Turvalasi säröille – System Crasher

marras 25, 2019 | Elokuvia, Psykoterapia

Trauma, reagoiminen ja omistautuminen ovat sanoja, jotka tulevat ensin mieleen System Crasher -elokuvaa katsoessa. Sen on ohjannut saksalainen Nora Fingscheidt 2019. Elokuva sai Hopeisen Karhun Berliinin elokuvafestivaaleilla 2019. Ja syystä.

Psykoterapeutti Piia Rantakokko kirjoitti aiheesta osuvan kirjoituksen piia.rantakokko.net/wp/system-crasher-kun-toivokin-on-liikaa enkä tässä yhteydessä kertaa elokuvan yksityiskohtia vaan esittelen joitakin rinnakkaisajatuksiani siitä.

Benni on 9-vuotias kaikkialla raivoava tyttö, jota sosiaali- ja terveydenhuolto heittelee paikasta toiseen. Missään ei ole tilaa, ja jos on niin ensimmäinen konflikti, no ei ensimmäinen vaan kolmas tai neljäs heittää tytön seuraavaan. Ja seuraavaan. Raskasta ja kovasti tuttua kaikille lasten ja nuorten psykiatrisilla osastoilla työskennelleille.

Benni on syvältä satutettu äidin hylkäämä, kenties myös pahoinpidelty tyttö, eikä hän kestä minkäänlaista eroa, kilpailutilannetta, moitetta tai vaatimusta; arkinenkin osallisuus normaaliin elämään saa hänet raivon valtaan, eikä raivo ole vaan naama punaisena huutamista vaan tyttö tulee päälle ja lujaa. Jokaisen ristiriidan hän kokee uhkana ja hyökkää puolustaakseen palasina olevaa itsetuntoaan. Ja tietysti toiset, niin ikään rikkinäiset lapset käyttävät Bennin impulsiivisuutta hyväkseen ja ärsyttävät tätä milloin mitenkin. Oma pienuus tuntuu vähemmän pahalta kun joku on vielä enemmän sekaisin.

Välillä Benniä tutkitaan aivokuvauksilla, mutta eihän kipu aivoista löydy vaan mielestä. Äärimmillään rajut tappelut päätyvät eristyshuoneeseen, lepositeisiin ja vahvaan rauhoittavaan lääkitykseen. Laitoksista hän pakenee äidin luo pyrkien korjaamaan traumaansa. Mutta äiti ei voi häntä ottaa vastaan; kotona on kaksi pienempää sisarusta ja äidin miesystävä, jota Benni ei voi sietää, ja tappelu on valmis kunnes poliisi tulee paikalle.

Paha Benni ei ole. Kun kouluavustaja Micha leireilee hänen kanssaan maaseudulla löytyy tytöstä jakava, iloinen ja toiveikaskin puoli, tietysti vasta sen jälkeen kun maailma ensin muutamaan kertaan hajotetaan, ja jonka avustaja kestää. Benni änkäytyy väkisin Michan perheeseen päästäkseen turvalliseen pysyvään kotiin, mutta eihän se ole mahdollista. Micha on itsekin rankat päivät nähnyt nuori mies, ja tästä syystä ymmärtää ja sietää tytön kipua. Kun Benni ottaa perheen vauvan syliinsä – joka sinällään kertoo hänen hoivaavista kyvyistä, mutta myös kaipuusta läheisyysrakkauteen ja  traumasta  – mutta ei suostu antamaan tätä takasin vanhemmilleen, on miehenkin pantava tytölle rajat.

