Vain elämää – ohjelmaa on arvosteltu muun muassa jatkuvasta poraamisesta; artisti kuin artisti vollottaa silmät punaisena kun toinen laulaa itselle tärkeää kappaletta. Onhan se vähän laskelmoidun oloista itkettää, tai antaa laulajien itkettää toisiaan ja kääriä hunajat hihaan. Mutta on siinä muutakin.
Se, kuten myös Idols-, Voice of Finland-, Talent- ohjelmat ym. ovat tarkkaan mietittyjä rahasampoja. Tuotto tulee mainoksien, levymyynnin, puhelinoperaattorien ja lehtijuttujen itseään kumuloivasta myllystä, mutta ei siitä sen enempää. No ehkä sen verran että ensimmäiset Idols -ohjelmat olivat törkeitä näyttäessään kypsymättömiä ja mielenterveydeltään hauraita nuoria, jotka häpäisivät itsensä kömpelöillä lauluesityksillään. Onnea ja rakastetuksi tulemisen kokemuksia hakevat ihmistaimet laitettiin roikkumaan television häpeäpaaluun. Tällaisia nuoria varmasti riittää, mutta oliko niitä pakko esittää. Katsojalukujen mukaan ilmeisesti oli. Pelleilemään lähtijät ovat toinen juttu. No se asia on vuosien mittaan muuttunut parempaan suuntaan.
Kokonaan toinen kysymys on tuleeko taitavista esiintyjistä oikeasti muuta kuin toisia apinoivia artisteja, vai onko mukana heitä joilla on oma ääni ja jotain sanottavaa. Useimmalla ei. Ehkä se ei ole tarkoituskaan. Onhan se vähän kiusallista että musiikista tulee juoksukilpailu; se joka korkeimmalle kiekaisee, saa suurimmat suosionosoitukset. Kesken biisin? Monelle ohjelmat tietysti merkitsevät mahdollisuutta tulla näkyväksi ja päästä uralla eteenpäin.
Mutta Vain elämää – ohjelmaan takaisin. Jos itse on laulanut samaa biisiä satoja kertoja eri elämäntilanteissa erilaisille ihmisille, mahdollisesti tehnyt sen itse ja sijoittanut siihen omia tunteitaan ja kokemuksiaan, ei kai tuo ihme ole jos se koskettaa. Onhan tietysti laulajia ja biisintekijöitä jotka pukkaavat laulun tuutista ulos sen kummemmin siihen itseään laittamatta. Osa laittaa koko elämän, niin kuin laulussa sanotaan. Ja onhan kappale aivan eri kun sen laulaa leirillä läheiseksi tullut kaveri metrin päästä sinusta kuin ventovieras suurella näyttämöllä kaukana jossain.
Kun siihen vielä lisätään viikon hengailu taiteilijaporukassa landella leikkien ja laulaen voi olla varma että tällainen kesäleiri-ilmapiiri herkistää kovankin könsikkään. Kateutta voi herättää taiteilijoiden hyvä tunnekosketus; he nauravat ja itkevät kun siltä tuntuu. Itselle jäi viime kauden viimeisestä ohjelman uusinnasta mieleen Anna Abreun naurunrähätys. Kyllä tulee sydämestä! Ehkä väsymykselläkin oli osuutta asiaan.
Harmittaahan se että toisilla on luovuutta, taitoa – joillakin enemmän kuin toisilla – ja helvetin hauskaa yhdessä ja saavat vielä hellustella firman piikkiin. Koko rahalla. Itku pitkästä ilosta on tietysti kateellisen puhetta; mikään hyvä ei kestä ikuisesti tietää vanha sanonta, varaudu pahimpaan, Ruotsi voittaa kuitenkin! Mutta vakavasti; kyky surra ja itkeä pitää meidät elossa. Ihmiseloon kuuluvat menetykset ja luopumiset. Niitä voi käsitellä kieltämällä ja koteloimalla ne lyijyiseen arkuun sielun uumeniin, mutta niin ne vaan alkavat vuotaa ja myrkyttävät oman ja läheisten elämän. Masennus on sokea, se ei näe mitä on menettänyt ja mitä kaipaa, suru tietää ja siksi se käy niin kipeää, mutta kestää vain aikansa. Masennnus voi kestää koko elämän. Musiikki ja laulu voivat herättää kuolleet tunteet eloon ja tulee ehkä hieman pienempi, mutta ehyempi olo, ainakin hetken. Ja voihan sitä itkeä ilosta, kiitollisuudesta tai ihan muuten vaan, sekin sanotaan jossain laulussa.
Kun Vain elämään – ohjelman seuraavan tuotantokauden Loiri Ja Edelmann alkavat hieroa suomilyriikan kalevalaisia urkupisteitä sydänverellään voi olla varma että koko kansa itkee. Ja joku nauraa matkalla pankkiin. Hyvää se itku silti tekee eikä Ruotsi aina voita, ei voittanut viimeksikään – vaan Venäjä.
Vain elämää -laulu on Irwin Goodmanin yksinkertaisimpia rallatuksia. Tässä tarinaa Rentun Ruususta Jukka Tervo | Sittisontiainen, sika ja lehmä laulurunouden maantienojassa
