Kaiken kokenut kulttuuritoimittaja Antti Majander herkistyy pohtimaan Jim Morrisonin taikaa omassa nuoruudessaan ja sitä, kuinka nahkahousujen metafysiikan tenho hiipuu keski-iässä (Oman suunnan ovella, Hesari 11.5.2013). Kuunnellessaan Doorsia hän ilahtuu kun oma 11-vuotias poika ymmärtää levylautaselta kuuluvan jotain muuta kuin digitaalikitkutusta.
Morrisonin nahkapöksyt, ääni, jumalröyhkeä asenne ja bändin shamaanimusiikki merkitsi toppatakkivanhempien YYA-lapsille mahdollisuutta olla jotain aivan muuta; mahtava, sekaisin ja vapaa. Ainakin mielikuvituksessa. Teksteistä en itsekään paljoa mitään ymmärtänyt, en vieläkään, mutta jostain sisäisestä todellisuudesta oli kysymys; seksuaalisuudesta, haluista ja myyttisestä maailmasta tämän sohjosuomen tuolla puolen.
Kuten Majander myös itse tunnen rock n’ rollin lämpimän tuulahduksen kun kuuntelen vaikkapa The Whon varhaisia levyjä. Kyse on tietysti nostalgiasta, siitä että musiikki on silta aikaan, jolloin minusta tuli minä, niihin hetkiin, jota vain musiikki kykeni ymmärtämään. Mutta nyt kuunnellessa meitä on kaksi, nuoruusikäinen minä ja aikuinen minä, joka katselee pitkätukkaista hämmentynyttä 15-16 -vuotiasta itseään Doorsin Absolutely Live – levy kädessä.
Toinen mikä vanhoissa levyssä sävähdyttää on itse musiikki, hyvät biisit ja täyteläiset soundit; kitara kuulostaa kitaralta ja rummut rummuilta. Joka kerta havahdun kuinka kovia muusikoita klassikkolevyillä soittaa, ja millä asenteella. Kuuntele (lujaa!) vaikka Roger Daltreyn laulua tai Black Sabbathin rumpalia Bill Wardia parilla eka levyllä. Voi olla taimingissa välystä ja tyyli koppoti-koppotia, mutta toimii kuin junan vessa. Kuulostaa hieltä ja läsnäololta. Kun studiotekniikkaa ei ollut valtavasti piti soiton olla valmista heti.
Pojan ja toimittajan dialogi on terävää ja koskettavaa. Pohdinta ihailtujen tähtien lahjakkuuden toisesta puolesta, huumehörhöilystä ja muusta, kertoo kuinka isä varoittelee poikaa kuten meillä isillä on tapana tehdä, vaikka tuskin kuuntelimme omien vanhempiemme kalkkeutuneita neuvoja maailman pahuudesta kuvitellessamme itsemme tanssimaan liskokuninkaana kiimaisten naisten edessä rokkiveljien pyhäyhteyden tukemana.
11-vuotias on vielä lapsi, joka ei tiedä kuinka nuoruusiän libidon stratocastersoinnut tulevat potkimaan hänen piilotajuntaansa käärmeet liikkeelle ja kuinka lupsakkaa isän ja pojan rupattelu on kotiintuloajoista muutaman vuoden päästä, mutta onko tuolla väliä. Se mikä tulee, tulee. Rakkautta on hyvä kerätä niin paljon purnukoihin kuin mahdollista että jaksaa myös vihata – jos niikseen menee – ja ottaa vihaa vastaan.
Pojan pohdinta siitä miksi Keith Richards elää vaikka toinen huumesähikäinen Keith, Moon sukunimeltään, kuoli, pistää mietteliääksi. Ja oliko J. Karjalaisella onnellinen lapsuus? Olisiko kysymys geeneistä tai pelkästään tuurista. Kai se pieni ihme on että Richards ei ole kuollut huumeisiin, jäänyt auton alle tai pudonnut päissään vaikka ikkunasta. Isä ja poika Majanderin keskustelussa on jotain samaa herkkyyttä kuin jokin aika sitten Jari Tervosta (ei sukua) kertovassa tv-dokumentissa, jossa isä ja poika olivat yhdessä luistelemassa. Poika sen kuin luisteli ja isä ihmetteli kuinka elämässä voi käydä näin hyvin.
Ehkäpä lapsuudessa saatu rakkaus suojelee meitä pahimmilta vauriolta elämän vuoristoradalla, jossa rocktähdet ja tavikset ovat sittenkin samassa vaunussa saman painovoiman armoilla. Rockhenkilö, joka selviää keski-iän kriisistä – henkilökohtaisesti ja taiteellisesti- , on joutunut laskeutumaan monta kertaa lavajumaluudesta ihmisten pariin, monet Tuonelanportteja kolistellen. Jos olemme saaneet lapsuudessa rakkautta tiedämme mitä kohti kannattaa yrittää mennä, vaikka suunta olisi välillä kuinka hukassa.
