Isä oli paljon lyhyempi kuin muistin, korkeintaan 170 senttiä, hoikka ja jäntevä toki, hyvin tumma, ruskeasilmäinen ja komea mies, määrätietoinen ja itsevarma. Hän oli tullut veljeni syntymäpäivän takia ja tietenkin tapaamaan myös minua, mutta meille kotiin hänellä ei ollut asiaa. Veli asui kaverinsa kanssa Osuuskaupan toisen kerroksen poikamieskämpässä. Jos äitini tietäisi isän olevan paikalla hän ryntäisi sisään ja alkaisi haukkua tätä maksamattomista elatusmaksuista ja muista asioista, joita varmasti riittää. Ilman muuta osin oikeutetusti, mutta se rikkoisi kaiken. Tai eihän tässä mitään ehjää ole, mutta edes hetki, yksi kuva, tuokio. Tässä on isä, minä ja isoveljeni, isän näköinen ja oloinen, mutta hän on jo melkein kaksikymmentä ja kuuluu isän maailmaan. Minä en.
Tuosta hetkestä on lähes kuusikymmentä vuotta. On aamu. Isä on juuri herännyt, hän istuu laverisängyn reunalla alushoususillaan tummat hiukset sekaisin ja juttelee ihan mukavia, en muista mitä. Isä pukeutui aina tummiin housuihin ja valkeaan kauluspaitaan, mustat aina huolella lankatut kävelykengät, puvuntakki tietysti, vaikkakin joskus aika nuhjaantunut, niin kuin isänikin.
En saa hänestä mieleeni tarkempaa kuvaa, olen kuin elokuvateatterissa, jonne virtaa jostain ikkunasta valoa, joka haalistaa valkokangasta. Isä on jotenkin etäällä ja elokuvan äänikin on kovin hiljainen, himmeä, vaikka hänen äänensä kyllä muistan. Ja tuleehan se äiti sieltä, mistä ihmeestä hän tiesi isän olevan paikalla, en kai vaan minä kertonut. Ehkä hän haistoi isän veljelleni lahjaksi tuoman samppanjapullon.
Ehkä kerroin, olin äidin 12-vuotias pikkupoika ja kerroin kaiken. Tuon jälkeen en enää mitään. Äitini, vaalea ja räväkkä pohjoiskarjalalainen yksinhuoltaja hakkaa ovea ja huutaa isälle ja uhkaa soittaa poliisit vaikka kukaan ei ymmärrä miksi ihmeessä. Sitten elokuva hajoaa, lähden kai pois, kaikki lähtevät, ja mieleni teatteri on tyhjä. Se on isän kohdalta aina tyhjä. Sitä en useinkaan muista, mutta joskus oikeissa elokuvissa, joissa isä on poissa tai erityisen lämmin, herkistyn. Läsnäolot haalistuvat, poissaolot eivät koskaan.
Tämä on hyvää surua, voimattomuutta, mutta myös toteavaa ja puhdistavaa. Tuo oli viimeinen kerta kun näin isäni, hän kuoli vuosi myöhemmin. Hänen syntymästään tulee ensi jouluna sata vuotta. Ei päässyt edes puoleen väliin. Minulla on ihana vaimo, neljä poikaa ja kolme lapsenlasta. Parasta ikinä. Olen kiitollinen mutta tänään suren.
