maailma jossa vanhemmat vihasivat toisiaan tai sitten rakastivat eri aikaan eri asioita. Ehkä myös toisiaan joskus.
Tätä rakkaus-sanaa hieno kirjailija käyttää tiheään, varmaankin ikäpolvensa suomalaisten miesten koko kiintiön, mutta ei sitä läheisiin käytetä vaan maaseudun ihmiseen jota Turunen aina niin lämpimästi ja tarkasti kuvaa. Varsinkin teokset Simpauttaja (1973) ja Kivenpyörittäjän kylä (1973) heittävät agraarisuomen navetan kulmille ja heinäpellon pientareelle sellaisen joukon arkkityyppejä ja ihmisen versioita että Fellinin Italiassakin olisi aihetta ottaa mozzarellapizza uunista ja hattu päästä. Tunneasteikkoa reunasta reunaan paukuttava pienen ihmisen arkea kuvaava kansanmies otettin lämpimästi vastaan. Simpauttaja nosti Turusen koko Suomen sanan shamaaniksi, Helsingin herrojen pelleksi ja totuuden laukojaksi. Ja nousihan sitä kustakin päähän, viinan sekaan. Ja miksi ei olisi. Kivisen pellon korpikirjailija iski kultasuoneen.
Oon mie saanu maksaa kirjoittamisesta kovan hinnan ja toiset on saanu maksoo miun kirjoittamisesta vielä kovemman hinnan. 70-luvun alusta alako oikeen vaikee kausi miun elämässä, miulta lähti elämänhallinta jotenkin käsistä. (…) Iltaa kohti masennus kasvaa ja aamuyöstä eufoorisen kirkastuksen aikana nerokkaalta näyttäny teksti tuntuu hirveeltä paskalta, ihteekin vituttaa miten mie oon tämmöstä voinu kirjottaa. Yöllä mie oon maailman suurin nero, jolle jumalat syytää tekstiä, iltapäivällä en ossoo kunnolla kirjottoo nimmeeni.
Kovasti kirjailijat tosistaan pitävät ja arvostavat eikä kumpikaan aiheita pelkää. Kuolemaa ei maalla kasvanut osaa väistellä, Turunen katsoo sitä silmiin kuten veljen tai isän menehtyessä tapahtuu vaikka hirveessä hajussa ruumishuoneella. Mie oon traumaattinen eläjä. Jokasen miun kirjan takana on jonkunlainen trauma, ne on pitännä purkoo kirjottamalla kun oon tämmönen höpelö kun oon.
Turusen tuotannon keskeisen teeman seksuaalisuuden käsittelemisen Heikkinen säästää kirjan loppusuoralle painavista syistä. Seitsemänkymppinen karjalan karhu kertoo tulleensa raiskatuksi lapsena. Monneenkohan kirjaan mie oon siitä kirjottana, aika monneen. Silti minä en oo päässyt siitä asiasta yli ikinä. Hirvee kokemushan se oli. (…) En mie oo näistä voinna puhua, mutta kirjottoo yritin.
Puhe kääntyy myös yksinäisyyteen josta Turunen sanoo aina kärsineensä. Nytkin Heikkinen kertoo vain sen mitä Turunen turisee, lukija ajattelee mitä ajattelee. Yksinäisyys… ja ikävä. Ja läheskäään aina en oo tienny miksi tunnen yksinäisyyttä ja mitä mie ikävöin. (…) Oaskohan ollu kouluikäisenä, kun minulle tuli pikkulavantauti, silloin se kuluki epidemiana. Mie jouvuin Lieksan sairaalaan ja piti olla ensimmäistä kertoo pitkään kottoo poissa. (…) Mie ikävöin kotia ja vanahempia, luin kirjoja, ja kun isä ja äiti tuli kahtommaan, myö ei saatu puhua muuta kun ikkunan kautta.
Kun rehellisyyden tielle ollaan lähdetty puhutaan myös avioliitosta. Tottuus on, että Seija ois ansainnut minua paremman miehen, Turunen toteaa, ja on helppo olla samaa mieltä. En mie tiijä, jotta ossoonko koskaan näyttee sille, jota mitenkä tärkee se on miulle ollu ja on. Tekisi monta kertoo mieli haastoo rakauevesta ja muusta, mutta hevosenpaskoo, hönkäisee Turunen. On se niukkaa kun yli kaksikymmentä teosta julkaisseen mm. Pro Finlandia mitalin saaneen seitsemänkymppisen miehen pitäisi puhua rakkaudesta elävän ihmisen kanssa.
Pidetty suurisydäminen kansanmies on sekoillessaan polkenut monta sydäntä lyttyyn kuin halla perunanvarsia. Liekö kaikki siitä toipuneet. Toisaalta; mistähän ne läheisyysrakkauden taidot olisivat vanhempien jatkuvaa kipuilua, tappelua ja onnetonta avioliitoa katselleeseen ihmistaimeen tarttuneet. Turunen kirjoittaa kirjan lopussa kiitossanoissaan Antti Heikkiselle:
Omaisilleni ja sydänystävilleni sanoisin: ottakaa tämä Antin ojentama hieno 70-vuotislahja selityksenä, anteeksipyyntönä tai armon anomuksena sen johdosta, että olen antanut kaiken parhaan, rakastettavimman kauneimman ja iloisimman hengessäni ja lihassani lukijoille. Maailmalle roiskahtaneesta liekistä on jäänyt kanssaeläjille, rakkaimmille, vain kynttilän tähde, jäätyvä möhkäle steariinia, käryävä lampunjalka.
