Tämäkin on pitkä kirjoitus, jota olen tähän vähän tiivistänyt. Epäonnistuin raskaasti, aika pitkä on edelleen. Alkuperäinen löytyy kirjastani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2017).
—
Psykoterapeuttinen nuoruusiän musiikkiterapia on toimiva hoitomuoto, mutta myös käyttökelpoinen diagnostinen väline pyrittäessä selvittämään millaiseen vuorovaikutukseen nuori kykenee. Tämä johtuu nuorten luontaisesta iänmukaisesta kiinnostuksesta musiikkia kohtaan ja heidän yleisestä hyvästä kyvystä kommunikoida sen avulla. Varsinkin yhteistyökyvyttömillä ja -haluttomilla sekä varhaisnuorilla on usein suuria vaikeuksia luoda rakentavaa vuoropuhelua, ilmaista tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sanojen avulla. Tämä saattaa johtaa keskusteluun pohjautuvan tutkimuksen ja terapian joskus umpikujaan. Musiikkiterapia tulisi aina liittää suurempaan kokonaisuuteen osaksi nuoren arviointia.
Sisäisestä kaaoksesta yhteyteen
Saara
9-vuotias Saara tuli nuoriso-osastolle naisten suljetulta osastolta. Hän oli menestynyt koulussa ja urheilijana erittäin hyvin. Erään kilpailumatkan epäonnistuttua hän oli saanut niin voimakkaita raivo- ja ahdistuskohtauksia, että hänet oli toimitettu psykiatriseen sairaalaan psykoottisille potilaille tarkoitetulle osastolle. Hän oli saanut riehumisensa ja ahdistuneisuutensa takia psyykenlääkkeitä ja joutunut olemaan lepositeissä useaan otteeseen.
Saara siirtyi nuorisopsykiatriselle osastolle tietoisena siitä, että siellä ei käytetä psyykelääkitystä eikä pakkotoimenpiteitä. Hän riehui myös nuoriso-osastolla tavaroita särkien ja joutuen välillä suojaan rauhoittumaan suljetulle osastolle. Ensimmäiset musiikkiterapiatunnit päättyivät siihen, että Saara alkoi itkeä, koska ei kyennyt huippusuorituksiin urheilijana ja koki pettäneensä kaikkien odotukset. Sitten hän alkoi huutaa suoraa huutoa. En saanut häneen keskusteluyhteyttä eikä tyttö kyennyt rauhoittumaan. Jouduin keskeyttämään nämä tilanteet ja sovimme jatkavamme uudelleen seuraavana päivänä. Kolmannella kerralla hän suostui yrittämään rumpujen soittoa.
Saara soittaa rumpuja, kaikkia sen eri osia kokeillen, mutta tekee sen vain käsillään soittaen jalkojaan käyttämättä. Hän on hyvin vakava ja etäinen. Vastailen hänen soittoonsa varovaisesti kitaralla. Löydettyäni yhteyden tyttöön alan soittaa voimakkaammin. Saara ei häkelly volyymin nostoa vaan seuraa ja huomioi soitossaan korostuksiani. Otan yhden rummun, menen Saaran rumpujen toiselle puolelle ja liityn rummutukseen. Kopsuttelen välillä oman rumpuni laitoja ja Saara kokeilee kaikkia rumpujaan ja peltejään rikkaasti ja musikaalisesti.
Sitten Saara menee istumaan sohvalle ja ottaa sähköbasson syliinsä sitä ajatuksissaan verkkaan näppäillen. Hän soittaa basson A-kieltä vapaana hitaasti mutta samalla rytmisesti. Syntyy tauko. Otan kitaran ja soitan Saaran bassoääneen perustuvan pienen sointusarjan ja melodiapätkän, joka nousee mieleeni itsestään. Saara alkaa laulaa mukana sen melodiaa. Kauan kestäneen improvisaation päätyttyä kokoan laitteita pois ja käyn ohi mennen soittamassa uruilla viimeistä bassoteemaa. Jätän urkujen rytmikoneen ja A-soinnun päälle soimaan itsekseen arvellen mielessäni, että Saara menee pian jatkamaan sitä kuten hän tekeekin.
Saara alkaa improvisoida uruilla kummallista musiikkia. Soinnutus on jotenkin hyvin tuskainen, kammottava ja painajaismainen ja se ei tunnu purkaantuvan lainkaan. Tapailen sitä kitaralla Saaran mukana, mutta sävellaji vaihtuu, ja aina kun pääsen mukaan, teema katoaa. Soinnutus nousee ja laskee vailla selkeää rakennetta. Saara vaihtaa uruista erilaisia automaattista rumpukomppeja, pysähtyy yhteen, ja kun tavoitan rytmin, hän vaihtaa kompin toiseksi. Mietin ihmetellen tilanteen tunnelmaa. Siirryn rumpuihin ja eläydyn Saaran soittoon niiden kautta. Sitten huomaan mitä Saaran tuskainen improvisaatio muistuttaa. Se tuo mieleeni jonkinlaisen hautajaismusiikin ja samalla La Paloma -iskelmän ”… jos meri vie mut ja näät sä silloin vaikean kyyhkyn…”
Urkuja kauan soitettuaan Saara siirtyy rumpuihin ja lyö niitä lujaa enkä minäkään säästele kitaran ääntä. Sitten hän alkaa improvisoida tavattoman dynaamisesti, hyvin hiljaa välillä lujia välikkeitä iskien. Laitan kitarani pois ja katselen tytön elävää, mielenkiintoista ja dynaamista soittoa ja ihmettelen, kun aikaisemmin vaivannut ahdistukseni on poissa.
