Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

(Tätä ei kannata lukea jos et ole vielä katsonut sarjaa. Se sinun on välttämättä tehtävä).

Normaaleja ihmisiä kuvaa kahden lukiolaisnuoren kasvua matkalla aikuisuuteen pienessä Sligon kaupungissa Luoteis-Irlannissa. Marianne  (Daisy Edgar-Jones) on varakkaan perheen hiljainen, varautunut, yksinäinen ja epävarma tytär. Tämän hän peittää ylimielisyydellään. Connell (Paul Mescal) on sitä vastoin ulospäin suuntautuva suosittu reilunoloinen jalkapalloilija ja lähtöisin työväenluokasta. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotikartanoa.

Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin. Se väistää loistavasti kliseiset, erityisesti amerikkalaiset collage/nuorisoelokuvat. Sankareita ja roistoja ei ole. Ihmiset ovat oikeanoloisia ja tavallisia ilman stereotyyppistä hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, tyhmät ja älykkäät -asetelmia. Nuorista – ja aikuisista – on moneksi.

Syvälle sydämeenkäyvän sarjan ehdoton ansio on käsittämättömän hyvien näyttelijöiden lisäksi sen psykologinen tarkkuus ilman psykologisointia. Sisäiset asiat näytetään ja niistä keskustellaan, mutta niitä ei selitetä eikä alleviivata. Mitä vanhemmaksi nuoret kasvavat sitä enemmän heidän kykynsä sanoittaa asioitaan paranee. Alussa erityisesti Connell on enemmän tekijä kuin puhuja; moni hetki sammuu pojan sanattomuuteen.

Sarjan tapahtumat ja ihmissuhteet jäävät aukollisiksi. Elämä ei ole valmis käsikirjoitettu juoni vaan kokemuksia, jotka seuraavat toisiaan. Joissakin näemme syys-seuraussuhteen, useimmin emme, ehkä joskus jälkeenpäin. Näin on nuoren kasvuissakin tietysti. Eivät he ymmärrä mitä tässä tapahtuu ja näin kuuluukin olla.

Marianne ja Connell hakeutuvat ihmistä väkevämmän magneetin vetäminä toistensa syliin. Seksuaalisuus on nuoren sisäisen vallankumouksen ydinräjähdys. Nuori löytää toisen läheisyydestä myös itsensä, haluavan ruumiillisuutensa, tarvitsevuutensa uuden maanosan. Sarjan seksissä ei ole mitään tirkistelevää, pornahtavaa tai likaista. Se on silkkaa salaista kiihkeää iloa ja etsintää, yhdessä kokemista, hyvää ja kaunista. Ja sitä on paljon eli sopivasti. Erityisesti hieman kokeneemman Connellin huomaavaisuus ja hellyys tekee läheisyydestä syvän. Aikuinen katsoja kyllä ymmärtää jo nyt että tässä ei ole kysymys vain seksistä vaan rakkaudesta. Nuoret eivät. Vielä.

Kumpikin haluaa pitää suhteensa salassa koulukavereilta, Connell jostain syystä enemmän. Kenties hänestä on noloa olla yhdessä koulun omituisen tytön kanssa. Mariannella nyt ei ole ystäviä lainkaan. Ryhmäpaine ja ilmeisesti myös nuorten eri sosiaaliluokat näyttelevät asiassa suurta osaa.

Tytön kodin ilmapiiri on kylmä; elämäänsä pettynyt sisarelleen kateellinen isoveli kohtelee Mariannea tylysti ja äiti elää ihan omassa maailmassaan. Isä on kuollut. Connellin äiti sen sijaan on elämäniloinen ja lämmin, mutta isää ei sielläkään ole, liekö ollutkaan. Silti Connell on tolkun mies. Hän osaa pitää hauskaa, mutta kantaa myös vastuuta ja osaa asettua heikomman puolelle itseään esiin nostamatta aina kun siihen tarvetta ilmenee.

Connellin äiti toki näkee heti missä nuorten suhde on menossa ja varmaan Mariannen perhekin, mutta ei juurikaan piittaa. Kun poika pyytää ajattelemattomuuttaan toista tyttöä koulun päättäjäistansseihin Marianne murtuu ja suhde katkeaa. Aina ystävällinen Connellin äiti ripittää tästä pojan oikein kunnolla.

