Hannah on palindromi, siis sana joka luettuna molempiin suuntiin pysyy samana. Näin on myös Denis Villeneuven 2016 ohjaaman Arrival –elokuvan kanssa; siinäkin asiat tapahtuvat eri järjestyksessä kuin perinteisesti ajattelemme ja koemme.
Louise Banks (Amy Adams) on kielentutkija, jonka tytär Hannah kuolee vaikeaan sairauteen. Aviomies on häipynyt omille teilleen. Pian pihalle säksättää armeijan helikopteri: kaksitoista tuntematonta lentävää esinettä on laskeutunut eri puolille maailmaa ja niiden kanssaan pitäisi yrittää kommunikoida. Ovatko he mahdollisuus vai uhka?
Louise saa parikseen teoreettisen fyysikon Ian Donnellyn (Jeremy Renner). He kohtaavat valtavan ilmassa leijuvan sukkulan sisällä kaksi vieraan maailman oliota. Heptapodit ovat massiivisia lonkerojalkaisia valaan, norsun, mustekalan ja Muumilaakson Mörkön risteymiä, jotka kommunikoivat matalataajuuksilla urinoilla ja graafisilla mustekuvioilla, kielellä, jota ei voi ymmärtää. Sen symboliikka on kirjaimellisesti toisesta maailmasta.
Työn edetessä Louise alkaa saada flashbackeja, siis muistojen palasia, hetkiä ja tunnelmia tyttärensä kanssa, mutta vasta elokuvan edetessä katsoja alkaa epäillä ettei kyse olekaan muistoista. Louise näkee tulevaisuuteen.
Louise estää aseellisen yhteenoton heptapodeilta saadun kyvyn avulla; antautuminen tuntemattoman kanssa vuoropuheluun loi luottamuksen ja yhteyden vaikka sanoja oli vain muutama. Avaruusolion monisorminen ”käsi” ja oman vauvan napakka ote äidin sormesta ovat sama asia. Keskustelut edelleen kasvavan tytön kanssa ovat avaimia monimerkitykselliseen kommunikaatioon heptapodien kanssa. Louise ja avaruusoliot ovat yhteydessä suoraan, ilman yhteistä kieltä, kenties telepaattisesti, tai kuten äidin ja vauvan välillä saattaa tapahtua; sanaton yhteisymmärrys onkin äännähtelyjä, kosketusta, katseita, yhteinen vireys. Halu yhteyteen on yhteys.
Symbolien käyttö on tärkeä osa kommunikaatiota ja niiden puute voi olla, jos ei pelottava, niin ainakin ahdistava kokemus. ”On mahdollista määritellä käsite symboli perinteisellä tavalla, jolloin se merkitsee kykyä käyttää merkkejä edustamaan erilaisia asioita. Toinen edellistä laajempi määritelmä – jota itse ehdotan – on, että puhumme symbolisesta prosessista, joka on havaittavissa vauvaiässä ja jota on kenties olemassa ennen syntymähetkeä” kirjoittaa psykoanalyytikko Eero Rechardt artikkelissaan Symbolinen prosessi ja minuus (1994).
Daniel Stern (1985) on kuvannut teoksessaan The Interpersonal World of Infant (1985), ja Diary of a Baby (1990), suomeksi Maailma lapsen silmin (1992) vauvan varhaisia elämyksiä vitaalisina affekteina, joista ei ole olemassa mitään luetteloa ja joiden luonne on vaikeasti tavoitettava. Ne voivat olla amodaalisia, siis aistit ylittäviä elämyksiä. Parhaiten niitä voi kuvata kinesteettisillä ilmauksilla kuten hyökkäävä, leijuva, häipyvä, räjähtävä, voimistuva, hiljentyvä, sitkeä, äkillinen, raju, hyväilevä jne. Juuri tämän perinteisen kielen ja logiikan rationaalisen systeemin taakse ja yli Louise kykenee siirtymään pyrkiessään yhteyteen olentojen kanssa.
Ian sen sijaan on harvapuheinen tiedemies, jolla on noin kaksi repliikkiä, mutta sitäkin suurempia.
– Ian, jos voisit nähdä elämäsi alusta loppuun, muuttaisitko jotain? Louise kysyy.
– Ehkä, en tiedä, ehkä sanoisin useammin mitä tunnen, Ian vastaa, – Olen tuijottanut tähtiä niin kauan kuin muistan. Tiedätkö minä on ollut yllättävintä? Ei heidän tapaamisensa – vaan sinun.
Tämän nainen ymmärtää ja hyväksyy koska hän tietää että tässä seisoo hänen tulevan lapsensa isä. Kun Ian kysyy tehdäänkö lapsi, on naisella on vastaus valmiina, vaikka hän tulee menettämään molemmat. Kun otamme rakkauden otamme myös menetyksen. Synnymme, elämme ja kuolemme.