Lopussa Saara istuu rentona rumpujen takana ja juttelemme. Välillä Saaran tuskaisuus nousee esiin, ja hän miettii ahdistuneena. kuinka on voinut saattaa itsensä tähän tilaan. Kauhustaan ja vaikeasta olostaan keskusteltuaan Saara kokoaa itsensä eikä mene paniikkiin.
Kuvatulla musiikkiterapiatunnilla Saara kykenee ilmaisemaan musiikin avulla jännittyneisyyttään, kykyään ja haluaan yhteyden etsintään, musikaalista herkkyyttään, kiukkuista ja tuskaista ahdistavaa oloaan. Nämä tunnelmat välittyvät myös minulle. Hän kykenee antautumaan musiikin vapaaseen virtaan ja etsimään improvisaation avulla uusia teemoja samalla perusteeman ja sen rytmisen rakenteen mielessään säilyttäen. Hän kykenee tuottamaan sen myös motorisesti. Saara saa elämyksilleen soittamisen avulla erilaisia muotoja ja rakenteita, jotka selvästi sitovat ahdistusta. Kun musiikillinen vuorovaikutus tuli mahdolliseksi, ahdistus helpottui ja Saara kykeni rauhoittumaan vuoropuheluun ja myös keskustelemaan pahasta olostaan.
Harri
15-vuotiaan Harrin ongelmat tulivat selvemmin näkyviin nuoruusiän alussa. Hän liikkui kummallisesti, oli passiivinen ja tavattoman ahdistunut, eikä ikätovereihin liittyminen onnistunut. Koulussa hän pärjäsi välttävästi. Perheen tilanne oli hyvin hankala Harrin kehityksen kannalta. Vanhemmat olivat jonkin aikaa asuneet erossa, ja avioeroprosessi oli kiivaimmillaan.
Luokseni tulee hyvin ahdistunut ikäistään kolme-neljä vuotta nuoremman oloinen poika. Hän pälyilee ympärilleen eikä kykene edes istumaan luontevasti. Hänen ruumiinliikkeensä ovat jäsentymättömiä ja jäykkiä. Pojan ulkoinen olemus tuo mieleen psykoottiset nuoret, joiden kanssa olen työskennellyt aikaisemmin psykiatrisen sairaalan suljetuilla osastoilla.
Harri ei ole aikaisemmin soittanut mitään soitinta kokeilemista enempää. Hän on hyvin hiljainen, mutta tarttuu sähkökitaraan ja aloittaa sen varovaisen tapailun. Vaikka sormet ja kädet ovat aika ajoin kuin solmussa, käy muutamissa aivan yksinkertaisissa harjoituksissa ilmi, että hän kykenee hahmottamaan lyhyitä musiikillista jaksoja. Sinnikkään työn jälkeen teemat saavat selkeitä muotoja ja käsien motoriikka kietoutuu jäsentyneiksi liikeradoiksi soittimen ympärille. Samalla kun sekavuus jäsentyy yhteistoiminnaksi jonkin musiikillisen teeman ympärillä, vähenee hänen ja myös minun ahdistus ja tunnelma vapautuu. Sähkökitaraa soittaessaan Harria kiinnostaa äänen syntyminen sekä se, kuinka kovaäänisesti voi soittaa.
– Niin lujaa kun haluat kunhan kajarin kartiot ei lennä seinään, sanon.
Tämä naurattaa Harria kovasti.
Musiikkiterapiassa selvisi että hänellä oli persoonallisuudessaan alue, joka kykeni yhteistyöhön, vaikka suuri osa hänestä tuntui olevan ahdistuksen vuoksi aivan lukossa. Sähkökitaran äänenvoimakkuutta pohtiessaan hän yritti ymmärtää tuntemustensa syntymistä sisällään ja niiden mahdollista uhkaavaa esiin purkautumista tuhoisin seurauksin. Musiikkiterapian jatkuessa säännöllisesti tämä alue laajentui hitaasti ja ilmaisuun tuli syvyyttä ja liikkumavaraa.
Hoitohenkilökunnan kyky nähdä huolestuttavasti käyttäytyvän ja persoonallisuudeltaan jopa vakavasti häiriintyneeltä vaikuttavan nuoren kasvun mahdollisuudet vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaista hoitoa hänelle tarjotaan. Molemmissa kuvaamissani tapauksissa kysymys oli vaikeasta kehitysjuuttumasta. Syvän ahdistuksen keskeltä oli mahdollista löytää kykyä yhteistyöhön, jakamisen ja kokemisen hetkiä.
