Ilkka Malmberg haluaa ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia mainiossa artikkelissaan Hesarin Kuukausiliitteessä 11/2012. Arjen tohinoiden keskellä sukkuloiva toimittaja kohtaa oudon kulttuurin outoja ääniä, vieraskielistä puhetta, josta ei saa oikein selvää. Avantouintia kannattaa kokeilla, ehkä sushin syöntiä tai perhokalastusta, mutta jos ensikohtaaminen ei kosketa, ei uurastuskaan palkitse. Eri asia on pakottaa itsensä kuntosalille jos krooninen selkäkipu uhkaa lamauttaa liikuntakyvyn. Silloin motiivi on olemassa, olkoonkin pakon sanelema.
Korvanappikuulokkeet ovat harvoin oikea tapa tutustua mihinkään, mutta tuskin kunnon äänentoistokaan olisi asiassa auttanut. Ehkä juniorijalkapallojoukkueen leirillä luokan lattialla nautinto on erilainen kuin vaikkapa Musiikkitalossa, jonne Malmberg lopulta pääsee tai joutuu livemusiikin syliin, vaikka sekään ei tunnu asiassa auttavan.
Joskus spontaanisti kiireessä ilman ennakko-odotuksia tehty hyppy tuntemattomaan elokuvaan tai konserttiin avaa henkilökohtaisen tilan luonnostaan ja sisäämme pääsee jotain uutta ja ennen kokematonta. Hevosen voi viedä veden ääreen, mutta ei pakottaa juomaan. Jos kosketuskohtaa ei ole, en usko musiikinhistorian, tai historian tuntemuksen, libreton tai musiikinteorian olevan oikea tie kokemuksellisuuteen. Musiikkia ei ymmärretä, sitä koetaan.
Hyvä yritys, ensi kerralla suoraan keikalle. Elävä esitys todistaa että kyse on ihmisten yhdessä tekemistä äänistä. Ei muusta. Väliajalla voi livahtaa pois. Tai sitten voi mennä syysmetsään kannonnokkaan istumaan. Siinä on tila. Tai ei.