Emme näe kulman taakse ja hyvä niin; elämän ratkaisut tehdään aina enemmän tai vähemmän pimeässä; onko valitsemani ammatti tai kumppani se oikea, pitäisikö minun asua jossain muualla, uskallanko hankia lapsia, syttyykö sota tai taloni palamaan ja miljoona muuta kysymystä. Oikeastaan emme voi olla varmoja mistään; voin jäädä tunnin päästä auton alle tai sairastun syöpään. Mutta myös hyviä asioita saattaa tapahtua. Ei nyt välttämättä voittaa lotossa tai kompastua timanttiesiintymään lenkillä, mutta jotain muuta kuitenkin. Voimme vaikka kohdata hyviä ihmisiä.
Onko arkisen elämän selviytymisen takana myös ”muistaminen” eteen ja taakse; hyvät ja rakkaudentäyteiset kokemukset antavat meille uskoa että selviämme vaikeistakin asioista. Kuulemme sisäistyneet hyvät objektit kannustavina kokemuksina: ”kyllä se siitä”, tai toisinpäin: ”ei sinusta ole mihinkään, epäonnistut kuitenkin, olet ihan paska!”
Elokuvassa epätoivon hetkellä Louise ”näkee” kuinka toimia; hän saa tulevaisuudesta kiinalaisen militanttikenraalin Shangin salaisen puhelinnumeron, eikä pelkästään sitä, vaan myös kenraalin vaimon viimeiset sanat kuolinvuoteellaan. Nämä tiedot vakuuttavat Shangin siitä että naisella on vakavaa asiaa; heptapodit ovat tulleet auttamaan ihmiskuntaa eivätkä tuhoamaan sitä ja kenraali luopuu hyökkäyksestä aluksia kohtaan. Mikään ei silti tapahdu itsestään. Vaikka Louise saa näkyjen kautta tietonsa on hänen silti uskallettava toimia.
Luotettava menneisyys antaa meille luottamusta tulevaan ja uskallamme ja osaamme astua tuntemattomaan, tavoitella jotain mitä ei ole ollut, eikä kukaan tai mikään voi meille luvata sen onnistumista.
Juuri siksi esimerkiksi sairaan äidin kanssa elänyt lapsi saattaa juuttua sängyn viereen vaikka lapsuus on takana ja äiti on kenties parantunut; hän voi jäädä surunsa ja pelkonsa vangiksi lopun elämää. Turvassa elänyt taas kykenee käyttämään energiansa uusien asioiden oppimiseen ja maailman tutkimiseen koska hän on sisäisesti turvassa. Kokemuksellinen hyvän ”muistaminen” on toivoa täynnä.
Vasta kun ymmärrämme mahdollisen kehitysjuuttuman voimme jättää sen taaksemme, tai ainakin vapautua sen verran että omat valintamme antavat mahdollisuuden uusiin korjaaviin kokemuksiin ja voimme kokea ettei menneisyys aina toistu, myös hyviä asioita voi tapahtua jos uskaltaa altistua niille. Kukaan ei näe kulman taakse.
Kaksitoista alusta kaukaa jostakin tähtien takaa saattaa tietysti tuoda mieleen Jeesuksen opetuslapset. Arrivalin keskeinen ajatus on myös se että tuntematon ei aina merkitse vaaraa; vaikka pelko on ymmärrettävää, ja vihalla sen saa piiloon hetkellisesti kuten pakolaiskriisin yhteydessä on ollut helppo havaita. On syytä ensin tutustua kunnolla ennen kuin tekee pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Elokuvan lopussa toisiinsa epäillen ja vihamielisesti suhtautuvat maat alkavat kommunikoida keskenään, jakaa tietoa ja luottaa vieraisiin pelastaakseen maapallon. Oudot alukset eivät lennä pois rakettien lieskat perässään vaan häviävät kuin savuna ilmaan. Oliko niitä olemassa ollenkaan, olivatko ne sittenkin vain Louisen sisämaailman fantasia ja uni kuin Tarkovskin elokuvaklassikossa Solariksessa (1972), jossa ollaan avaruusasemalla, mutta ehkä sittenkin kosmonautin mielen sisällä? Ehkä molemmissa.
Hannah, suomessa myös Johanna, Hanna, Hannele, on alun perin heprealainen nimi joka tarkoittaa armoa. Uudessa Testamentista löytyy Hannah -niminen naisprofeetta. Olisiko Louise jotain sukua hänelle?
Blogin kuva by LindaSainio2017.
.