”Ohimenevä nuoruusiän psykoosi voi ilmetä lyhyeksi ajaksi kärjistyneenä nuoruusiän sekoiluna varsinkin sukupuolisuuden kriisin aikana. Tällaiselle ohimenevälle psykoottiselle episodille on tyypillistä regressiivisten oidipaali-iän mielikuvien ja tuntemusten vuotaminen piilotajunnasta tietoisuuteen nuoren kykenemättä torjumaan niitä. Tukemalla hänen toimivaa minäänsä saadaan tämän tapainen psykoottinen episodi päättymään. Sitä ei ole syytä sekoittaa varsinaiseen psykoottiseen persoonallisuuteen, koska nuoruusiän psykoottinen episodi jää edullisissa olosuhteissa minän vahvistuttua vain pelottavaksi muistoksi ahdistavasta nuoruusiän vaiheesta”(Hägglund, T-B 1985).
Musiikkiterapian esisanallinen vuorovaikutus edisti ahdistuksen sitomista musiikkiin ja toimintaan, elämysten kokemista itsessä ja sittemmin niiden sanoiksi pukemisessa. Vaikka musiikki ja soittaminen loivat mahdollisuuden vuoropuheluun, on ydinkysymys kuitenkin nuoren ja terapeutin välisessä suhteessa: kokeeko nuori terapeutin riittävän lujaksi ja turvalliseksi kestämään hänen ahdistustaan ja sekavuuttaan? Tilanteissa heränneiden omien vastatunteiden tarkasteleminen oli hyvin tärkeää. Molemmissa tapauksissa ensivaikutelmani oli torjuva ja varautunut. Yhteistyön jatkuessa nuoren kyvykkäämpi puoli sai riittävästi aikaa ja rauhaa nousta esiin.
“Yhteinen tekijä sekä taiteelliselle luovuudelle että mielisairaudelle on psyykkinen taantuminen lapsuuden mielikuviin, lapsen vapaisiin fiktioihin ja lapsuuden mielen vapauteen. Sekä luovuus että psyykkinen häiriö, kuten neuroosi ja psykoosi pyrkivät irti jokapäiväisestä todellisuudesta ja sen aiheuttamista paineista. Häiriintyneen psyyken ja luovan psyyken välinen ero on ensisijaisesti inspiraatioelämyksessä. Häiriötilassa ei ole inspiraatiota vaan yksinomaan tarve paeta kipeää ja ahdistavaa todellisuutta neuroosin tai psykoosin regressiivisiin ja suojaaviin mielikuviin. Näistä puuttuu halu antautua tuntemattomalle ja löytää sieltä uutta kuten luovalle regressiolle on ominaista” (HäggIund, T-B 1984). Musiikki ja musiikkiterapia voivat antaa nuorelle uuden mahdollisuuden kehittää nuoruusikään kuuluvia regressiivisiä mielikuvia kasvun palveluksessa niihin kokonaan hukkumatta.
Vaikeasti häiriintyneelle musiikki voi hetkellisesti palauttaa kadoksissa olleen kyvyn.
Tapani
Hebefreenistä skitsofreniaa sairastanut 20-vuotias Tapani eli omassa harhamaailmassaan psykoosiosastolla. Hän makasi suurimman osan ajastaan vuoteessaan liikkumattomana kattoon tuijottaen välillä kykenemättömänä edes syömään itse. Yritin saada hänen yhteyttä musiikin avulla, koska tiesin hänen ennen sairastumistaan soittaneen rumpuja. Useimmiten hän ei edes liikahtanut peittonsa alta, saati lähtenyt kanssani musiikkiterapiatiloihin. Muutaman kerran sinne saakka päästyään Tapani vain istui liikkumatta ja ilmeettömänä rumpujakkaralla, kunnes palasimme takaisin osastolle. Tähän osaston ja musiikkiterapiatilojen väliseen alle sadan metrin kävelymatkaan hänellä saattoi kulua yli puoli tuntia. Hän liikkui hyvin hitaasti kädet luonnottoman suorina edessä ja polvet jäykkinä ja lukossa kuin sukellusmies painavissa varusteissaan merenpohjassa.
Erään kerran pojan jälleen istua jököttäessä rummuissa olin selin häneen säätelemässä kitaravahvistinta ja aloin ajatuksissani soittaa sähkökitaralla Jimi Hendrixin Who Knows-kappaleen riffiä. Yhtäkkiä selkäni takaa kuului kappaleen rumpujen sisääntulofilli ja riffini sai rautaisen sähäkän säestyksen kaikilla mausteilla. Pitkätukkainen, risupartainen, ruokkoamaton hetki sitten aivan jähmettyneenä istunut poika soitti todella hyvin, eikä mitään peruskomppia, vaan eloisaa, rikasta ja hyvin musikaalista komppia, jota hän oli varmasti soittanut aikaisemmin terveenä ollessaan paljon. Muutaman minuutin jammailun jälkeen hän laittoi rumpupalikat sievästi virvelirummun päälle, hymyili leveästi hämmästyneen ilmeeni nähdessään ja muuttui hetkessä takaisin jäykäksi ja jähmeäksi sukellusmieheksi ”sisämaailmaansa”.
