Asosiaalisten poikien musiikkiterapiaryhmä eli kuinka luusereista tulee mopohevareita

Psykoterapeuttinen nuoruusiän musiikkiterapia perustuu nuoruusiän kasvun ja kehityksen erityispiirteiden ymmärtämiseen, musiikin ja varsinkin rockmusiikin tunnevoimaisuuteen ja nuoruusiän psykoterapian kliiniseen käytäntöön. Siitä hyötyvät kaikenlaiset kehityksessään juuttuneet nuoret. Vetäytyneelle ja masentuneelle nuorelle musiikki voi herättää tunne-elämän eloon ja aggressiivinen – usein sisäisesti turvaton – ja levoton nuori voi löytää siitä rakentavan välineen hallita ja sitoa ahdistustaan. Pelokkaasti nuoruusikään suhtautuvat nuoret saattavat löytää musiikkiterapian kautta emotionaalista liikkumavaraa astuakseen nuoruusiän heikoille jäille. Erityisesti varhaisnuoruusikäiselle musiikkiterapia voi olla sopiva terapiamuoto koska hän ei ole yleensä kovin hyvä pukemaan tuntemuksiaan sanoiksi, mutta musiikin avulla kommunikointi onnistuu usein hyvin.

—

Neljä 13-vuotiaasta poikaa ohjattiin musiikkiterapiaan sosiaalityöntekijän kautta sopeutumattomuuden, väkivaltaisen käyttäytymisen, koulupinnauksen, masentuneisuuden ja suurten koti-, ystäväpiiri- ja kouluvaikeuksien takia. Nuorilla oli taustalla avioeroja, perheväkivaltaa ja alkoholin ongelmakäyttöä.

Musiikkiterapiahuoneeseen lehahtaa kaksi pientä 13-vuotiasta energistä poikaa, jotka menevät heti soittimien kimppuun. He touhuavat innostuneena eivätkä juurikaan kiinnitä minuun huomiota. Rumpuihin rynnänneellä pojalla on hyvä motoriikka ja rytmitaju. Toinen poika ottaa sähkökitaran ja vääntelee vahvistimen nappeja kauan aikaa äänensävyä etsiessään. Minäkin ihmettelen, miten soundit ovatkin niin huonot, mutta syy onkin pojan kankeissa sormissa. Hän asettelee niitä huolella kitaran kaulalle, että saisi C-duurista alkavan rokkikaavan kulkemaan. Pikkusormikin toimii mainiosti ja rytminen elementti löytyy heti. Voima vaan puuttuu, ja käsien asennot ovat aavistuksen väärin. Kerron, mihin kohtaan peukalo kannattaa laittaa otelaudan taakse ja hetihän kitara alkaa soida. Toinen jyskää rummuissa niitä hyvin soittaen. Otan itselleni basson ja soitamme kolmestaan vain yhteen sointuun perustuvaa rockteemaa. Ihmettelen ääneen, kun kahta muuta poikaa ei näy.

Kaksi muutakin poikaa ilmestyi seuraavalle tunnille ja kiivas kaksivuotinen kaksi kertaa viikossa tapahtunut yhteistyö alkoi. Nämä energiapakkaukset nähtyäni ymmärsin heidän kouluvaikeuksiaan hieman paremmin; kuinka he toimivat silloin kun opetettava aine ei heitä kiinnosta? Musiikki kiinnosti, vaikka taitoja ei kenelläkään ollut alkeita enempää. Pian ilmeni myös pulmia. Pojilla oli tapana klikkiytyä kahden porukoihin pyrkien minun suosiooni toista paria etäämmälle sysien. Jouduin olemaan hyvin tarkka esimerkiksi sen suhteen, että kaikki saivat halutessaan soittaa rumpuja.

