Puheltiin Aija Puurtisen, Harri Saksalan  ja Anja Hurmeen kanssa hieman kaikesta Radio 1:ssä Riikka Rahin toimittamassa  ohjelmassa Arvolataamo: Laulun voima. Ruumiillisuus vs. kehollisuus nousi ainakin esiin. Kuten totesin keho-sana on johdettu sotien jälkeen vironkielestä keha-sanasta lääketieteen käyttöön kuvaamaan elävää ruumista. Minusta se kuvaa enemmän pintaa kuin sisintä, siksi käytän psykoanalyysistä tuttua ruumis-sanaa. Varhainen minä on ruumiin minä, pappa Freudkin kirjoitti. Se vie ajatukset syvemmälle, sisäisiin tuntoihin, ei pelkästään ihoon tai raajoihin.

Eihän tässä varmaankaan eri asioista puhuta vaikka väitinkin että tunteet asuvat ruumiissa. Aivothan tunteita ohjaavat, mutta itsessään ne eivät tunne mitään, ei aivoissa ole tuntoa. Ei sisäelimissäkään tuntoaistia ole, mutta silti mielikuvat sijoittuvat sinne; sydämemme on särkynyt, ahdistus tykyttää vatsassa tai jalat menevät alta, ja jopa Paavo Väyrynen osuvasti kysynyt voiko vitutukseen kuolla. Ruumiillinen vertaus tuokin, joskin vaikeasti hahmotettava. Vittu-sanassa kieltäminen ja kaipuu jotenkin sotkeutuvat, eiköhän sen puute vituta enemmän kuin se itsessään, jos vähän karhein käsin aihetta lähestyy. Ehkä vituttaa tarkoittaa että tuntuu pahalta, että hyvä olo on poissa, suututtaa miksi kukaan ei lohduta, yksinäistäkin on ja pettymys valtaa mielen. Ehkä se tarkoittaa että vituttaa niin paljon että kunpa voisin syntyä uudestaan!

Psykosomatiikan maailma on äärettömän monimutkainen kokonaisuus. Ohjaako mieli ruumiin tuntoja vai ruumis mielen, puhuvatko aivot ruumiille vai ruumis aivoille? Anoreksiassa, psykoosissa ja hysteerisissä häiriöissä yhteys elävään ruumiillisuuteen on kadonnut, tai ainakin saarekkeista; välillä ollaan synkassa, samassa tahdissa, yhdessä ja välillä taas ei. Siis hukassa.

Fyysinen toiminta, ruumiillinen työ ja liikunta pistävät aineenvaihdunnan ja verenkierron lämmittämään ruumismoottoria, tasoittamaan mielen rauhattomia mahdollisesti aggressiivisia tulivuorenpurkauksia ja siivoaa ahdistavia kiristävää karstaa pois mielen kellareiden koloista. Humppaava henkilö ei lyö, ei ainakaan tanssin aikana. Kiihtyessämme tai raivostuessamme menemme tilanteeseen ruumis edellä ajatuksen roikkuessa lahkeessa: Älä mene! Ajattele! Emme voi toteuttaa halujamme huomioimatta seurauksia.

Klassisessa musiikissa kapellimestari heiluu ja muut istuvat, no huojua saa, mutta katsotaanpa vaikka pianovirtuoosi Glenn Gouldia ynisemässä soittimensa ääressä; siinä koko kroppa painaa valkoista ja mustaa kosketinta, ei vain sormi. Miehen sisällä tapahtuu jotain joka virtaa sormenpäästä koskettimille ja korviimme. Neroko se siinä seurustelee jumalten kanssa, autisti räplää tomuhiukkasta vai pieni lapsi piirtää hiekkaan kukan kuvaa sadetuulen suhistessa korvissa?

Roomassa Villa Borghesen museossa, tai kaikkialla Roomassa, törmää taiteessa ainakin kahteen teemaan, kärsimykseen ja seksuaalisuuteen. Joka toisessa taulussa Jeesus sovittaa syntejä(mme) ristillä roikkuessaan ja joka toisessa patsaassa alaston olento kiemurtelee ties missä tunnoissa. Toisaalta nautitaan ja toisaalta kärsitään.

Ruumiillisuus ja musiikki kohtaavat jo ennen syntymää. Äidin ja sikiön ruumis ovat yhtä. Vastasyntyneen näkökyky on ensimmäisten viikkojen aikana rajallinen, sen sijaan kuuloaisti toimii jo raskausajan 20. – 30. viikolta saakka. Vauva tunnistaa äidin äänen ennen tämän kasvoja. Voiko hyvin usein kuvattu musiikin herättämä kokemus, että ikään kuin leijuisimme avaruudessa, ajattomuudessa ja miltei ruumiittomassa tilassa, liittyä pienen vauvan, tai jopa sikiön, sensomotorisiin hallusinaatioihin, jolloin ruumisminän kokemus ei ole kiinteä eikä myöskään erillisyyden kokemusta ole vielä syntynyt. Avaruudessa meistä kovin harva on käynyt, kohdussa kaikki.