Menetysten läsnäolosta terapiasuhteessa
Masentuneelle nuorelle luovuuden löytyminen voi merkitä uutta toivoa ja aktiivisuuden mahdollisuutta; kokiessaan ja jakaessaan omia tunteitaan ja mielikuviaan hän ei ole yksin. Joskus yhteiskyvyttömän ja sulkeutuneen nuoren kasvupotentiaali saattaa paljastua musiikkiterapian kautta paremmin kuin keskusteluun pohjautuvan tutkimuksen avulla.
Jari
14 -vuotias Jari oli vakavasti masentunut yksinäinen poika, jolla oli suuria oppimisvaikeuksia. Hän ei ollut edellisten tapausten lailla psyykkisen romahduksen partaalla, mutta oli suuressa vaarassa ajautua antisosiaalisen kehityksen kierteeseen. Vanhemmat olivat eronneet, yhteys äitiin on katkennut ja isä kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Jari asui sijaisperheessä. Hän liikkui asosiaalisissa porukoissa, käytti runsaasti alkoholia eikä kyennyt käymään koulua. Osastolla hänen oli hyvin vaikea keskustella asioistaan eikä hoitoon tarvittavaa yhteistyökykyä tahtonut millään löytyä. Nuoriso-osastolla eristäytynyt ja uhmakas poika löysi musiikkiterapiasta uuden kyvyn yhteistyöhön ja jakamisen maailman.
Jari istuu rummuissa pyytäessäni häntä matkimaan kitaralla soittamiani rytmisiä jaksoja. Hän joutuu ensin hämmennyksiin, raapii selkäänsä rumpupalikoilla, mutta kokeilee yhtä rumpua, kunnes huomaa, että voi halutessaan käyttää vapaasti kaikkia muitakin. Matkiminen onnistuu tämän jälkeen luontevasti. Lopettaessani tahdin mittaisen kuvion Jari jatkaa sitä heti rytmisen rakenteen pysyessä vakaana, eikä soittoomme tule taukoa. Kun soitan kitaralla tsäk-tsäk-tsäk kieliä vaimentaen niin että kitarasta tulee rytmisoitin, vastaa Jari heti rummuissa pam-pam-pam. Välillä muutan rytmijaksoa, mutta se ei Jaria sekoita vaan hän seuraa soittoani vaivattomasti. Kun etäännymme kauas ensimmäisestä teemasta Jari alkaa tulla epävarmaksi ja palaan takaisin alun yksinkertaiseen teemaan.
Kun tempo tällaisessa harjoituksessa väistämättä kiihtyy, ei enää ole mahdollista saada selvää, kumpi soittaa ensin ja kumpi matkii. Soitto menee sekavaksi meteliksi ja meitä molempia naurattaa. Hetken mekastettuamme pyydän Jaria vuorostaan keksimään rytmijaksoja, joita voisin puolestani matkia. Hän alkaakin keksiä uusia jaksoja, joita seuraan kitaralla, kunnes hän innostuu rummuttamaan niin monimutkaisia ja pitkiä teemoja, etten enää pysty matkimaan niitä.
Kuvatussa esimerkissä kylvämme pitkän yhteistyömme ensimmäisiä siemeniä. Osastolla yhteistyökyvyttömältä vaikuttava poika ottaa kaiken ehdottamani innostuneena vastaan. Hän kykenee keskittymään ja ilmaisee tunteitaan soittamisen avulla hyvin. Jarin halu miellyttää minua syttyy nopeasti kyvyksi käyttää samaistusta oman kasvun palveluksessa. Myös motorinen kyvykkyys ja huumorintaju tulee heti esiin puhumattoman ja jurottavan olemuksen takaa. Monin tavoin itsensä avuttomaksi ja osaamattomaksi tunteva poika oppii soittamiseen liittyviä perusasioita nopeasti.
Huomioni kiinnittyy myös improvisaatiomme jatkumiseen ilman taukoja. Tämä musiikkiin puettu kyky antaa ja ottaa, kysyä ja vastata sekä odottaa ja tulla ymmärretyksi on eräs vihje vuorovaikutuksen varhaisista kohtaloista. Se on itse asiassa keskustelua ilman sanoja. Harjaantuneilta muusikoilta se onnistuu helposti, mutta soittamaan tottumattomilta nuorilta se vaatii joskus paljon harjoitusta. Samassa tilanteessa saan tilaisuuden määritellä musiikkiterapian ei-koulumaiseksi asiaksi, jossa väärin tai oikein toimimista ei ole olemassa. En niinkään puhu tästä asiasta, vaan se miten toimimme yhdessä, välittää sen Jarille. Näin hän saa ensikosketuksen siihen tilaan, johon musiikkiterapiassa pyritään ajan myötä ja hän on sitä itse myös luomassa. Ensin on löydettävä keskinäinen luottamus ja painostuksesta vapaa ilmapiiri.
