Jeesusteippiä

On tavallinen sunnuntai eikä tuule.

– Muutan kai Jenkkehin kun täytän kahdeksantoista, ostan jonkin maasturin, ehkä… ja töihin menen sellaiseen yritykseen joka tekee ohjelmistoja puolustusvoimille. Jotain salaista. Voi olla että viihdyn hyvin. Luultavasti. Puhun englantia sujuvasti ja silleen.

Pojalla on aurinkolasit marraskuussa, kulahtaneen puvuntakin alla on virttynyt kellertävä t-paita, housut ovat kirpputorinruskeaa vakosamettia, alunperin ehkä sammaleenvihreää mutta niin luonnossa saattaa käydä kun kesä taittuu syksyyn. Tennarit on kursittu kokoon jeesusteipillä.
– En tiedä kuinka nopeasti siellä saa lupaa pidempään oleskeluun, kai sen saa kun osaa juttuja, ettei ole mikään sosiaalitapaus.

Istumme puistonpenkillä. Minä odotan bussia, poika ihmettä. Hän taputtelee takkinsa rintataskuja tupakkaa etsien, katsoo minua kysyvästi, mutta pudistan päätäni. Hän löytää taskustaan tulitikun ja alkaa pureskella sitä karjatilanomistajan vakavuudella kuin laidunten laajentamista suunnitellen. Toisessa kädessä hän pyörittelee isoa avainnippua kuin rukousnauhaa.

– Asua voisin vaikka sellaisessa hotellissa ihan keskustassa tai luksusmotellissa moottoritien varrella, sellaisessa jossa on uimala-allas. Siitä on joutuisaa polkasta cityyn töihin Ferrarilla.
– Ferrarilla? Millaisella?
– Ferrari 599 GTB, 3,7 sekuntia sataan, V10 vai oliko se V12? Huippunopeus on jotain 330 kilometriä tunnissa.
– Aika tykki.
– Tai sitten voisi hankkia Hummerin, sellaisen jolla ei saa Suomessa edes ajaa kun kadut on liian kapeita.
– … joo olen minä sellaisen nähnyt..
– … ei ei, ne on näitä pienempiä täällä, jos sallit sanoa. Tämä käy vedyllä.
– Vetyauto?
– Niin.

Hän on nähnyt paljon elokuvia.
– Voisikohan siellä olla mitään haasteellista vastassa?
– Missä?
– No vaikka Amerikassa.
– Niin. No enpä tiedä, hyvin pärjään koska hallitsen kielen.
– Kaikki ei pärjää.
– Kyllä Jenkeissä pärjää, eri asia jos olisi Etelä-Amerikassa jos ei ole kieli hallussa vaikka äkkiäkö sitä nyt sen oppii, muutamassa kuukaudessa…
– Aika haasteellista kuitenkin?
– Ken pilviin asti kohoaa, hän vartoo ensi salamaa.
Hän on lukenut Nietzscheä.
– Mitä?
– Jos sallit: Nietsche.

Hymy tulee kaupanpäälle. Avaimet karkaavat sormista penkin alle josta hän poimii ne nopeasti, puhaltelee puhtaaksi ja sulkee ne kuin aarteen käteensä.
– Vai niin. Ajattelet että pärjäät.
– Luuserit eivät pärjää, ne jotka tulee huonommista maista, jotka ei osaa mitään eikä usko mihinkään.
– Huonommista?
– Kaikista sekavista paikoista joissa ei ole ymmärretty että lahjakkuus täytyy laittaa etusijalle, perintötekijät ja ominaisuudet.
– Ominaisuudet?
– Että on osa sivistystä ja historiaa. Minä kuulun valiojoukkoon, vaikka itse sanonkin, voi kuulostaa vähän, no…. ja voi siellä olla yksinäistäkin joskus…
– Yksinäistä?

Linja-autoni on reippaasti myöhässä. Lopulta huomaan olevani liikkeellä arkiaikataululla joten saan odottaa vielä pitkän tovin.
– En minä nyt yksinäistä tarkoita miten se yleisesti ymmärretään … jos sallit…
Pojan puhe alkaa kompuroida, sanat tulevat liian nopeasti, aivan kuin hän yrittäisi estää niiden takana olevan asian tai kokemuksen lipsahtamista ulos. Sitten hän vaikenee roolista pudonneen ahdistuneena ravistellen takkiaan kuin linnunpoikanen höyheniään pesänsä reunalla.
– Niin, niin, sanon, – yksinäisyyttähän voi olla monenlaista.
– Niin on, niin on, hän riemastuu, – erityislahjakkaat ovat ihan oma lukunsa. Väkisin sitä on välillä ehkä yksinkin kun muut ei tajua, ei oo mistä puhua ja silleen… Ei ole mitään yhtenevää tavallisten kanssa, näiden typeryksien jotka eivät mitään osaa, pelkkää evoluution kuonaa, hän sanoo kuin Raskolnikov ympärilleen sylkäisten.
– Tarpeettomia ihmisiä?
– Sano mitä niistä on hyötyä. Eivät osaa mitään, eivät tuota mitään lisäarvoa, eivät osaa kuin kuunnella typerää musiikkia korvakulokkeista musta pipo päässä. Eikä se mitään musiikkia ole vaan äänisaastaa, joka turmenee kuulon, aivot ja ihmiskunnan!