Mykkää traumaa on vaikea ymmärtää ja sietää; se tunkee kaikkiin niihin paikkoihin, jotka muistuttavat aikaisemmin koettua. Sitä ei voi muistaa, mutta ei myöskään unohtaa koska trauma on ylittänyt psyykkisen käsittelyn kynnyksen ja muuttunut toiminnaksi. Silloin kun trauma tai traumat ovat olleet pitkäaikaisia, jatkuvia ja tapahtuneet varhain ne irti päästessään valtaavat koko persoonan. Nykyhylkääminen herättää vanhan ja helvetti on irti. Jos sitä ei voi kestää, siltä on suojauduttava. Benni tekee sen huudoilla, raivolla ja väkivallalla. Samalla kun toistaminen on suojautumista, yritys päästä pahasta olosta pois, se samalla yrittää ratkaista sitä, korjata. Ja ympäristö reagoi tietysti palauttamalla tytön ja muiden turvallisuuden, ja turvallisuuden palauttamisesta tulee väkivaltaa Benniä kohtaan. Jos tunteiden kokemisen ja niiden säätelyn kykyä ei ole varhaisessa kehityksessä syntynyt, niitä ei voi kokea, ja lapsi tai nuori joutuu vain reagoimaan asioihin, joihin saa vastareaktion ja reagoi sitten siihen. Ikiliikkuja on keksitty.

Tokihan opettaja, lääkäri, sosiaalityöntekijä ja kouluavustaja ymmärtävät tytön tilannetta mutta eivät kykene järjestämään hänelle olosuhteita, joissa ahdistunutta raivokäyttäytymistä voitaisiin sietää ja yrittää palauttaa turvan kokemusta. Kaikki osastot tai muut sijoituspaikat ovat täynnä tai ne eivät voi ottaa näin rajua tyttöä hoitoonsa.

Hän tarvitsee pitkäaikaisen turvan ja ammattilaisia, jotka voisivat ajan oloon jakaa ja jopa auttaa sanoittamaan Bennin kokemuksia ja sitä kautta auttaa tyttöä ymmärtämään ja sietämään ahdistustaan. Se ei tule taivaasta/helvetistä vaan johtuu jostain. Jos se tulee jostain ja sillä on nimi ja silloin se ei ole kaikkialla. Mutta onko sellaisia paikkoja ja ihmisiä? Ja entä jos palauttaminen on mahdotonta koska ei ole mitään mitä palauttaa, jos turvan kokemusta ei ole koskaan ollutkaan? Elokuvassa nähdään ansiokas kuvaus niistä tunteista (psykoterapiassa puhutaan vastatunteista), joita epätoivoisen lapsen hoitaminen herättää: raivoa, vihaa, ihailua, toiveikkuutta, pelastusfantasioita, surua, luovuttamista, voimattomuutta ja syyllisyyttä.

Ja eihän Benni toivoa siedä: juuri kun toivo Michan kanssa tai sijoitusperheessä herää, Benni tuhoaa sen. Hyvä tuntuu pahalta koska sen menettää kuitenkin kohta. Koskaan ei ole riittävästi rauhaa surun ja pettymysten läsnäoloon, kokea kipua, ja että samalla lähellä voisi olla ihminen, joka jakaa sen. Yksinjäämisen kauhu lievittyisi ja toivo voisi herätä. Tämän äärellä Micha ja Benni ovat retkellään metsässä: mies opettaa tyttöä huutamaan laaksoon kuullakseen oman äänensä kaiun. Äitiä Benni tietysti huutaa ja kaiku vastaa, äiti ei. Bennin kokemus on että ainoa asia mikä voi hänet parantaa on menetetyn äidin saaminen takaisin.

Devotion on omistautumista, että toinen, yleensä äiti omistautuu lapselle täysin, ei jätä yksin, ei hylkää missään tilanteessa. Se on välttämätöntä koska vauva on täysin riippuvainen äidistä ennen kuin hän eriytyy riittävästi äidistä ja psyykkiset prosessit kykenevät käsittelemään äidin mahdollista poissaoloa – tai korvaavia ihmisiä on käytettävissä – joutumatta annihilaatioahdistuksen, itsensämenettämisen kauhun valtaan. Jos äiti ei tähän jostain syystä kykene jokin lapsen sisällä saattaa tuhoutua – jopa lopullisesti.