Ystävät kotikylässä Sligossa ovat tärkeitä. Jaetaan asioita, juhlitaan ja kannustetaan, autetaan toista hädässä, piikitellään, mutta ollaan myös kateellisia ja joskus sietäminenkin on siinä ja siinä. Dubliniin opiskelemaan muuttaneet pikkukylässä varttuneet Marianne ja Connell kulkevat toisistaan erillään ja ovat yliopistokaupungissa uuden edessä; tyttö on löytänyt uutta itsevarmuutta ja ystäviä, ja poika on vastaavasti ihan hukassa, vaikka osoittautuu pian lahjakkaaksi opiskelijaksi ja kirjoittajaksi. Yhteyden, erojen ja enemmän tai vähemmän onnistuneiden parisuhteiden jälkeen kautta he kohtaavat jälleen ja pohtivat kokemaansa. Marianne kysyy miltä Connellista tuntui olla tyttöystävänsä Helenin kanssa. ”En koskaan ollut minä hänen kanssaan. Ainoastaan sinun”, Connell vastaa.

Joku sanoisi nuorten keskinäistä yhteyttä maagiseksi. Minä sanoisin sitä rakkaudeksi, tai ystävärakkaudeksi, kenties ihmisyyden korkeimmaksi asteeksi jos omien lasten rakastamista ei lasketa. Näemme maailman samalla lailla, Connell sanoo Mariannesta.

Normaaleja ihmisiä on täynnä tunnetta ilman sentimentaalisuutta ja tekodramaattisuutta. Hellyys, suru, raivo ja kiihko välittyvät nuoren kasvoilta. Ja mustasukkaisuus. En ole koskaan nähnyt tällaista nuorten syntyvän rakkauden ja läheisyyden kuvausta. Mariannen musertava suru tulee ruudun läpi kun Connell tyhmyyksissään jättää tytön kutsumatta koulun juhliin. Ja  Connellin hätä, kun hän ei kykene sanomaan tytölle haluavansa muuttaa tämän kanssa yhteen ainakin kesäksi. Pojan maailma musertuu kun hän kuulee lukiokaverinsa tehneet itsemurhan. ”Minä en tunne mitään”, hän sanoo. Kämppäkaveri Niall toteaa että nyt menee liian pitkälle, käytkö juttelemassa ammattilaisen kanssa.

Normaaleja ihmisiä välttää hienosti myös terapeutti-potilaskeskustelujen kliseet. Näin aitoa terapiavuoropuhelua televisiossa tai valkokankaalla en ole nähnyt. Oikeassa elämässä se on parhaimmillaan jotain tällaista, suoraa ja yksinkertaista. Connell kertoo kyynelten läpi terapeutilleen kuinka ei sovi uuteen ympäristöön, kuinka kokee olevansa ulkopuolinen, eristyksissä ja kuinka hän kaipaa mennyttä ja vanhoja ystäviään, mutta sitä elämää ei voi saada takaisin, eikä kuollutta Robiakaan voi enää tavata! Hän oli ystäväni vaikka emme olleet kovin läheisiä emmekä useinkaan ymmärtäneet toisiamme, mutta silti! Ystävän kuolema merkitsee myös sen tajuamaista että täällä ollaan vain kerran ja että menneeseen ei voi palata vaikka kuinka haluaisi.

Tähän perustunee sarjan nimi Normaaleja ihmisiä. Ilon ja rakkauden lisäksi suru, yksinäisyys ja epätoivo kuuluvat kaikkein elämään varsinkin kehityskriisien aikana, jolloin asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Ne ovat tietysti kovasti vaikeampia kokemuksia jos samaan aikaan tapahtuu jotain traumaattista kuten Connelille ystävän kuoltua tapahtuu. Itse olen nuorten kanssa keskustellessani kuvannut tätä kivuliasta kokemusta, tai kokemusten sarjaa – jossa lapsuus jää taakse eikä uusi maailma ole vielä syntynyt – yksinäiseksi ja aika hämäräksi, jopa pimeäksi huoneeksi, jonka kautta joutuu kulkemaan tullakseen itseksi. Se on tavallisen elämän kokemus eikä mielenterveyden häiriö. Sellaiseksi se voi muodostua jos sieltä ei pääse pois. Pojan toipuminen alkaa näiden terapiakeskustelujen ja ystävien avulla. ”… sitten minä itken, ilmeisesti siis tunnen jotain”, Connell toteaa Mariannelle naurahtaen.

Marianne on Erasmus-vaihdossa Ruotsissa mutta tukee surevaa Connellia. Erityisen koskettavaa on se kuinka hän jättää läppärissä Skypen yöksi auki ja tekee samalla tehtäviään niin että Connell voi katsella häntä nukahtaessaan Dublinissa ja näkee tytön taas heti herätessään. Kauan eläköön internet!

Myös Marianne kasvaa. Hän irrottautuu epäterveistä suhteistaan ja nuoret löytävät taas toisensa. Silloin katsoja, ainakin minä, voin oikaista selkäni ja hengähtää hetken, mutta edessä on uusia haasteita niin kuin elämässä tapaa olla. Uusia jaksoja odotellessa ei voi muuta kuin katsella oman menneisyyden filminauhaa päässään ja kirjoittaa tätä blogia Mariannea ja Connellia ikävöiden ja toivoa heille kaikkea hyvää.