Jarin nuorisopsykiatrinen osastohoito, psykoterapia ja musiikkiterapia kestivät 3,5 vuotta. Hoidon aikana hän kykeni työstämään äidin menettämiseen sekä isän sairastumiseen ja itsemurhayritykseen liittynyttä lapsuuden depressiota niin, että nuoruusiän kehitys eri puolineen sekä kyky oppia ja rakentaa tulevaisuutta tulivat mahdollisiksi. Terapian loputtua Jari pääsi ammattikouluun ja seurusteli vakituisesti.
Markku
14-vuotiaan Markun syvä masennus oli kaukaista perua. Isän väkivaltaisuus, vanhempien avioero sekä isän äkillinen sairastuminen ja kuolema olivat hänen sisällään monen lukon takana. Markku oli älykäs poika, mutta menestyi koulussa huonosti; epävarmuus ja masennus tekivät hänestä alisuorittajan. Hän oli pitkiä aikoja pois koulusta eikä hänellä ollut ystäviä. Keskittyminen oli vaikeaa ja jokainen epäonnistuminen tuntui maailmanlopulta. Suojautuakseen pienuuden ja avuttomuuden kokemukselta hän turvautui omaa erinomaisuutta korostaviin omnipotentteihin suuruusmielikuviin, että osasi mitä vaan ilman työntekoa – ja putosi vielä korkeammalta. Joskus hän sai kerrottua vaikeuksistaan ja siitä kuinka lähti kesken koulupäivän kaupungille vaeltelemaan. Rupatellessaan hän laittoi soimaan Timo Rautiainen & Niskalaukaus -yhtyeen kappaleen Surupuku[2], jossa raskaan ja fallisen heavymusiikin lomaan on kudottu vakava teksti.
En tahdo murhetta kantaa,
vaan en tiedä kuinka voisin
kaiken kurjuuden keskellä
nähdä jotenkin toisin (…) siksi pukeudun mustaan…
Hän juuttui hakemaan turvaa äidin maailmasta, eikä päässyt loukkaantumisherkkyydestään johtuen mukaan kaveripiirin touhuihin. Hylätyksi tulemisen kokemisen tunteen hän sijoitti muihin ihmisiin ja heitä hylkäämällä toisti traumansa oravanpyörää uudelleen ja uudelleen. Hankalista tunteista ei halunnut terapiassa puhua. Musiikki, jota hän valitsi ikään kuin taustamusiikiksi terapiatunneilla, antoi tärkeää tietoa hänen sisäisen maailmansa kätketystä puolesta; erään kerran hän laittoi soimaan Bachin Air-kappaleen todeten ohimennen sen olevan hautajaismusiikkia. Markun oli vaikea kokeilla soittamista, koska pienikin epäonnistuminen suisti hänet syvän häpeän kokemukseen; ettei ole mitään, ettei osaa mitään.
Soitettuaan rummuilla AC/DC-yhtyeen Thunderstruck-kappaleen[3] yksinkertaiseen komppiin yhden väärän iskun hän lamaantuu täysin ja haluaa lähteä kesken terapian pois. Kun kysyn miksi hän ahdistui niin kovasti, hän saa vaivoin sanottua ovenraosta, että mieleen tuli kuinka isä löi kun hän yritti auttaa saunanlämmityksessä, kun oli liikaa halkoja tai jotain. Ajattelin että rumpujen hakkaaminen ja isän lyöminen saattoivat osua kokemuksellisesti yhteen. Seuraavalla tunnilla sanon, kuinka hankalaa onkaan se että isää on joutunut pelkäämään, mutta toisaalta kuinka tärkeä ihminen hän kuitenkin pienen pojan, ja miksei isommankin pojan elämässä on. Markku ei sano mitään, mutta ensimmäistä kertaa hän kuuntelee ajatukseni loppuun.
Markun oli vaikea löytää ystäviä ja hän juuttui kotiin riitelemään äidin kanssa kuin pikkulapsi. Hän kokeili erilaisia nuorisotyylejä ja löysikin mustiin pukeutuneen hip-hopparin asusta suojaavan haarniskan lapsuuden vetoa vastaan ja karskiutta suhteessa kavereihin. Erään kesäloman jälkeen Markku jättäytyi pois terapiasta ja koulusta eikä suostunut tulemaan edes huoneestaan ulos. Hoitava työryhmä suunnitteli terapian lopettamista tai tauolle jäämistä. Hän oli siis toistamassa isän menetyksen traumaa. Sain hänet suostuteltua keskustelemaan kanssani.
Kysyn Markulta kuinka hän itse ymmärtää syntyneen hankalan tilanteen, mutta hän vain tuhisee kiukkuisena. Kuvaan hänelle kuinka syntynyt ristiriita saattaa olla hänelle tuttu.
– Olet ehkä loukkaantunut kokiessasi minun hylänneen sinut loman aikana ja maksat potut pottuina; tuhoat terapian ja minut ja yrität ratkaista ongelmaa passiivisen vetäytymisen avulla – ja jäät taas yksin ilman aikuisen miehen tukea kuten lapsena. Olet ehkä tottunut suojelemaan itseäsi sulkeutumalla yksinäisyyteen, ja silloin se oli välttämätöntä, mutta ei enää.