Toinen pulma oli vaikeus ottaa opetusta vastaan. Toisaalta he halusivat sitä, mutta toisten läsnä ollessa ei oikein voinut paljastaa tietämättömyyttään.  Pyrinkin kehittämään opetusta niin, että annoin sitä pieninä palasina muun mekastuksen ohessa kuin ohimennen. Pojat oppivat nopeasti. Vaikein pulma oli kuitenkin kateus. Erään pojista oli kertakaikkisen vaikea hyväksyä, että olen aikuinen ja varmaankin osaan jotakin mitä hän ei. Hän vähätteli ja keskeytti ohjaamisen ja ilmoitti, että kyllä hän tietää “ei tartte vaivautua”. Osaamiseni loukkasi hänen itseriittoisia kuvitelmiaan ja minullakin alkoi kiukku nousta poikaa kohtaan.

Mielenkiintoista oli, että tämä poika oli ainoa, joka pyrki alusta pitäen etsimään syntetisaattorista kauniita ja haikeita melodioita, mutta ei koskaan suostunut kehittämään niitä yhteisesti soitettavaksi. Hänellä oli tuntien lopussa tapana tehdä karateiskuja ja karatepotkueleitä toisia poikia kohtaan. Niitä ei tarkoitettukaan osumaan, ja osin ne olivatkin poikien fallista uhoilua, mutta saattoivat myös liittyä kateuteen ja terapiatunnin loppumisen tunteisiin. Kuitenkin huitominen häiritsi selvästi turvallisuuden tunnelman syntymistä. Puutuin siihen muutaman kerran yleisesti ja poika selvästi nolostui moitteistani.

Hän rikkoi tilanteita kerta toisensa jälkeen ja huomautin asiasta muutaman kerran aika kipakasti. Loman jälkeen hän ei enää palannut musiikkiterapiaryhmään. Hänen pulmansa olivat väkivaltaisuuden, masennuksen torjumisen ja kateuden alueilla, eikä ryhmässä löytynyt riittävästi tarvittavaa tilaa käsitellä näitä asioita musiikin ja keskustelun keinoin. Tarjosin hänelle mahdollisuutta kahdenkeskiseen musiikkiterapiaan, mutta hän ei ottanut tarjousta vastaan. Hän tuntui monessa suhteessa olevan herkässä vaiheessa; toisaalta hakien vuorovaikutusta masennukselleen musiikista ja toisaalta väkivaltaisista eleistä, mikä saattoi perustua pelokkuuteen sekä pienuuden ja turvattomuuden tunteeseen.

Muut pojat metelöivät suurella innolla ja oppivat taitaviksi soittajiksi. Pian jokaiselle vakiintui jokin mielisoitin, eikä niistä tarvinnut riidellä. Vanhemmat kannustivat heitä, ja jokaiselle hankittiin joko uusi tai käytetty instrumentti. Jokainen halusi kuitenkin välillä päästä paukuttamaan rumpuja oikein olan takaa. Ensimmäisen vuoden opetin heitä soittamaan eri soittimilla ja tein kappaleita, jotka mitoitin heidän osaamisensa tasolle. Sitten rohkaisin heitä tekemään itse omat heavykappaleensa, joita nauhoitimme ja ihastelimme yhdessä.

Poikien fantasiat kulkivat normaalin nuoruusiän kehityksen valtavirtoja seuraillen. Alussa he olivat mahtavia lähes kuolemattomia rocksankareita, joiden taidot olivat mielikuvissa todellisuutta paljon suurempia, mutta pihalla kulkenut keski- ikäinen nainen saattoi herättää heissä pelon siitä,  että nainen ryntää musiikkihuoneeseen. Sitten he huorittelivat, uhosivat ja mollasivat eri sävyin kaikki aikuiset ja koulumaailman. Pian alkoi tyttöystäviäkin vilahdella musiikkiterapiatilojen liepeillä, ensin ryhmissä, sitten yksitellen hakemassa tai saattamassa kumppaniaan soiton pariin. Puheet naisista saivat uusia sisältöjä: he olivat petollisia syöjättäriä tai “melko mukavia kavereita”. Muutama äitikin olisi halunnut tietää musiikkitoiminnan sisältöjä, mutta pidin kiinni sopimuksesta jonka mukaan terapian sisällöt jäävät vain poikien ja minun välisiksi asioiksi.