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista

Tältä näyttää uusimman teokseni kansi. Julkaisuun se tulee vasta ensi vuoden puolella.

Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoista on kirjailija-runoilija, laulaja/lauluntekijä ja musiikkiterapeutti Jukka Tervon kirjoituskokoelma hänelle tutuista aiheista. Pohdinnat luovuuden ja taiteen merkityksestä ihmiselossa ja syvälliset näkökulmat elokuvien maailmaan, taiteilijakohtaloihin, teatteriesityksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin ovat edelleen läsnä nuoruusiästä puhumattakaan. 

Psykoterapian maailmassa vietetyt työntäyteiset vuodet ja muusikkous auttavat avaamaan monista elämänkerroista, elokuvista ja dokumenteista uusia hauskoja, traagisia ja teräviä näkökulmia. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Juice Leskinen, John Lennon, Leonard Cohen, Irwin Goodman, Neil Young, Bruce Springsteen, Hector, Petri Walli ja Dave Lindholm.

Elokuvat Yön kirkas tähti, Amadeus, Miss Farkku Suomi, Lahjakas Mr. Ripley, Leijonasydän, Betoniyö, Pariisin Varpunen, Inside Out, Valkoinen raivo, Tumman veden päällä, Musta joutsen, Arrival, Youthja monet muut läpivalaistaan herkällä psykologisella katseella ja kokemuksella lähemmäksi jokapäiväistä arjen elämää, kohtaloita ja valintoja.

Kirja on yli seitsemänkymmenen kirjoituksen elävä ja syvällinen kooste aiheista, jotka koskettavat meitä kaikkia matkalla ihmiseksi. Groovea ruumishuoneella – psykoblogiaa ihmiselon reunaehdoistaon Jukka Tervon 13. teos.

Siinä on semmoset 320 sivua!

 

Mestarin kanssa kalassa

Mestarin kanssa kalassa

Istun kotona terassilla auringonpaisteessa pää varjossa läppäri sylissä ja ajattelen Göstaa. Mestari on poissa. En koskaan kirjoita ulkona, auringossa en todellakaan. Eikä Gösta ole Sundqvist, sanaseppo hänkin ja kuollut, vaan Ågren, suuri suomalainen, toki ruotsiksi kirjoittava runoilija. Ehkä suurin, vaikka juuri tuo sana kuvaa häntä vähiten.

Ägren kirjoittaa tiiviisti, pienesti, täydesti, pullistelematta, mesomatta ja silti isosti. Hän veistää marmorista lintuja, halkaisee taivaan nähdäkseen toisen taivaan ja taas toisen, ja sen, joka istuu vieressä sanomatta mitään. Hän ihmettelee ihmistä, joka näkee kaiken eikä ymmärrä näkemäänsä.

Auringossa kirjoittaminen on minulle uutta ja spontaania, eikä tosiaankaan tule tavaksi, perse märkänä ja hiki tukassa ei luovuus välttämättä kuki, mutta koska Ågren niin murhaavan tarkasti kirjoittaa pimeydestä, joka on kaikkialla, ja kuitenkaan ei, on aurinko nyt tuossa Oulun taivaalla, niin kuin se on kaikkialla.

Joka ei tappiotaan

hyväksy, on

hävinnyt.

(Tääl, 1988).

Kuoleminen alkaa syntymästä, näin hän jotenkin kirjoittaa, ja monista muista vastakohdista, jotka eivät sitten lopulta ole toisilleen vastakohtia vaan täydentävät toisiaan. Ilman toista ei ole toista. Kuuntelen samalla Bachin soolosellosarjoja ja olo olisi täydellinen (vaimokin lähtee töihin, saan olla omassa hiljaisuudessa Bachin ja Årgrenin kanssa), mutta kärpäset perkele kiipeilee säärissä eikä niitä saa pätkittyä hengiltä. Elämä on kuolemista, sanoi toinen runonlaulaja Juankoskelta.

Ågrenin runoissa on niin valtava voima ja paino että pienikin kirja painaa kuin dieselveturi. Jokainen runo pysäyttää miettimään sitä ja omaa elämää, universumia ja kaikkea että Tääl -kirjaa vuodelta 1988, joka voitti Filnlandia-palkinnon, luen vieläkin. Nyt loppui musiikki. Sanoin haloo korvanappeihin, jospa joku soittaa, mutta iPhone  ilmoittaa että sen pitää jäähtyä ennen kuin alkaa Bach taas soida. Unohdin sen kirjoitustouhutuksessa aurinkoon. Pannaan varjoon.