Markku käänsi minulle selkänsä sanattomana, mutta palasi terapiaan. Jälleen hän laittoi soimaan Trio Niskalaukauksen voimaa, raivoa ja melankoliaa huokuvaa musiikkia: lapsuuden isän menettämisen sanaton tunnelma oli käsin kosketeltava. Nyt se oli koettu terapian turvassa sen sisällä. Edessä oli vielä pitkä matka.
Voi olla, että yrittäessään pidättäytyä kaikenlaisista tunnekuohuista hän samalla kontrolloi traumoihinsa liittyviä menetyksen tunteita, jotka ovat liian kipeitä koettaviksi. Tämä söi hänen mahdollisuuksiaan löytää nuoruusikään kuuluvaa emotionaalista liikkumavaraa; Markulta puuttui pojan kehitykselle niin tärkeä isäsamaistumisen kohde sekä keinoja löytää pojan kehitystä edistävää aggressiota ja lujuutta (Tervo J. 2011)[4].
Mari
Mari oli terapiaan tullessaan 16-vuotias vaikeasti masentunut tyttö. Hän ei kyennyt keskittymään koulussa, sai jatkuvia impulsiivisia raivo- ja paniikkikohtauksia, menetti välillä ruokahalunsa, nukkui miten sattui, käytti runsaasti alkoholia ja uhkaili itsemurhalla. Terapia kesti useita vuosia kolme kertaa viikossa. Ongelmien taustalla olivat Marin useat vaikeat somaattiset sairaudet, lukuisat niihin liittyneet sairaalahoitojaksot ja yksinjäämisen kokemukset varhaisesta lapsuudesta saakka. Näille kokemuksille ei ollut mielikuvia eikä sanoja, niitä ei voinut edes ajatella. Kun ahdistus uhkasi Maria, hän ei kyennyt kokemaan tunteitaan saati puhumaan vaan alkoi toimia itsetuhoisesti, ikään kuin itse toteuttaen aikaisemmin kokemaansa ensin terapian ulkopuolella sekoillen omaa terveyttään vaarantaen ja sitten hoidon edetessä sen sisällä yrittäen tuhota terapian jatkuvuuden.
Terapian lomatauot olivat Marille suurta piinaa. Hänen oli mahdotonta saada kosketusta siihen vihaan, jota terapeutin väliaikainen poistuminen esimerkiksi loman aikana hänen elämästään aiheutti. Hänellä oli mahdollisuus mennä psykiatriselle osastolle, jos tilanne karkaisi liikaa käsistä. Toisen kesätauon jälkeen hän palasi terapiaan kaksi viikkoa myöhässä ja oli ahdistuneessa mykkyyden tilassa pitkän aikaa kunnes halusi kuunnella Apulanta-yhtyeen Paha ihminen[5] joka pauhasikin kaiuttimista niin, että huone tärisi.
… ota valta pois niiden käsistä
jotka kuitenkaan eivät ymmärrä
ole ilolla paha ihminen
tämä ei ole kuolinvuode:
ole hyvä ja tee se muualla
hygienian vuoksi on syytä kantaa verhoo
ettei aivan kaikkien tarvi nähdä tuollaista
vaikka ne rakastaa kyllä tirkistellä
ja tuntea ylemmyydentunnetta,
jota ne ei koskaan lunasta…
niille on vahingonilo iloa puhtaimmillaan…
Kappaleesta keskusteleminen ei ollut mahdollista, mutta sen meteli ja mahtipontisuus näyttivät tuottavan hyvänolon tunnetta. Hän vetäytyi itseään suojelevaan omnipotenttiin maailmaan, jossa hän saattoi omassa mielessään tehdä mitä vaan ilman, että mikään tuntuisi miltään; kun terapeuttikin on ilmaa, ei hankalia tunteita häntä kohtaa ole. Itsemurha oli näistä aseista painavin ja vaarallisin. Minulle et mitään mahda! oli hänen viestinsä aivan kuin hän ei voinut minulle mitään lähtiessäni lomalle.
Ehdotin myöhemmin, että kenties Apulannan solisti Toni Virtanen lauloi Marin omista tunteista ja kokemuksista siitä kuinka paha ihminen minä hänen kokemusmaailmassaan olin hänet hylätessäni. Tässä kohdassa on tärkeää olla hyvin varovainen, ettei terapeutti liiallisella älyllisyydellä tai halullaan ”ymmärtää ja tulkita” tukahduta nuoren luovuutta tai tunteita. Koin kuitenkin, että takanamme oli jo riittävästi yhteistyötä ja luottamusta, että oli aika puhua asioista entistä suorempaan.
