Brittinäyttelijä Jim Broadbentiin törmää monissa elokuvissa viihteellisistä hömpistä vakavaan draamaan. Yleensä mies esittää sivuroolissa jokamiestä, vähän päältä käveltävää nössöä, jolla on kuitenkin sydän paikallaan. Baz Luhrmannin Moulin Rougessa (2001) Broadbent riehui suuressa roolissa Nicole Kidman ja Ewan McGregorin kanssa ja Mike Leighin Vuosi elämästä (2010) – rainassa hän on geologi Tom, jonka avioliittoa ja ystävien kohtaamisia elokuva kuvaa koskettavasti ja piinaavasti.
Broadbent hyppäsi verkkokalvolleni kahdessa elokuvassa. Mm. Netflixistä löytyvä Margaret Thatcherista kertova Rautarouva (2011) on tietysti käsittämättömän Maryl Streepin juhlaa, ei mitään rajaa, mutta hyvin komppaa aviomiestä esittävä Broadbent päämäärätietoisen pääministerin tukena ja ilona. Elokuva on kertakaikkinen mestariteos vanhenevan poliitikon mielenliikkeistä yksinäisyyden huoneissa. Äkäinen ja aina oikeassa oleva Thatcher (sillä hän se todella on, ei Streep lainkaan) kaipaa miestään ja etsii yhteyttä historiaan ja nykyisyyteen.
Pääosassa Jim on aivan uudessa Le Week-End (2014) –elokuvassa. Sen on ohjannut Roger Michell, joka tunnetaan mm. romanttisen komedian mestariteoksen Notting Hillin ohjaajana. Lindsay Duncan on Meg ja Jim Nick jotka matkustavat rakkauden kaupunkiin Pariisiin etsimään jotain mitä ei ole olemassakaan, ainakaan enää. Vaimo nalkuttaa, nöyryyttää ja kiusaa miestään, joka yrittää pärjätä läheisyyden kaipuunsa ja yksinäisyyden pelkonsa kanssa. Pikkuhiljaa ilkeilyt ja välillä hassut seikkailut Pariisin herkullisessa ruokakulttuurissa mutta kukkarolle haasteellisissa kuvioissa alkavat syventyä.
Menestyneen opiskelukaverinsa juhlissa Nick saa arvostusta, joka saa ilkeän akan hiljaiseksi. Vastapuheessaan Nick riisuu yltään kaikki epätodet valheellisuudet. Myötäsukainen kiltti mies näyttää mistä hänet on tehty. Monologissa on kaikki, ei mitään liikaa ei mitään liian vähän. Roolihahmo ja näyttelijä itse ovat sama asia. Miehen rehellisyys ja aitous mykistää seurueen ja uhmakas teinipoika ei voi kuin ihailla vanhanliiton miehen suoruutta. Vau!
Elokuvassa ei ole ratkaisua, ei lopullista viisautta eikä mikään mene suoraan minnekään. Elämässä ei ole juonta, on vain valintoja jotka saattavat johtaa jonnekin. Loppupeleissä kukaan ei ole hyvä eikä paha, vähän kumpaakin, mutta ikääntymistä ei pysäytä mikään ja ystäville on aina käyttöä. Oikeille ystäville.