Sitä olin kertomassa että tapasin Ågrenin kerran ja en tavannut. Siis ihan ågrenilaisittain. Nyt tapoin yhden kärpäsen! Olin siis Helsingin Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa järjestetään kirjallisuustilaisuuksia, haastatteluja jne. ihan kiinnostuksesta – ja ehkä ollakseni itsekin runoilija, vaikka en ollut julkaissut vielä yhtään kirjaa. Ja vuosi oli juuri tuo 1988, ja Ågren oli saanut Finlandiansa, jota siis silloin jaettiin myös runokirjoille.

Nojasin yläparvella kaiteeseen ja katselin alas täyteen ahtautunutta kirjallisuusyleisöä kirjahyllyjen väleissä ja ajattelin noinkohan Ågrenkin olisi täällä. Olin Tääl -kirjasta aivan otettu, myyty, pyörryksissä. Runot kertoivat kaiken ja jotain, mutta en ymmärtänyt mitä. Ne eivät olleet runoja vaan Ajatuksia; kirkkaita raunioita meren pohjassa, ydinfuusioita, historian lohkareita, linnunratoja, vastauksia ilman kysymyksiä, ilmestyksiä keittiön matolla, palavia pensaita, filosofin muinaisia pohdintoja ja pienen lapsen toteamuksia. Wittgensteinin ja Heideggerinsa Ägren tuntee, mutta minä en lähellekään tarpeeksi niin enpä noihin ota kantaa. Nyt puhelin taas soittaa Bachia.

Minut unohdetaan,

hän ajattelee. Unohdus on

syvä äiti. Kukaan ei

kosketa sinua siellä; kukaan ei

enää unohda sinua.

(Tääl, 1988)

Siinä nojailin kaiteeseen muun yleisön kanssa ja katselin ihmisiä ja samalla – yhtäkkiä – tajusin seisovani Göstan vieressä kylki kyljessä, kyynärpäät melkein yhdessä ihmismerta katselemassa kuin vanhat kalakaverit laiturilla auringonlaskua ihailemassa. Minä en silloin ja enkä vieläkään… Heitin kakkupalan nurmikolle, jospa kärpäset syöksyvät sen kimppuun ja jättävät minut rauhaan. Hah! Tapoin taas kaksi! Minä varoitin!

Niin, minä en silloin enkä nytkään osaa ihmisiä hirveästi pelätä. En toki tunge kaatamaan kapakassa kaljaa idolini syliin, mutta jos luonteva tilaisuus tulee vaikka Jimi Hendrixin kanssa hississä niin sanoisin että hyvät soundit sulla Voodoo Chilessä, ootko keikalla täällä? Mutta… (tähänkin tulee runo).

Antaminen ja ottaminen ovat

samaa tekoa. Hän,

joka ottaa, lahjoittaa

ottamisensa. Hän, joka antaa,

saa näin toiselta

oman antamisensa. Antaminen

ja ottaminen ovat samaa lahjaa.

(Tääl, 1988)

Göstan vieressä minä jäädyin, sanoisi nykynuori, enemmänkin liikutuin kunnioituksesta enkä sanonut yhtään mitään. Niin oli iso ihminen vieressä, vaikka se mitään iso ollut ja näytti enemmän tullihallituksen tilintarkastajalta kuin suurelta taiteilijalta. Ei ollut mitään sanottavaa. Annoin sen hetken olla siinä. Ikuisuuden. Minua kaksikymmentä vuotta vanhempi 53- vuotias palkittu ja arvostettu runoilija seisoi mietteissään ja lähti sitten suuntaansa ja minä omaani. Mitä siinä olisi voinut ja pitänyt sanoa. Oletko runoja kirjoittanut, lähetkö kaljalle, no ei hitossa! Onneksi olkoon palkinnosta, ehkä. En sanonut yhtään mitään. Ehkä minä siinä ujoudessani, ei se kyllä ujoutta ollut vaan ihan muuta – arvostusta ehkä – kirjoitin sanattoman runon kohtaamisestamme, siitä että sinä et edes tiennyt että tapasimme ja siksi se oli kohtaaminen.

Ja sehän on ruotsinkielinen, olisiko se edes puhunut suomea. No olisi. Caj Westerberg on suomentanut useat hänen teoksistaan ja hyvin, vaikka runoja ei voi kääntää, ne joutuu kirjoittamaan uudelleen. Siihenkin tarvitaan runoilija.

Kun hiljaisuus alkaa

painostaa

on puhuttava; muuten

se lakkaa.

(Tääl, 1988)

Gösta Ågren oli ja on Mestari koska kukaan ei ole.

”Makaan sellissäni

ja kuulen kevään.” Niin kirjoitin

kerran. Kuvaaminen

on jonkin pienentämistä

kuvaukseksi, sitä että sammuttaa

todellisuuden häikäisevän

alastomuuden.

Niin minä sen kestin.

(Tääl, 1988)

 

.

Ei ole internet-yhteyttä