Mari kuunteli sanojani ärtyneenä, mutta pikkuhiljaa, sen sijaan, että olisi jälleen asosiaalisesti toimimalla toistanut kokemiaan yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen kauhuja tai suojautunut ylimielisyydellään, hän alkoi varoen puhua kiukustaan. Kysyin myös voisikohan kappaleen lauseen ”ole ilolla paha ihminen” kokea niin, että myös viha kuuluu meihin ihmisiin. Tämän jälkeen sainkin kuulla jokaisen terapiatauon jälkeen viikkokaupalla kuinka rahanahne paska olinkaan ja että hän vaihtaa terapeuttiin, joka ymmärtää! Hauskaahan se ei ollut, mutta edistystä ilman muuta ja vaati suurta luottamusta terapeuttiin näyttää avoimesti vihaansa.
Tämä keskustelu, satojen muiden lisäksi, avasi hänen kehitykselleen uuden maailman; sekavuus väistyi, hän luopui jatkuvasta asosiaalisesta toiminnasta, alkoi nähdä omaakin osuuttaan ristiriitatilanteissa ja alkoi sietää myös vaikeita tunteitaan ilman niiden välitöntä tukahduttamista tai heittämistä toisten silmille. Samalla hän oppi ymmärtämään ahdistustaan, tuhoavan toimintansa syitä ja seurauksia, omaa yksinäisyyttään, tarvitsevuuttaan ja arvottomuuden tunnettaan, joiden yläpuolelle hän yritti päästä kaikin keinoin. Hän luopui masennuslääkityksestään kokonaan, kykeni palauttamaan mieleensä ahdistavia mutta myös hyviä kokemuksia eri kehitystasoiltaan, masennus muuttui suruksi ja kasvulle syntyi uutta tilaa.
Marin tapauksessa oli välttämätöntä pyrkiä keskustellen selvittämään hänen vaarallisen acting-out käyttäytymisensä taustoja. Pelkkä musiikki ei olisi ollut tässä työssä riittävää, mutta se antoi hyvän välineen saada kosketusta ja lähestyä kokemuksia, joille ei ollut vielä sanoja.
Ruumiin muisti
Aina nuoren ongelmien takana ei ole vaikeita menetyksiä. Myös hoitamatta jääneet oppimisvaikeudet ja ruumiin integraation pulmat voivat suistaa nuoren masennukseen.
Tuuli
13-vuotias Tuuli oli harrastanut huilun ja viulun soittoa jo pienestä alkaen. Molemmat rakkaat harrastukset loppuivat jo alkeisiin vaikean motorisen pulman takia, jota ei saatu musiikinopettajien kanssa ratkaistua hyvistä yrityksistä huolimatta. Tuulilla oli jonkinasteisia hahmotushäiriöitä ja motoriikan ongelmia esimerkiksi kätisyyden havainnoinnissa ja kirjoittamisessa. Soittotunneilla alkeiden jälkeen tämä ongelma ei auennut vaan jännittämisen ja epäonnistumisen kierre syveni ja masennus uhkasi tytön kehitystä. Moni nuori olisi jo luovuttanut, mutta Tuulia musiikki veti niin puoleensa, että hän hakeutui musiikkiterapiaan.
Siellä sama ongelma luonnollisesti nousi esiin mm. kitaran ja basson soitossa sekä rummuissa. Nyt Tuuli oli jo kuitenkin esinuoruusikäinen ja erityisesti rummut alkoivat kiehtoa häntä. Kun oikean jalan olisi pitänyt luoda tasaista rytmipohjaa bassorummulla peruskomppiin (4/4), käden mukaan ottaminen jäykisti koko ruumiin. Tyttö ahdistui ja meni melkein konkreettisesti solmuun. Pohdimme ongelmaa avoimesti ja sovimme, että emme etsisi ”oikein soittoa” opetuksen kautta, vaan touhuaisimme ihan vapaasti kaikenlaista mieleen tulevaa kokeillen ja etsien Tuulin omaa tapaa oppia ja hahmottaa. Opetellaan yhdessä miten sinä opit.
Leikimme kolistellen tunnista toiseen piittaamatta tuon taivaallista oikein-väärin -maailmasta. Tuulin ruumis alkoi rentoutua ja turvallisissa kasvuoloissa varttunut tyttö leikki sydämensä kyllyydestä. Kun jokin jakso tuntui rakentuvan mielenkiintoiseksi ja onnistuvan omalla painollaan, palasimme siihen ja toistimme sen muutamaan kertaan, niin että se mahdollisesti jäisi Tuulin mieleen muhimaan. Tämä tehtiin ainoastaan soittamalla kaikenlaista opetuksellisuutta kaihtaen.
Tuulin ”ruumis alkoi muistaa”: hän palautti onnistuneet teemat seuraavalla tunnilla vaivatta mieleensä ja toisti niitä niin useasti, että ne tulivat tietoisen hallinnan alueelle. Kun solmukohta aina silloin tällöin tuli eteemme, totesimme vain solmun ilmestyneen ja jatkoimme siitä piittaamatta. Nyt Tuuli kykeni hidastamaan teknisesti vaikeiden kohtien kohdalla ja rakensi uuden kompin tai teeman kuin aakkosten aasta alkaen etsien liikerataa, joka tuntui sopivan hänelle parhaiten. Jo kahden kuukauden työn jälkeen Tuuli soitti rumpuja erittäin hyvin.