Depressiivisen position kokeminen terapian sisällä on suuri saavutus. Ilmauksena se vie hieman harhanajohtavasti masennuksen suuntaan, vaikka siihen kuulu ennen kaikkea oman tuhoavuuden kokeminen ja sovittaminen. Melanie Kleinin mukaan (1935, 1940, 1992) depressiivisen position kehitysvaiheen (6-12 kk) tehtävänä on integroida rakkauden ja vihan tunteita samaan ihmistä, äitiä kohtaan. Syyllisyys – tai kuten Winnicott (1988) ajattelee – kyky kantaa huolta (the capacity for concern) oman haluamisen, ahneuden ym. aiheuttamista seurauksista hyvälle objektille, äidille – saa aikaan halun korjata oman tuhoavuuden seurauksia. Tämä kaikki tulee mahdolliseksi, jos äiti kykenee ottamaan vastaan sekä kiihtyneen haluamisen, tuhon ja korjaamisen.

Jos ja kun aggressio (ja tuhoavuus) voidaan kokea ilman toisen todellista tuhoutumista, se kuuluu itseen (ja tulee aina kuulumaan). Se ei kuole, mutta ei myöskään tapa. Yksin tätä korjaamista ei voi tehdä. Tor Björn Hägglund korosti Psykoterapiasäätiö Monasterin Winnicott-seminaarissa syksyllä 2002, kuinka tämän vaiheen voi elää läpi ja korjata terapiassa/analyysissa ainoastaan transferenssin avulla. Tämä tarkoittaa sitä että potilaan sisäiset kokemukset elävät terapian sisällä ja suhteessa terapeuttiin todellisina kokemuksina.

Psykoterapeuttinen työ ei ole neuvojen antamista vaan potilaan sisäisen maailman tutkimista ja jakamista ja jos mahdollista niiden sanoittamista. Taide ja luovuus voivat koskettaa meitä syvällä tasolla ja tuoda eheyden kokemuksia. Juuri tämän myös System Crasher tekee lupaamatta mitään falskia toivoa. Se kuvaa asioita niin kuin ne hyvin usein ovat. Mutta voivat ne olla pahemminkin.

Elokuva alkaa ja loppuu samankaltaiseen kohtaukseen: tyttö alkaa hajottaa turvalasia, johon tulee säröjä. Säröt ovat hänen mutta myös epäonnistuneen vanhemmuuden ja yhteiskunnan. Korjaamista riittää. Minullakin on siihen runo jo valmiina vuodelta 2008 kirjassa Kurt Cobainilla oli masu kipeä (myös teoksessa RUNOT (2019):

POIKAKOTI

 Hän sai kuulla vasta 10-vuotiaana
 ettei hänen isänsä ollut edes paikalla
 kun äiti latasi lämmöntarvetta
 vieraasta pistokkeesta.

 Äiti on sittemmin muuttunut kansioksi
 joka muistuttaa sosiaalityöntekijää.
 Löivät pojan pulpettiin kiinni
 keskushermostolamauttimella,

 kumauttivat otsaan kuusioavaimella jossa oli verta.

 Kaikki yritykset saada erilleen 
 pyrkivät kaipaukset pysymään sisällä
 laitettiin odottamaan myöhästymistä.

 Hän hengitti nenän kautta itseensä
 amispoppia ja magnesiumin pelottomuutta
 jonka arjalainen otsa katsoo lattiaan
 kuntosalilla. Se lähensi hänen suhdettaan

 ruumiinlämpöön ja hän olisi etsinyt isäänsä kuin Chaplin
 mutta hypätessään ruokasalin ikkunan läpi
 kuudennessa kerroksessa,

 se olikin turvalasia. 

Klein, M. 1935. A contribution to the psychogenesis of manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 16, 145-174. 

Klein, M. 1940. Mourning and its relation to manic-depressive states. Int. J. Psychoanal., 21, 125-153.                             

Klein, M. 1992. Kateus ja kiitollisuus. Yliopistopaino. Helsinki.

Winnicott, D.W. 1988. The Depressive Position. Teoksessa Human Nature. London: Free Association Books, 69-83.