Upouusi dokumenttielokuva Tolonen (Lasse Keso, 2014) jättää haikean olon. Ikäpolveni kitaransoittajien idolin kuhmuinen matka kotimaisesta ja kansainvälisestä arvostuksesta narkomanian autiomaahan on ollut kova reissu, hard road.
Jokainen 1970-luvun soittajanalku olisi halunnut olla Tolonen, Järvinen, Hendrix, Blackmore ja Jimmy Page ja mielellään yhtä aikaa. Kukaan ei pystynyt olemaan edes yksi heistä, vaikka joukossa oli kaksi suomalaista; bluesin takaovesta esiin astunut Fenderkunkku Albert ja kuin tyhjästä pohjolaan laskeutunut vikkeläsorminen Gibson 335:lla lentävä progehippiäinen. No tukan voi kasvattaa ja soittaa lujaa.
Ujo, kiltti ja kohtelias nuorukainen muuttuu vuosien saatossa mustahampaiseksi kääpäihoiseksi öykkäriksi ja lopulta kiirastulen, häpeän ja katumuksen kautta Siionin virsiä pianolla hapuilevaksi käheä-ääniseksi laulajaksi. Matka 10-11 -vuotiaana vedetyistä eka känneistä kannabikseen, amfetamiiniin, kokaiiniin jne. vei miehen haudan partaalle (tv-ohjelmassa Astu tarinaan, osa 56).
On hankala katsoa soittajan ikävää kitaranvarteen kun nuoren polven huippumuusikot Timo Kämäräinen, Risto Toppola ja Teemu Viinikainen osoittavat kunnioitusta vanhalle mestarille Tolosen sävellyksiä levyttäessään. Pojat ovat studiossa hieman hämmentyneitä: Ramblin’in ja muiden säveltäjä ja soittaja istuu samalla sohvalla!
Mitä miettii Jukka? Ehkä kaipaa kadonnutta soittotaitoaan, ehkä muistele uraansa, ehkä tuntee ylpeyttä sävellyksissään, ehkä ne eivät kuulosta enää kovin kummoisilta, tuumailee että tuonkin olisi voinut soittaa toisella lailla ja tuokin sointu olisi voinut olla toinen. Nuoren polven muusikot ovat loistavia soittajia, mutta Tolosen soundia ja sielua ei voi olla muilla kuin Jukalla. Ei silti että pojat yrittäisivätkään. Jos progressiivinen rock on vierasta kannattaa kuunnella Rauli Badding Somerjoen klassikko Paratiisi. Soolon soittaa vetreässä kunnossa oleva Tolonen.
Näin Pressan Kajaanissa 70-luvun alkupuolella Kajaanissa Vuohengin lukion lavalla. Vaikka Frank Robson ei enää ollut bändissä oli keikka hieno, pitkien kappaleiden kuunteleminen kainuun maalaishipeille ei ollut mikään haaste. Levyt oltiin kuunneltu kannesta kanteen moneen kertaan. Tolosen ruotsalaisen bändin keikka – mukana oli muistaakseni mm. Coste Apetrea – Oulussa muutama vuosikymmen myöhemmin oli kauheaa kuultavaa vaikka mitään varhaistolosta ei olisi odottanutkaan. Langanlaiha lommoposkinen kitarasankari repi kirskuvasta kitarastaan kylmiä kovia ääniä tehden kaikki ne virheet, jotka otteensa menettänyt virtuoosi voi tehdä. Soitti liian lujaa, oli ”rock” ja sekaisin kuin seinäkello eikä yhteyttä yleisöön, toisiin soittajiin tai edes soittimeen ollut. Lavalla oli tyhjä kuori.
Syöksykierre saavutti pohjansa Tolosen puukotettua naisystäväänsä. Vankila pelasti minut, hän sanoo. Se pakotti pysähtymään ja armo löytyi uskosta. Mieleen tulee Matti Ijäksen uusin laatuelokuva Kaikella rakkaudella (2013), jossa Tommi Korpelan esittämä linnakundi kyselee ihmisiltä kuka se mustasukkaisuuden paholaisen häneen istutti ja sai puukottamaan viattoman miehen. Vastuunottajia ei löytynyt.
Ujo ja pehmeä perheenisä ja räyhäävä, ahdistunut narkkari ovat saman ihmisen eri puolia; kitaran tohtori Jekyll ja mister Hyde. Piruko se meihin menee viinapullon ja piikin kautta, kuten uskonto opettaa, vai nostavatko ne vain meissä lymyävän potentiaalisen paholaisen esiin? Onko Jekyll/Hyde –tarina kiinnostava siksi koska ne asuvat myös meissä?
Kaima on nyt Kristuksen mies, suhteet lapsiin ovat kunnossa ja toive saada olla musiikissa mukana edes jotenkin on toteutunut gospelin kautta. Hän itse ajattelee että nivelrikon ja onnettomuuksien jäykistämät sormet ovat rangaistus syntisestä elämästä. Jos näin on, näin on. Ehkäpä säveltäminen saa vielä siivet alleen ja syntyy vaikkapa jotain Summer games (1973) –levyn kaltaista syvää, helpolta kuulostavaa, lohduttavaa ja valoisaa musiikkia.
Kuva ei ole elokuvasta vaan allekirjoittaneen omasta valokuva-albumista. Vuosi lienee 1973.