Kun häpeä ja nolous eivät olleet entisellä tavalla läsnä, hän kykeni ottamaan vastaan myös erilaisia harjoituksia, joissa käden asentoa etsittiin yhdessä. Myös kitara alkoi pikkuhiljaa soida todella hyvin. Sisäisenä kokemuksena onnistunut oppiminen voi merkitä kokemusta ”minä olen hyvä, minun ruumiini on minun ja se toimii!” Poikaystävien parveilu musiikkiterapiatilojeni ulkopuolella kertoi, että muutkin olivat asian huomanneet.
Tuulin ongelmat liittyivät eri syistä vaikeutuneeseen psykofyysiseen ristiriitaan, joka edetessään olisi voinut vaikeuttaa monin tavoin hänen itsetuntoaan, naiseksi kasvamisen prosessia ja nuoruusiänkehitystään.
Antisosiaalisten poikien musiikkiterapiaryhmästä kerroinkin jo täällä
Pohdintaa
Musiikkiterapialla on erityinen merkitys yhteistyön luojana sekä nuorten kesken että nuoren ja aikuisten välillä. Tämä on huomioitava varhaisnuorten kanssa, joiden on yleensä erityisen vaikea kuvata tuntemuksiaan sanojen avulla, samoin kuin sulkeutuneiden, yhteistyökyvyttömien tai yhteistyöhön haluttomien nuorten kohdalla. Vaikeiden häiriöiden taustalla on usein kokemuksia joihin asianomaisella ei ole lainkaan kosketusta ja jotka eivät ehkä koskaan ole sanoitettavissa, vaan pelkästään jaettavissa esimerkiksi musiikin avulla. Joillekin nuorille luovan kyvyn löytyminen itsessään voi johtaa normaalin nuoruusiän riittävään avautumiseen. Psykoterapeuttisessa työssä nuoren kasvua ja kehitystä arvioidaan koko ajan. Psykoterapian ja musiikkiterapian rinnakkaisuudesta on saatu hyviä kokemuksia.
Ensimmäistä kertaa hoidon piiriin hakeutuvalle nuorelle kasvun mahdollisuuden tarjoaminen tulee tapahtua syvällisen asiantuntemuksen kautta; se voi onnistuessaan vaikuttaa ratkaisevasti nuoren mahdollisuuksiin löytää luova tie nuoruusiän kehitykseen ja sitä kautta kypsään aikuiseen identiteettiin. Vaikka nuori olisi kuinka suurissa vaikeuksissa mutta kykenee luovaan vuorovaikutukseen jollakin alueella ja kehityksellinen toive hänessä on syttynyt, tulee tätä terapiasuhdetta varjella ja jatkaa. Se voi merkitä hänen kehitykselleen uutta alkua ja persoonallisuuden eheytymistä. Luovuus syntyy vain ihmisten välillä. Nuoruusiässä kasvun potentiaali on suotuisissa vuorovaikutussuhteissa tavattoman voimakasta.
Lähteet
Hägglund, T-B. (1984): Luovuus psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa. Teoksessa Haavikko, Ruth, E. & I.-E. (toim.) Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Weilin & Göös.
Hägglund, T-B. (1985): Nuoruusiän psykiatria. Helsinki: Tammi.
Tervo J. (2003): Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä. Psykoterapiasäätiö Monasterin psykoanalyyttisiä toimituksia X.
Tervo J. (2011): Siksi pukeudun mustaan – psykoterapeuttinen nuorisomusiikkiterapia nuoren hoidossa. Kirjassa Mieli maasta – masentuneen nuoren kohtaaminen ja tukeminen. PS-kustannus, 2011.
[1] Nuorten hoidontarpeen arvioinnin erityispiirteitä ovat kuvanneet mm. psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjassa Nuoruusiän psykiatria (1985) luvussa Psykiatrinen tutkimus ja diagnosointi ja psykoanalyytikko Henrik Enckell kirjassa Lasten ja nuorten psy-koterapia (2004). luvussa Psykoterapiatarpeen arviointi ja terapeuttinen sopimus.
[2] Säv. Timo Rautiainen, san. Jarkko Martikainen. Levyltä Rajaportti (2002).
[3] Levyltä Razor’s Edge (1980), säv. & san. Young & Young.
[4] Nuoruusiän masennuksen ja sen hoidon erityispiirteitä ovat kuvanneet mm. Hannu Sikkilä artikkelissaan Psykoanalyyttinen psykoterapia nuoren masennuksen hoidossa teoksessa Lämsä, A-L. (toim.): Mieli maasta, PS-kustannus 2003 ja Pekka Impiö Kun yksin yössä vaeltaa – näkökohtia nuoruusikäisen masennukseen teoksessa Haavoittuva nuoruus, Niemi, T. (toim.) Nuorisopsykoterapiasäätiö 2013.
[5] säv. & san. Toni Wirtanen. Apulannan Kesä EP. 2008.
Nuorten nimet ja henkilötiedot on luonnollisesti muutettu eikä heidän tunnistamisensa ole mahdollista.
218
0
10.4.2026