Pomo tulee johtoon työryhmän ulkopuolelta ja muuttaa kaiken koska tietää kaiken paremmin, näkee kokonaisuuden ja tehdyt virheet. Hänellä on siitä kalvo, joka heijastetaan työryhmän kokoushuoneen seinään hiljaisuuden vallassa. Sitten tulee toinen kalvo. Pomo on väitöskirjan tehnyt kalvotohtori. Palkka on suuri. Hän ei ole tehnyt päivääkään niitä töitä joita hän nyt johtaa. Pomo on narsistinen johtaja.

Silloin kun maailma ei pyörikään niin nopeasti siihen suuntaan kuin Pomo haluaa, alkaa työhuoneesta kuulua hirveää kiroilua ja tavarat paiskautuvat seiniin. Huone sijaitsee rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Siellä on iso pöytä. Ennen häntä olisi sanottu kusipääksi.

Valtion tai kunnan toimissa ei Pomoista pääse helpolla eroon. Yksityisellä puolella hän olisi saanut kenkää jo kolmen kuukauden jälkeen ilman erorahaa (paitsi jos hän lisää tuottavuutta). Hallituksen puheenjohtaja olisi sanonut että virheitä saa toki tehdä, mutta niistä pitää oppia. Pomo ei opi sillä hän osaa jo kaiken. Tämä on harmillista sillä Pomo on älykäs, ahkera ja kunnianhimoinen väärin ymmärretty arvo- ja muutosjohtaja. Tästä ollaan yleisesti samaa mieltä. Kun hänelle sanotaan että työntekijä on työpaikan tärkein voimavara kokee Pomo olevansa työntekijä.

Kun Pomo tulee tiimin yhteisiin tiloihin kaikki vaikenevat. Se ei ole kunnioitusta. Alkaa pokkurointi. Hän kokoaa ympärilleen hovin. Toiset hän imartelee ja toiset pelottelee puolelleen. Muille tulee hankalat oltavat. Eräs alainen totesi kerran Pomon olevan kuin keisari. Tämä ilahdutti Pomoa. Hän yritti hieman vähätellä saavutuksiaan, olihan työ vasta alussa. Alamaisen lause jatkui ”… jolla ei ole vaatteita”.

Pomo jäi sairauslomalle suunnittelemaan arvostelijan tappamista. Lopulta itsesuojeluvaisto voitti. Hän teetätti sanavalmiilla Brutuksella niin tyhjänpäiväisiä töitä että tämä meni yksityissektorille esimiestehtäviin ja kaksinkertaisti palkkansa. Jälkeenpäin Pomolla oli omituinen olo; hän aavisti etteivät kaikki ihailleet häntä. Hän kutsui tiiminsä mökilleen saunomaan. Kukaan ei tullut. Hän alkoi suunnitella uraa pääkaupunkiseudulla valtionhallinnossa. Isänmaan kutsusta ei voi kieltäytyä.

Yöllä Pomo näki unen jossa hän kiipesi valtavassa pimeässä kuilussa niljakkaita tikkaita ylöspäin pelastamaan putoamaisillaan olevaa pientä poikaansa. Hän oli kauhusta miltei liikuntakyvytön, ei nähnyt mitään, kuuli vain lapsensa hiljaisen hädän. Lopulta hän sai pojasta otteen mutta ei tiennyt kuinka he pääsisivät hengissä alas. Kahvihuoneessa Pomo avautui – kuten alaistensa ystävän ja hyvän työtoverin kuuluu – ja kertoi unensa. Kukaan ei tohtinut kommentoida sitä. Tiedettiin ettei Pomolla ole lapsia. Itse hän tulkitsi unen kertovan siitä kuinka pitkälle hän on urallaan päässyt, vaikka oli elänyt koko lapsuutensa lastenkodissa. Huipulla on aina yksinäistä, hän totesi vakavana.

Narsistisiin johtajiin – ja työntekijöihin – törmää kaikkialla. Kaikilla meillä on enemmän tai vähemmän itsetunnon kanssa työsarkaa, mutta johtavassa asemassa olevan töppäyksissä tuho on usein moninkertainen. Aina ei kyse ole toisten nujertamisen halusta. Arvottomuuden kokemus ja pahoin haavoitettu itsetunto pakottavat koko ajan kahlaamaan toisten yli, vaikka vettä ei olisi mailla eikä halmeilla, eikä kukaan ole hukkumassa, paitsi asianosainen ahdistukseensa. Hän ei kykene näkemään tilannettaan, koska vaikeat itsetunnon häiriöt tietoisuuteen noustessaan aiheuttavat sietämätöntä tuskaa; niiden taustalla on usein tärkeän rakkausobjektin traumaattinen menetys lapsuudessa. Orson Wellesin monta kertaa maailman parhaaksi valittu elokuva Citizen Kane (1941) kuvaa tätä mestarillisesti. Trauma toistuu; yksin jätetty jää yksin.

 

Ei ole internet-yhteyttä