Loppuaikoina suunnitelmat ammattikouluun menemisestä, haaveet oman bändin harjoitustiloista, uusista laitteista ja keikoista täyttivät poikien mielen. Antisosiaalinen oikaiseminen käväisi heidänkin mielessään. Pojilla meni pitkän aikaa ennen kuin he ymmärsivät, että kaikki musiikkiterapiastudioni instrumentit olivat minun eivätkä jonkun laitoksen. Muutamaan kertaan he miettivät kanssani, kuinka mahtaisin suhtautua, jos he varastaisivat minulta kaikki soittimeni. Tätä ehdotusta kommentoin sanomalla: “Milläs me sitten soittaisimme?” Kokemuksellisesti tämä merkitsi sitä, ettei terapian ”hyvä” viime kädessä ollut tavaroissa, niin tärkeitä kun mahtavat soittimet ovatkin, vaan jakamassamme vuorovaikutuksessamme.

Eräälle pojalle oli hyvin vaikeaa jatkaa toimintaa lomien jälkeen. Kuvasin – jälleen koko ryhmälle ketään yksilöimättä – että kaikki mukana olevat kuuluvat porukkaan ja musiikkiterapiaan ei joudu vaan pääsee. Niin hänkin tuli uudelleen mukaan. Vaikka ristiriidat poikien kesken olivat välillä hyvinkin suuria, en missään vaiheessa luopunut siitä, että tämä ryhmä viedään loppuun vain ja ainoastaan tällä kokoonpanolla.

Välillä pojat vaipuivat masennukseen ja väsymykseen. Heidän jutustelustaan päättelin alakulon liittyvän osin ajankohtaisiin ongelmiin, kuten vanhempien avioeroon tai tyttöystävän jättämiseen. Useimmiten he  kykenivät siirtämään surunsa ja kiukkunsa musiikkiin ja myös leikkimään musiikilla: välillä saatoimme soittaa synkkää ja voimakasta Metallicaa ja välillä leikimme Yksi pieni elefantti marssi näin -laululla.

Toisen vuoden ensimmäisellä puoliskolla lopetin opettamisen kokonaan. Annoin ohjeita niitä pyydettäessä, mutta soitin mukana täysin rinnoin. Viimeiset kuusi kuukautta kuluivat niin, että en enää edes soittanut vaan äänitin poikien soittoa ja avustin kappaleiden rakenteiden etsimisessä. Tässä vaiheessa pojat olivat luoneet bändille oman identiteetin ja ohjelmiston. Vaikka he nuorten muusikkojen tavoin olivat joskus ylikriittisiä osaamisensa suhteen, he olivat samalla sisäisesti vakuuttuneita siitä, ettei heidän kyvyssään ilmaista itseään ja oppia uutta ollut mitään vikaa.

Terapian lopussa pojat olivat pohjattoman surullisia ja kiukkuisia eikä mikään sujunut. Annoin tunnelmien elää rauhassa musiikissa ja vaisun juttelun ilmapiirissä. Välillä he leikin varjossa uhittelivat pistävänsä minulta “lätyn punottamaan”, johon totesin, että parasta olisi heidänkin alkaa etsiä itselleen piilopaikkoja jos moiseen puuhaan ryhtyvät. Tämä poikia nauratti kovasti.

Poikien luomat kappaleet olivat rankista rankinta heviä, jossa laulettiin englanniksi kuolemasta, tuhosta ja murhista. Joukkoon syntyi yksi oikein kaunis ja herkkä balladi, jonka sovittamisessa pojat näkivät vaivaa kuukausikaupalla. Kolmen miehen yhtye soitti todella hyvin yhteen; jokaisella oli taitojaan vastaava tyydyttävä paikkansa. Pikkupojista kuoriutui erilaisten nuorisotyylien kautta pitkätukkaisia rotevia mopohevareita. Yhteistyömme lopussa sanoin avustavani heitä mielelläni keskustelukumppanin löytämisessä, mikäli he joutuvat vaikeuksiin tulevaisuudessa.

Kirjasta Teräskitara – musiiikkiterapia nuoruusiässä (Tervo, J 2003, 447-455).