Laulu koti-ikävästä goes teatteri

Laulu koti-ikävästä goes teatteri

Mika Ronkaisen (Klaffi Productions) ohjaama roadmoviedokumentti Laulu koti-ikävästä (2013) isän ja pojan matkasta Haukiputaalta Göteborgiin on saanut laadukkaan tulkinnan Oulun kaupunginteatterissa. Elokuva voitti parhaan pohjoismaisen dokumenttielokuvan palkinnon Göteborgin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ja palkittiin myös kolmella palkinnolla Tampereen elokuvajuhlilla ja kahdella Jussilla seuraavana vuonna. Elokuvasta kirjoitin blogissani Laulu koti-ikävästä – lähelle on pitkä matka.

Nyt isä Tauno ja poika Kai istuvat auton etupenkillä suuren näyttämön keskellä ja ajavat paikallaan kohti Göteborgia, kohti muistoja ja mennyttä ja samalla eteenpäin; poika kohti keski-ikäistymistä ja isä syvemmälle vanhuuteen. Tarina on elokuvasta tuttu mutta ehdottomasti uudelleen kertomisen arvoinen.

(lisää…)

Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet

Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet

Ilkka Heiskasen esitys Huovisen erikoiset on Veikko Huovisen (1927-2009) tuotannon herkullisista hahmoista dramatisoitu parituntinen, joka Oulun kaupunginteatterissa veti lähes suuren näyttämön täyteen 17.3.2013. Ja syystä.

Heiskasessa on jotain suomalaisen kansanmiehen äkkiväärää pöljyyttä ja metsien miehen pihkanhajuista viisautta samaan aikaan. Tällaisia vääräleukaisia moottoriturpa-äijänkäppänöitä muistan lapsuudestani Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta useitakin. Liekö heikäläiset nykyään lukkojen takana, teatterikoulussa tai he soittavat rokkibändeissä? Tokihan esityksestä löytyy myös kikattavia rouvia, Vaasasta Kuusamon korpeen eksynyt oravanmetsästäjän sihteeriksi tullut taloushallinnan ammattilainen ja muita emäntiä.

(lisää…)

Helvetin porteilta Karkkipäivään

Helvetin porteilta Karkkipäivään

Kom-teatterin Karkkipäivä (kirj. Markus Nummi) kertoo syrjäytymisen tarinan monessa kerroksessa. Pääosassa on umpihullu yksihuoltajaäiti, naapurin tytöstä huolestunut neuvokas pikkupoika, sosiaalityöntekijöitä ja tavallinen hyväntahtoinen mies, joka sotkeutuu yhä syvemmälle kanssaihmisten ongelmiin.

Näytelmä on vilpittömästi ja taiten tehty, mutta sen ongelma on yksiulotteisuus. Hyvästä pyrkimyksestään huolimatta ajankohtainen ja tärkeä esitys jää ontoksi sosiaaliraportiksi. Esitykselle ei oikein uskalla nauraa eikä osaa itkeä. Se näyttää kunka asiat ovat, mutta ei kysy miksi ja mitä tehdä. Eihän taiteen tehtävä ole kasvattaa tai politikoida, mutta parhaimmillaan se voi antaa uuden lähestymistavan ja eläytymismahdollisuuden vaikeisiinkin asioihin. Ehkä se onkin esityksen pointti: näin voimattomia olemme!

(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä