Rock on itsensä luomisen taidetta

Kirjassa Henkiseen hyvään oloon. Kodin psykologia. WSOY. 2002.

Musiikki ei sisällä tunteita – se  on vain ilman tai muun välittäjäaineen värähtelyä – mutta se voi herättää meissä itsessämme olevia mielikuvia ja elämyksiä ja koskettaa meitä hyvin syvällisesti. Oman kokemukseni pohjalta muusikkona ja musiikkiterapeuttina musiikissa kautta aikain on löydettävissä kolme valta-elementtiä ja niiden lukemattomia muunnelmia;

1. rytminen; liikkuva ja iskevä jopa kiihdyttävä, joka herättää motorisia ruumiillisia vasteita. Näitä ovat mm. huomaamaton jalan liikuttaminen musiikin tahdissa tai tanssi. Rytmi houkuttelee ”ulospäin” aktiiviseen ja toiminnalliseen vuorovaikutukseen. Rytmillä on kiihtyneessä mielentilassa jäsentävä ja rauhoittava vaikutus.

2. melodinen; hidastempoinen pitkiä melodisia kaaria ja harmoniaa rakentava, jotka herättävät rahoittavia vasteita tuntuen johtavan ”sisäänpäin” katsomiseen ja pohdiskeluun.

3. harmoninen, usean äänen tai melodian samanaikainen soiminen herättää elämyksiä sopusoinnusta tai ristiriidoista, joita musiikillisella soinnutuksella ohjaillaan sitoen tai purkautuen. Ne koetaan ahdistavina tai purkautuvina.

Vain osa musiikkielämyksistämme kääntyy sanoin kuvattavaksi. Mikäli asia olisi toisin ei musiikkia, kuten muitakaan taidemuotoja, tarvittaisi. Musiikkikokemuksen vaikeasti pohdintaan avautuva luonne perustuu sen varhaiskantaisuuteen. Ilmeisesti sen pohjalla on auditiivisen kokemuksen alku jo ennen syntymää, raskauden viimeisen kolmanneksen aikana jolloin sikiön kuulo on jo kehittynyt, sekä varhaisen äiti-vauva vuorovaikutuksen äänileikit, joiden avulla vauvan minuuden perusta – muun vuorovaikutuksen ohessa – rakentuu paljon ennen kuin sanojen ymmärtäminen on mahdollista. Musiikilla on erityinen ominaisuus herättää tunnekokemuksia älyllisen kapasiteetin ohi, se houkuttaa vuorovaikutukseen ja luo läsnäolon illuusioita hyvin nopeasti. Sen lohduttava ja innostava merkitys on seurannut ihmistä aina.

Musiikissa on yleisiä koodeja jotka suuntaavat kokemusta tiettyyn suuntaan kuten kiihtymiseen tai rauhoittumiseen, mutta viimekädessä vastaanottajan mieli muokkaan kokemuksen henkilökohtaiseksi. Näin tulee mahdolliseksi jakaa yleisellä tasolla jotain, mutta sen lisäksi jokaisella on oma hyvin henkilökohtainen tasonsa. Tunteet ovat ihmisissä ilman musiikkiakin. Musiikki voi toimia välineenä saavuttaa se mielentila, jossa kuvatut henkilökohtaiset tunteet ja mielikuvat saavat alustan ja tilan nousta mieleen.

Puberteetti, teini-ikä, murrosikä, nuoruusikä

Puberteetti tarkoittaa kehitykseen liittyvää fyysistä muutosta kun taas nuoruusikä kuvaa psyykkistä sopeutumista puberteetin tuomiin muutoksiin. Nuoruusiän kehitystehtäviä ovat lapsuuden vanhemmista irtaantuminen, seksuaalisen ruumiin haltuunotto sekä myöhemmässä nuoruusiässä henkilökohtaisen tulevaisuuden luominen. Nuoruusikä ei ole ajoittain hankala ja ohimenevä välivaihe, murrosikä, vaan keskeinen ja tärkeä kehitysvaihe siirryttäessä lapsuudesta aikuisuuteen. Sen onnistunut läpieläminen 12/13-22/23 ikävuosien välillä vaikuttaa ratkaisevasti aikuisen persoonallisuuden syntymiseen. Nuorista puhuminen yhtenäisenä joukkona on harhaanjohtavaa; onhan 14-vuotias aivan eri kehitystasanteella kuin vaikkapa 19-vuotias nuori.

Nuoruusiässä muutokset eivät ole vain psyykkisiä vaan myös nuoren oma ruumis muuttuu, kasvaa ja kehittyy. Nuori työskentelee sekä nuoruusiän kehityksen, että sen myötä uudelleen esiin nousevien lapsuuden kehityksen eri vaiheiden kanssa nuoruusiän kehitykseen normaalisti kuuluvan regression, siis psyykkisen taantuman aikana. Taantuma on elävästi nähtävissä nuoren ajoittaisesta kyvystä selvitä vaikeistakin iänmukaisista haasteista helposti, kun hän seuraavassa hetkessä saattaa olla avuton, saamaton ja itkuherkkä.

Nuoruusiässä seksuaaliset ja aggressiiviset viettiyllykkeet voimistuvat. Puberteetti polkaisee sukupuolisen kehityksen liikkeelle. Tämä aiheuttaa suurta hämmennystä nuoressa itsessään ja heijastuu kaikkialle hänen lähiympäristössään. Nuoruusikään kuuluvat psyykkiset ja fyysiset muutokset ravistavat nuoren koko minuutta ja maailmaa. Kypsymättömyys ja kehityksen keskeneräisyys kuuluvat normaaliin nuoruusiän kasvuun ja kehitykseen.

Musiikin merkityksestä nuoruusiässä

Rockmusiikki on nuorten luonnollisen kiinnostuksen kohde ja nuorisokulttuurin keskeisin elementti. Joillekin nuorille nuorisokulttuurilla on aivan keskeinen merkitys matkalla kohti omaa identiteettiä, kun taas joillakin se saattaa jäädä lyhyeksi episodiksi kehityksen jossain vaiheessa. Vaikka kaikki nuoret eivät elä nuoruusikää kiivaana kamppailuna ulospäin on sen sisäiset kehitystehtävät käytävä läpi niin että liittyminen ikätovereihin ja irrottautuminen lapsuuden maailmasta tulee mahdolliseksi.

Kosketuksen saaminen muuttuviin tuntemuksiin omassa itsessä, siis mielessä ja omassa ruumissa, on kehittymisen kannalta erittäin tärkeää. Käytän tässä yhteydessä ’ruumis’ -sanaa ’keho’ -sanan sijasta, koska ’ruumis’ viittaa myös sisäisiin kokemuksiin, kun ’keho’ tuntuu kuvaavan vain pintaa.

Musiikin avulla nuoret etsivät sellaista soundia, joka tuntuu kaikkialla. Musiikki voi antaa helpotusta kiukun ja kiihkon kiristäessä koko ruumista, se lohduttaa yksinjäämisen tunteen aikana, johon jokainen väistämättä törmää irtaantuessaan lapsuuden ilmapiiristä ja musiikki yhdistää ryhmässä. Se antaa myös voimaa uhoamisen että suojaa kaipuun kokemiseen.

Nuoret ovat kehitysvaiheestaan johtuen hyvin herkkiä sekä psyykkisesti että fyysisesti kokemaan musiikin peruselementtejä. Vasta mielikuvista, joita nuoret sijoittavat musiikkiin (soundeihin, rytmiin, melodiaan, instrumentteihin, lauluun ja näiden lukemattomien sävyjen yhteisvaikutelman sanoihin yhdistettynä) syntyy rockmusiikki.

Musiikin suuri merkitys nuoruusiässä liittyy myös siihen ettei nuorella ole sanoja eikä jaettavissa olevia symboleja uusille ennen kokemattomille muutoksille itsessä. Musiikki voi puhutella heidän tunteitaan sanoja syvemmällä tasolla. Musiikki voi merkitä ensimmäistä siltaa latenssi-iän suhteellisen rauhallisesta kehitysvaiheesta kohti nuoruuden kiihkeitä elämyksiä. Myös iänmukainen taantumaherkkyys (regressio) voi virittää nuoren havainnoimaan ja tutkimaa herkkiä ei-sanallisia koko ruumista koskettavia elämyksiä mm. musiikin avulla.

Mikael Niemi kirjoittaa kirjassaan Populäärimusiikkia Vittulanjängältä (2001) kuinka rock saapui Pajalaan pienen singlelevyn myötä ja sytytti kaksi poikaa nuoruusiän ilmapiiriin:

“Rysähdys! Ukkonen iski huoneeseen. Ruutitynnyri syttyi palamaan ja räjäytti koko huoneen. Happi loppui, me paiskauduimme seinää vasten, liiskauduimme tapettiin talon pyöriessä hirvittävää vauhtia. Istuimme kiinni liimautuneina kuin postimerkit ja veri pakkautui sydämiimme, kasaantui suolenpunaiseksi möykyksi ennen kuin kaikki kääntyi ylösalaisin ja räjähti vastakkaisiin suuntaan, sormenpäihin ja varpaisiin, punaiset verijuovat halkoivat ruumistamme, kunnes me lopulta haukoimme henkeämme kuin kalat kuivalla maalla.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä pyöriminen lakkasi. Ilma sujahti avaimenreiästä takaisin huoneeseen ja me lysähdimme lattialle pieniksi hikisiksi mytyiksi. Rock ’n’ roll music. Beatles.

Siinä samassa isosiskoni ryntäsi huoneeseen. Hän oli suunniltaan raivosta, upotti kyntensä minun olkapäähäni ja kiljui niin, että purukumi lensi suoraan silmääni. Mitä helvettiä me teimme hänen huoneessaan, me saakelin kirotut paskakakarat, ja hänen tytönkätensä kohosi murhaavaan karateiskuun. Seuraavassa hetkessä hän jähmettyi paikalleen. Musiikki ehti ensin. Se tunkeutui hänen sisäänsä, paisui kuin siitin ja ruiskutti ympärilleen punaista väriä. Se oli taianomainen hetki, meitä oli kolme nisäkästä, jotka seisoimme paikallemme jähmettyneinä, kaikki eri asennoissa, sekä pieni rämisevä matkalevysoitin”.

Pieni matkalevysoitin ja palanen mustaa vinyyliä oli avannut uuden oven Pajalassa, Pohjois-ruotsin takahikiällä, jumalanseläntakana ei-missään, niin kuin se teki kaikkialla maailmassa aikanaan. Levyn kuuntelemisen jälkeen Niemi kuvaa jäiden lähtöä Tornionjoesta:

“Ja nyt, juuri nyt joen rintakehä kohoaa sisäänhengityksessä, se kohoaa aina aina metrien paksuiseen kattoon saakka, täyttää keuhkot ja verisuonet pullolleen ilmaa kuin kahlekuningas, ponnistelee, paisuu ja puristaa hitaasti kasaan tuhansia tonneja jäätä, tuuma tuumalta. Kaikki tuo tapahtuu, vaikkei sitä näe, se tapahtuu maan alla, jännitys on samanlainen kuin unessa, pinta pullistelee, vangittu pikkupoika jatkaa kasvamistaan, kunnes täyttää lämmityskattilan lihallaan ja lihaksillaan. Rock ’n’ roll music! minä huudan Niilalle. Hän ymmärtää, mitä tarkoitan”.

Ikäpolvikuilu

Nuoret käyttävät rockmusiikkia paljon myös suuruusfantasioinnilla ja fallisella uholla ladattuna suojana psyykkisen taantuman mukanaan tuomia elämyksiä (kehitykseen liittyvä normaaleja kokemuksia kuten ahdistuneisuus, ajoittainen hajanaisuuden tunne, avuttomuus, pienuuden kokemus, masennus jne.) vastaan ikään kuin hetkeksi pyyhkäisten sillä kiusaavat tekijät mielestään.

Eräs keskeinen irtaantumiskeino lapsuuden vanhemmista on ikäpolvikuilun rakentuminen. Sen avulla nuoret luovat uutta tilaa kasvaa ja kehittyä, ja erityisesti väljyyttä tutkia kehittyvän sukupuolisuuden elämyksiä. Lapsuuden rakkausobjektit eivät käy  tämän asian selvittämiseen vaan se on tehtävä ikätovereiden kanssa suojassa aikuisten katseilta. Silta lapsuudesta nuoruuteen voi olla myös hyvin konkreettinen. Syksyisin yläasteikäiset mopopojat ja tytöt kokoontuvat syljeskelemään, tupakoimaan, kaljoittelemaan, hokemaan ”vittu ku….”- mantraa, kiljumaan ja kisailemaan, näyttämään synkiltä ja murisemaan aikuisille  juuri lasten leikkipuistoihin, joista ensimmäiset pakkaset ajavat heidät toisaalle kuin muuttolintuparven. Maitolaitureiden lättähatut ovat ikuisia. Vaikka muoti muuttuu ja tyyli kovenee niin jutut ovat aivan samoja.

Nuorisomusiikkiin ahtaasti suhtautuvat aikuiset ovat oikeassa; on totta että rockmusiikilla on juurensa seksuaalisuudessa ja aggressiivisuudessa. Nuorisokulttuurin eri ilmiöillä on sisäiset vastineensa nuorissa kaikkialla. Rock ei synnytä aggressiota vaan nuoruusikään normaalisti kuuluva aggressiiviset ja seksuaaliset mielikuvat synnyttävät rockmusiikin. Aggressio liittyy seksuaalisten ja aggressiivisten iänmukaiseen toisiinsa kietoutumiseen toimivaksi sukupuolisuudeksi sekä ikäpolvikuilun rakentamiseen. Aggressiota ja väkivaltaisuutta ei tule sekoittaa keskenään. Väkivaltaisuus tarkoittaa sitä että asianomaisella ei ole välineitä mielikuvien, symbolien tai korvaavan toiminnan tasolla käsitellä kiukkuaan ja ahdistustaan eikä aggressiota näin ole kyetty sitomaan osaksi kokonaispersoonallisuutta.

Voiko musiikki olla syynä esimerkiksi joidenkin nuorten vimmaan kaataa hautakiviä saatananpalvonnasta puhumattakaan? Ehkäpä humalan ja joukkovoiman herkistämät nuoret haluavat tällaisen aikuisia syvästi loukkaavan draaman avulla kävellä vanhemman sukupolven yli, ”tanssia yli hautojen”, kun lapsuuden taakse jättäminen tuntuu lähes kuolemalta. Silloin kun lapsuudessa syntynyt luovuus ja rikas mielikuva-maailma ovat käytettävissä ei sisäiseen saatanaan tutustuminenkaan mene äärimmäisyyksiin, niin kuin se kautta ihmiskunnan historian on tehnyt ja tekee edelleen. Ei hirmutöihin ennenkään ole musiikkia tarvittu. Kun sisäinen paha on riittävän tuttu ei sitä tarvitse koko ajan sijoittaa esimerkiksi toisenlaisiin ihmisiin tai kansoihin. Musiikki voi olla eräs luova keino tutustua tähän itsessä olevaan pelottavaan.

Häiriintyneelle  tai kehityksessään juuttuneelle nuorelle musiikki voi olla ainoa eheyden kokemisen alue. Musiikki yksin ei aiheuta sairautta, eikä myöskään paranna. Jos nuori ei kykene erottamaan mielikuvia ja todellisuutta toisistaan on sen taustalla varhaisen kehityksen syvät traumat  ja/tai ympäristön riittämätön tuki ja turvallisuuden ja pysyvyyden vakava puute.

Itsen luomisesta

Nuoruusiässä lapsuuden mielikuvamaailman peikot ja noidat hyppäävät irvistelemään esiintymislavalle kitarat tanassa savun, valojen ja metelin keskellä. Mitähän niillä nyt on mielessä?

Luovuus ei tässä yhteydessä tarkoita korkeisiin taiteellisiin päämääriin pyrkivää toimintaa, vaan arkista kykyä kokea, käsitellä ja jakaa sisäisiä kokemuksia erilaisten luovien toimintojen kautta (keskustelu, musiikki, elokuva/video, kirjoittaminen/runous, tanssi, liikunta, teatteri jne.) pelkästään ulkoisen purkavan ja uhoavan toiminnan rinnalla, vaikka ajoittainen koheltaminen ja musta-valkoinen ehdottomuus sinänsä kuuluvat normaaliin nuoruusikään.

Nuorisokulttuurissa näyttää aina olevan tarjolla pahaa ja oikein pahaa. Näistä nuori sitten valitsee sen mikä sillä hetkellä koskettaa ja vaihtaa sitä sitten kehityksen myötä. Esimerkiksi vuosia sitten oli yleisen kauhistelun kohteena W.A.S.P.-yhtye, joka roiski kanan verta ja söi lavalla raakaa lihaa. En ole koskaan tavannut nuorta, joka olisi ottanut mainitun yhtyeen täysin todesta, muutaman aikuisen kylläkin.

Kellaribändien rockmusiikkia ei ole sidottu nuotteihin tai pitkäjänteiseen ja kurinalaiseen opiskeluun, joka nuoruusiän niin suuren sisäisen muutoksen aikana tuntuu usein kohtuuttomalta vaatimukselta. Vaikka tämä musiikki yleisen estetiikan kannalta tulos voi olla tylsä, niin kokijoilleen se on täynnä tunnetta, jaettavia elämyksiä ja täyttä totta. Itse tehty on parempi kuin pussillinen kaupasta ostettua. Se lohduttaa (Love Me Tender) ja kiihottaa (Light My Fire). Sen puitteissa voi kokeilla, eläytyä, tanssia, huutaa, itkeä ja raivota ja olla lähellä ja kaukana musiikin jytisevässä sylissä. Jokaisella ikäkaudella on oma äänensä. Ikätovereiden kanssa etsien ja törmäillen eletty nuoruusikä auttaa meitä säilyttämään luovuutemme myös aikuisuudessa, jolloin edessämme ovat toisenlaiset haasteet.

Rockmusiikin kiihkein ydin tulee mielestäni olla vain nuorten ymmärrettävissä ja jaettavissa. Aikuisten rockharrastus ja ”Mestarit areenalla” – nostalgia on sisällöltään aivan muuta; se ei ole elämäntapa. Nuorisokulttuurin tulee olla suljettu aikuisten tirkistelyltä ja lasten uteliaisuudelta. Rockmusiikista kirjoittaminen yleisellä tasolla taiteena tai kulttuurimme eräänä ilmiönä on mahdollista, mutta se portti, joka sillä on nuorten sisäiseen maailmaan, on aikuisilta suljettu.

Otsikoksi valitsemani Bruce Springsteen sitaatti ”rock on itsensä luomisen taidetta” kuvaa mielestäni hyvin nuoruusiän musiikkikokemuksen merkitystä. Springsteen, joka myös on ollut joskus nuori, ei pelkästään itse luonut musiikkia ja saanut yhteyttä omaan sisäiseen maailmaansa. Hän löysi myös kuulijoita ja ymmärtäjiä. Taiteeksi se on muuttunut hänen aikuistuttuaan ja haave on työn kautta muuttunut pitkäjännitteiseksi ja kurinalaiseksi ammatiksi, eikä se varmaankaan enää merkitse hänelle samaa asiaa kuin kiivaassa nuoruudessa.

Olen edellä kuvannut musiikin merkitystä musiikkielämyksenä sekä sanoihin yhdytettynä luovana tienä sisimmän emotionaaliseen  vaistonvaraiseen tutkimiseen nuoruusiän myllerryksessä. Edellisten lisäksi musiikki ja nuorisokulttuuri eivät aina jää ainoastaan nuoruuden väliaikaiseksi kehityssatamaksi, vaan ne voivat merkitä myös koko maailmankuvan ja arvojen löytämistä ja jakamista samoin kokevien ihmisten kanssa.

Taiteelliset päämärät eivät nuoruusiässä ole ensisijaisia. Luovuuden kohde on oma itse, oma persoonallisuus ja muuttuva ruumis. Nuori tekee musiikkinsa itse, löytää sen ensimmäisenä. Myös idolinsa hän valitsee itse omien kehityspyrkimystensä kannata mielekkäästi ja vaihtaa niitä kehityksen edetessä. Oma ääni löytyy erilaisten samaistumisten kautta kuten se teki lapsuudessa suhteessa vanhempiin.

Tässä mielessä rockmusiikki ei ole taidetta vaan luovuutta, itsen luomista. Kitaroiden ärjynnästä, kiljunasta ja rumpujen paukkeesta voi kasvaa nuori, joka on saanut musiikin kautta kosketuksen muuttuvaan itseensä. Metelin suvannoissa suojissa on läheisyyden mielikuvien ja herkempien sävyjen kokeminen helpompaa. Fallinen uho antaa suojaa epävarmuuden hetkellä ja läheisyyden kautta löytyy luovan yhteyden ja kasvun mahdollisuus.

