He ovat paenneet (2014) on Jukka-Pekka Valkeapään kunnianhimoinen taide-elokuva nuorisokodin tytöstä Raisasta (Roosa Söderholm) ja sinne siviilipalvelusta suorittamaan tulleesta Jonista (Teppo Manner). Elokuva alkaa pojan perehdyttämisellä laitoksen arkeen: älä ala tutustumaan liikaa nuoriin ja varo ruiskuneuloja, osa näistä tulee hurjista oloista ja ne kusettaa sua mennen tullen. Suojakäsineet näyttävät olevan tärkein väline joilla nuorten kanssa selviää. Sun pitää ymmärtää että sä oot tekemisissä mestarimanipuloijien kanssa.
Änkyttävä, lähes mykkä Joni ja uhmaraivoa täynnä oleva palavasilmäinen ja punahuulinen Raisa ovat kuin metsään eksyneet Hannu ja Kerttu tässä sääntöjen, lukkojen ja kalteri-ikkunoiden (aikuisten)maailmassa. Joni on karannut armeijasta, ja jos hän ei kykene suorittamaan sivaria täällä on seuraava osoite vankila.
Muitta mutkitta nuoret karkaavat ja saavat järjestäytyneen yhteiskunnan peräänsä. Elokuva hyppää hetkessä ja taitavasti nuorten sisäiseen maailmaan; päämäärätön vaeltaminen, lapsuuden muistosirpaleet, unet, pelot ja kummajaiset nousevat esiin ja sekoittuvat ulkoisen todellisuuden kanssa. Ollaan menossa ei minnekään, pois.
Jonkinlainen paratiisi löytyy saaren mökistä jossa he korkkaavat melkoisen viina- ja lääkevaraston. Karkulaiset leikkivät saaressa täytettyjen eläinten päillä villeinä, vapaina ja alastomina, kuin noidan talon vallanneet lapsi-intiaanit. Nuorten tavoite on löytää rahakassi jonka Raisa väittää kätkeneensä. Sillä rahalla voisi asua autiolla saarella vaikka lopunikää! Kumpikaan ei taida siihen uskoa mutta tarkoituksen pakoretkelle ja suunnan haaveille se antaa.
Raisan vanhempien tapaaminen on karu: äiti on lukittautuneena suuren taloonsa kuin linnaan jossa isän hahmo vain vähän vilahtaa. Tytön tavarat on varastossa kuin viestinä ettei sinulla ole tänne enää asiaa. Äiti soittaa poliisit ja pakomatka jatkuu. Raisa haluaa tavata isoäitinsä joka löytyykin erinäisten vaiheiden jälkeen mutta makaa tiedottomana/unessa eikä yhteyttä löydy. Laatikko, jossa jokin linkki aarteeseen olisi pitänyt olla, onkin täynnä Raisan lapsuuden kuvia.
Yhtäkkiä elokuva vaihtaa sävellajia; kasvonsa peittäneet mykät kommandot kidnappaavat nuoret, heidät uhataan tappaa, suljetaan maakuoppaan ja Joni miltei hukutetaan teurastetun villisian vereen. Raisa pahoinpidellään ja raiskataan. Lopulta piinaavien kauheuksien jälkeen Joni pääsee pakenemaan raahaten elotonta tyttöä mukanaan sairaalaan. Toivuttuaan poika karkaa uudelleen tytön kanssa ja elokuva loppuu syksyiseen metsään jossa nuoret asuvat luonnontaloudessa kaukana pahasta sivilisaatiosta yhdessä kuin ensimmäiset alkuasukkaat autiolla saarella.
Elokuva on hienosti leikattu ja kuvattu ja niistä syistä aiheesta monesti palkittu. He ovat paenneet ei kerro tarinaa vaan on tarina, joka kerrotaan kuvilla. Sen äänimaailmassa on usvaista shamanistista äänimattoa, efektejä, Gabriel Faurén Pavanesta Dingon biiseihin, kuulasta pianoa ja yksi suora rokkikin saa tilaa autohurjastelun aikana. Tuntuu kuin nuoret näyttelijät olisivat vereslihalla ja näyttelevät vaistolla. Juuri mitään ei selitetä eikä katsojaa johdateta kädestä pitäen vaan kohtaukset leikkautuvat toiseen suoraan. Ollaan hyvällä lailla Tarkovskin ja ehkä Terrence Malickin The Tree of Life (2011) -elokuvan selittämättömyyden äärellä. Nuorilla ei ole taustaa eikä tulevaisuutta, eikä mitään kiihkeää heidän välillään näytä olevan vaikka Joni vakuuttaakin Raisalle rakastavansa tätä. Kaksi hukkuvaa teiniä takertuvat toisiinsa.
