Paljon tapahtui alle 20-vuotiaana, liikaa. Hän julkaisi esikoisromaaninsa Häräntappoase, voitti J. H. Erkon palkinnon, näytteli pääroolin Mikko Niskasen Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvassa ja pääsi Helsingin Teatterikorkeakouluun Jouko Turkan oppilaaksi. Aivan liikaa.

Anna-Leena Härkösen elämänkerrassa Taskupainos kirjan kirjoittaja Katja Kallio on osannut välittää Mirrin tapaa puhua; suoraa, avointa ja paljon naurua. Aina ei ole ollut aihetta nauruun. Kirjassa selviää mm. se miksi ja milloin Anskusta ja Anna-Leenasta tuli Mirri, mutta eipä kerrota sitä tässä. Itselleni hän on aina ollut Mirri.

Lapsuudessa luovuutta arvostettiin ja siihen kannustettiin. Lahjakas ja esiintymisennälkäinen tyttö kiipesi monille näyttämöille ja kirjoitti tarinaa yötäpäivää. Sitten 16-vuotiaana tuli Oulun Nuorisoteatteri; mukana hurja joukko luovuutta ja lahjakkuutta; tietysti Mirri (joka kirjoitti samaan aikaan Häräntappoasetta), näyttelijät Martti Suosalo, Sari Havas,  Tarja Heinula, Markku Lukka, useissa elokuvissa valosuunnittelijana toiminut Jari Lehtiniemi, TEAK:n valosuunnittelija Kete Kaakinen, elokuvan moniottelija Tapani Launonen, ja mukana hääräsi myös nykyinen kulttuurijohtaja/vaikuttaja Paula Tuovinen  ja monta muuta. Samassa nuorten itse luomassa näytelmässä! Nuorisoteatteri käynnisti monessa nuoressa uskon omaan tekemiseen.

Takana on pitkä ja ansiokas ura kirjailijana ja näyttelijänä. Teatterikouluun heittämällä. Turkan ”opetusmetodi” on ehdottomasti haitallista hänen hampaisiinsa joutuneille, laulaahan Mirri on osannut aina. Olimme yhdessä mukana mm. Oulun Kaupunginteatterin Yökkö-rockmusikaalissa 1982 ja keikkailtiinkin  laulujen kera siellä sun täällä mm. Kuusrockissa, josta kirjassa on kuvakin. Aina oli mukavaa ja helppoa.

Osa Taskupainoksesta käsittelee Mirrin kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä, hänen rajojensa rikkomisesta ja painostamisesta muka taiteen tekemisen varjolla tai muuten vaan. Miten ihmeessä parikymppinen maalaistyttö olisi suojautua ja vastustaa auktoriteettien härskiä ja syvästi loukkaavaa psyykkistä ja fyysistä rajojen rikkomista ja tunkeilua!

On haitallista jos kovin nuori ihminen joutuu julkisuuden pyöritettäväksi. Esimerkkejä löytyy taiteesta ja urheilusta ihan riittävästi. Ihailluksi tulemisesta ei kukaan pysty vastustamaan. On melkoinen työ luoda erillinen julkinen ja yksityinen minuus. Istuimme kerran Oulussa Ravintola Rauhalassa – siis Mirrin uran alussa kun hässäkkää riitti – kun joku toimittaja änkäytyi väkisin pöytään juttua tekemään. Käskin sen sinne missä ei kasva mitään.

Luovuuteen kuuluva regressio, tämä mielikuville, unelmoinnille ja tunteille antautuva puoli, on hyvä renki mutta huono isäntä. Sen kautta voi luodata mieltä ja päästä tiloihin, mutta pitää sieltä poiskin tulla. Aikuinen taiteilija saattaa sen osatakin, no ei aina ja kaikki, mutta nuori, vaikka kuinka lahjakas, vasta opettelee sitä. Liiallinen (sisäinen tai ulkoinen) vaativuus, painostus ja puuttuminen voi tukkeuttaa luovan prosessin. Luovuus ja taiteen tekeminen auttaa kasvussa paljonkin mutta riittää harvoin jos sisin on liian hauras tai rikki.

18-22-vuotias on tärkeässä kehitysvaiheessa, oikeastaan kehitysristeyksessä, jossa hän kokoaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan uudeksi minuudeksi, aikuiseksi persoonallisuudeksi tai ainakin sen pohjaksi. Hän päästää irti lapsuuden samaistuksista ja ottaa tilalle uusia. Liika julkisuus, katseiden ja (kohtuuttomien) odotusten kohteena oleminen saattaa sekoittaa pahasti nuoren normaalia kehitystä ja jättää jälkeensä monta mielen railoa, joista joutuu väistelemään lopunikää.