Musiikki on erityisen tärkeää nuoruusiässä. Nuoret ovat kehitysvaiheestaan johtuen hyvin herkkiä sekä psyykkisesti että fyysisesti kokemaan musiikin peruselementtejä. Se voi merkitä ensimmäistä siltaa latenssi-iän suhteellisen rauhallisesta kehitysvaiheesta kohti nuoruuden kiihkeitä elämyksiä. Musiikki voi antaa helpotusta kiukun ja kiihkon kiristäessä koko ruumista, se lohduttaa yksinjäämisen tunteen aikana, johon jokainen väistämättä törmää irtaantuessaan lapsuuden ilmapiiristä.

Musiikki antaa myös voimaa uhoamiseen ja suojaa kaipuun kokemiseen. Rockmusiikin riehunta, ainakin nuoruusiässä, päivittää seksuaalista ruumista toimintakuntoon, resetoi viettielämää ruumiillisuuden kautta hallittavaksi omalta tuntuvaksi dynaamiseksi voimaksi, jota on syytä käyttää viisaasti. Myös iänmukainen regressioherkkyys voi virittää nuoren havainnoimaan ja tutkimaan herkkiä ei-sanallisia koko ruumista koskettavia elämyksiä musiikin avulla. Musiikkikokemus voi olla mielentila, jossa fantasia ja oma ruumis kohtaavat.

Ruumis suomen kielessä viittaa tietysti myös kuolleeseen ruumiiseen, englanniksi body ja dead body. Kukapa sitä haluaisi ajatella, ehkäpä sitä sanaa vierastetaan juuri siksi, mutta siinäpä se juju onkin; ruumis ei ole ikuinen ja, kuten tuli todettua, minuutemme asuu ruumiissa. Se on liian lähellä, kun se toimii emme ajattele sitä, ja kun se ei toimi, tuntuu että osa meistä on rikki, niin kuin onkin. Ruumis on huone jossa asumme, ruumishuone on paikka jonne joudumme mutta jossa mielemme – joku sanoisi sielumme – ei sittenkään ole.

Iäkäs harmaahapsinen roomalainen taksikuski paljastui paljon opiskelleeksi kuvataiteilijaksi ja humanistiksi, jolle historia ja taide olivat toinen koti. Siinä lentokentälle ajellessamme – ikävä kyllä kotiin lähdössä – hän piti esitelmän Pietà –patsaasta, siis tästä Michelangelon vuonna 1499 tekemästä marmoriveistoksesta, jossa ristiltä alasotettu Jeesus makaa Marian käsivarsilla.

– Kävittekö katsomassa Pietà–patsaasta Pietarinkirkossa?
– Tietysti.
– Jeesushan on tuossa patsaassa noin 32 –vuotias, eikö totta? kuskimme tiedusteli moitteettomalla englannilla.
– Mahdollisesti, mumisin.
– Mielenkiintoista on ettei hänen äitinsä teoksessa ole juurikaan vanhempi.
– Niinpä taitaa olla.
– Mihin se voisi viitata?
– Enpä osaa sanoa, vastasin ja harmittelin etten tavannut tätä sivistynyttä miestä Roomaan tullessamme.
– Se viittaa ajattomuuteen, ikuisuuteen, taksikuski totesi innostuneena ja silmäili minua peruutuspeilistä pilke silmäkulmassa.
Ehdotin leikillisesti takaisin paluuta ja pientä kierrosta Rooman historiaan hänen kanssaan, mutta koneemme lähtisi kahden tunnin kuluttua joten toisella kertaa.

Se ruumiillisuuden ikuisista viesteistä vuosisatojen takaa. Sukupuolisuus on tietysti herkin ruumiillisuutemme kokemus; kuinka se toteutuu naisella ja miehellä, mikä on sisällä tapahtuvaa, mikä ulkoista, kuinka mielikuvat, läheisyys ja fysiologiset tapahtumat soivat yhteen? Ruumiimme mysteeri on siinä että se näkyy kaikkialle mutta näemme ja koemme sen subjektiivisuuden kautta, me asumme siinä ja tunnemme sen, mutta emme tunnekaan. Parhaimmillaan laulaessamme mielemme ja koko ruumiimme soi, värähtelee, resonoi sisäänpäin ja samalla – jos hyvin käy – tavoittaa kuulijan, joka resonoi kanssamme ja yksinäisyys väistyy, olemme  hetken yhdessä ja ehjiä.

Groove tarkoittaa kokemusta siitä että sykimme sisäisen impulssin tahdissa, että ruumiimme on mukana ilossa olla tässä ja nyt.

 

 

Ei ole internet-yhteyttä