Samanlainen asetelma on vielä karummassa elokuvassa Julma maa (1973), Malickia sekin, josta olen kirjoittanut aikaisemmin mm. teoksessa Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016). Tunnelmissa jossa nuoret asuvat autossa on myös Jan Troellin Il Capitano (1991) -elokuvan maailmaa josta myös kirjoitin samassa kirjassa.
Välivallan ja kidutuksen ilmaantuminen kuin tyhjästä herättää monenlaisia tunteita. Ensimmäinen on torjunta: miksi näin, mistä on kyse, tämä on vastenmielistä ja tarpeetonta! Sitä voi lähestyä myös uteliaasti: kuvataanko tässä sitä kuinka yhteiskunta kohtelee erilaisia, ja sopeutumattomia jotka eivät osaa eivätkä halua pelata samoilla säännöillä? Väkivaltaahan Raisa sai kokea laitoksessa riehuessaan ja Jonin katkelmalliset mielikuvat ovat uhkaa täynnä.
Voisiko kyse olla myös siitä että kuinka nuoren mieli saattaa seota irtaantuessa kaikista realiteeteista, säännöistä ja turvasta ja mielen kellareiden arkaaiset viha, pelko ja alistamismielikuvat purkautuvat esiin heittäen hänet sisäisten petojen armoille. Painajaisunista tulee totta. Silloin kokemusmaailma saattaa pirstaloitua, psyyke ei kykene erottamaan mielikuvia ja todellisuutta, unta ja valvetilaa, ajatuksia ja tekoja. Silloin vaihtoehtona voi olla hajoaminen, kuten elokuvassa, ja sen jälkeen mielen tyhjentäminen ja torjunta, pako lapsuuden leikkeihin, viattomuuden metsään pois pahasta maailmasta.
Siirtymä kypsymättömien mutta ei nyt niin sekavien nuorten maailmasta terroriin tai psyykkiseen romahdukseen on turhan äkkinäinen – jos tässä nyt siitä on edes kysymys. On se sen verran rankka tyylinvaihdos etteivät edes elokuvaa arvioinneet kriitikot juurikaan mainitse sitä.
Myös nuoruusikään normaalisti kuuluva regressio, siis psyykkinen taantuma lapsuudenaikaisiin mielikuviin, tunteisiin ja kokemuksiin saattaa tuntua tältä. Puberteetti ja sen mukana nousevat seksuaaliset ja aggressiiviset viettimielikuvat purkautuvat joskus yhtäkkisesti esiin ja saattavat keikauttaa latenssissa saavutettua tasapainoa pahoin varsinkin kun samaan aikaan alkaa kehityksellinen irtaantuminen lapsuuden vanhemmista alkaa: ulkoinen turva menetetään eikä sisäistä ole vielä rakentunut riittävästi.
Riittävän eheä nuori toipuu näistä ahdistus- ja pelkopuuskista yleensä hyvin, varsinkin tuen avulla. Nuoruusiän väliaikainen psyykkinen romahdus (breakdown) on aivan eri asia kuin psykoottisuus tai skitsofrenia. Jos nuorella on vakavia repeämiä mielen rakentumisessa voi käydä niin että painajainen ei lopukaan turvan ja realiteettien ilmaantuessa vaan hän vajoaa syvemmälle ahdistuksen maailmaan. Nuoren täytyy tunnistaa ja hallita sekä ulkoiset vaarat että sisäiset paineet. Ne sekoittuvat meillä kaikilla aika ajoin vaikka opimmekin, jos hyvin käy, ajan oloon luottamaan ulkoisen todellisuuden muuttumattomuuteen paremmin. Sisäiset uhat voivat olla vaarallisempia kuin ulkoapäin tulevat.
.