Rockmusiikin rytminen toisto (bluesista, souliin, rythm ’n’ bluesiin, discoon, heavyyn, punkiin, rappiin) ja varsinkin nykyiseen hip-hop-hevyn funkin sointumaailman pelkistyneisyys ja irtoaminen duuri-molli tonaliteetista sekä vuorolaulun ja puheen sekoitus ei ole kaukana kansanmusiikin nuotiotulien ajattomasta rumpujen, laulun ja tanssin hurmasta.

Osallistuin 1970 luvun lopulla Alkuperäiskansojen Musiikkifestivaaleihin, jossa eskimot, eri intiaaniheimot, kurdit, komit, saamelaiset ja koltat esittivät omaa musiikkiaan. Pääsin kokemaan kuinka tanssin rytminen hurma on ajaton, roduton eikä tunne kielimuuria. Niin myös musiikin melodinen alue. Saamelaisten joikujen pitkien äänien legatot, intiaanien valittavat ylä-ääniset laulut ja bluesin kitaraliu’tuksen elementit ovat kuultavissa myös Afrikan ja Aasian kansojen laulussa ja instrumentaalimusiikissa; aivan kuin ikiaikainen yhteinen kaipuu ja surumieli jonnekin (kotiin, lapsuuteen, äitiin, paratiisin illuusioihin)  olisi saanut musiikillisen muodon.

Nälkä pysyy

Tämän päivän runonlaulajat löytyvät kellareiden bänditreenien hämärästä ja esiintymislavojen valomerestä. Vaikka musiikkityylit vaihtuvat kaupallisuuden paineissa keinotekoisen nopeasti, ei nuoruusiän ydin ole miksikään muuttunut, eikä muutu. Ruoka eri aikoina ja eri kulttuureissa voi vaihdella, mutta nälkä pysyy. Aidon tavaran ja kaupallisen väärennöksen erottaminen voi olla nykyisin vaikeaa, mutta on parasta että senkin valinnan nuoret tekevät itse.

Jotain on kuitenkin muuttunut. Punk teki mahdolliseksi soittamisen ja oman musiikin tekemisen ilman osaamisen liiallista painolastia. Konemusiikki antaa mahdollisuuden myös instrumentteja soittamaan kykenemättömien tehdä musiikkia, mutta musikaalisuutta hip-hop ja rap-kompin vääntäminenkin vaatii. Uusi tietokone- ja internet-teknologia on tehnyt mahdolliseksi musiikin levyttämisen ja jakelun ilman suuria taloudellisia investointeja. Vaikka instrumentit ja mahdollisuus musiikin opiskelemiseen on nyt lähempänä kuin koskaan on muusikon ydinpulma yhtä työn takana kuin aina; kuinka kuulostaa aidolta omalta itseltään. Olennaisin muutos on mielestäni se että naiset tekevät nyt omaa musiikkia olematta miesklooneja tai managerien ’ultrabimbo’ -tuotteita. He kuulostavat naisilta, näyttävät naisilta, tekevät hyviä kappaleita ja sanoituksia ja ovat hyviä muusikoita. Musiikkikulttuuri on nyt tavattoman moni-ilmeistä; ei ole yhtä hyvää vaan sävyjä ja tyylejä on laidasta laitaan.

Se mikä puuttuu on kapina. Mutta se ei johdu musiikista vaan yhteiskunnasta koska vastustaja, aikuisuus, on kadonnut naamioituessaan ikinuoreksi. Se sallii ja suvaitsee kaiken häveten omaa vanhenemistaan ja peläten omaa aggressiivisuuttaan kykenemättömänä sanomaan seuravalle sukupolvelle missä kaappi seisoo. Tästä ei seuraa muuta kuin syvää turvattomuutta. Ehkä turvallisen, lujan ja selkeän aikuisuuden katoaminen pakottaa nuoret etsimään aivan äärimmäisiä keinoja herättääkseen kaipaamansa pahennuksen ja huomion niin että kehityksellinen irtaantuminen vanhemmista ja oman autonomisen identiteetin rakentaminen tulee mahdolliseksi.