Poika on näyttöpäätteenkalpea kuusitoistavuotias kumaraselkäinen vanhus, jonka silmissä ei järvien veden liplatus, metsien huimina eikä lapsuuden aurinkoiset mummolan kaipuumuistot kimalla.  Jalkapallokentän pölyhiki ei koskaan ole tarttunut hänen iholleen eikä popcornin suola ole koskaan cocacolajanottanut häntä ja hänen rehvakkaasti naureskelevia kavereitaan elokuvateatterin actionelokuvan takapenkillä. Laihat käsivarret eivät ole koskaan pitäneet kiihkeää tytön tuoksua otteessaan. Onko kukaan koskaan nähnyt hänessä muuta kuin taakan ja pettymyksiä?

– Seksuaalisuus on vain lisääntymisen välttämätön toimenpide, jonka ihmiskunta kyllä ratkaisee tulevaisuudessa paremmin.
– Kuinka niin paremmin?
– Steriilimmin ja vähemmän sottaisesti, jos saa sanoa.
– Tykkäät että seksi on sottasta.
– Ne eritteet ja kaikki, hän sanoo samalla ummistaen silmiään kuin loukkaantunut viktoriaaninen vanhapiika hapan silakka suussa.

– Sä oot kotiin menossa? kysyn.
– En tiedä, ehkä oon. Äiti heitti ulos ajat sitten.
– No?
– Meni vähän tajunnanlaajennuksen puolelle elämä. Harmillista. Kyllä lupasi tulla hakemaan tästä, mutta on tainnut tulla esteitä.

Kuulen että äiti on menestynyt ravintolayrittäjä, innokas maratoonari, zumbaaja ja hevosharrastaja. Isän hän nähnyt lähinnä lehtien palstoilla joiden mukaan tämä matkustaa 250 vuorokautta vuodessa lähinnä Kauko-Idässä. Ja asuu Lontoossa.

– Eikä koulu toimi.
– No mikäs siellä kiikastaa?
– Vanhaa valmiiksi pureskeltua tietoa! Samat asiat oppii varttitunnissa netistä. Amerikassa on ihan toinen meninki …
– Oiskohan ihan noinkaan.
– … saatat olla osittain oikeassa…. onhan siellä monenlaista, riippuu missä asuu ja mikä on tavoitteena. Täällä opettajat ovat vanhan vallan kätyreitä joita aivoton porukka kuuntelee kuin jumalia. Haluavat samaan massaan kaikki ja nuolevat kaiken aikansa yhteiskunnan persettä.
– Aika kyyninen näkemys sinulla maailmasta.
– Se ei ole kyynisyyttä vaan realiteetti, taivaantosi!

Hän on istunut vuosikaupalla pimeässä datakomerossa ledien välkkeessä kuvitellun maailman kanssa seurustellen, maailman jonka saa kiinni powernapista kun alkaa ahdistaa, maailman, joka ei reagoi empaattisesti, ainoastaan ääniefekteillä ja katkonaisilla lausella:
Uh yeah man, your’e right… don’t panic, mate …. fabulous! Kill them’ all! Delete! Eject! Repeat! Fire! Oh fuck!

– Minulla sattuu olemaan maailman paras ja nopein kone, hirveet prossut, kiihdyttimet ja ajurit ja 30 tuumanen näyttö. Sulla on varmaan joku ihan mopo, perus PC! Mun tuoliin on isketty subbaset ja muut kajarit että kun lentää raketilla niin perhe on tulessa kun täryyttää laserkonarilla kaiken paskaksi!
– Perhe?
– Ei ku perse! Sanoin perse!

Ovatko neligigaraajaisethirviöt, joita vastaan hän ruudulla taistelee sisäisiä, niitä sanattomia mörköolentoja joista ihminen on tehty ennen kuin läheisyyden läsnäoleva laulu on loitsunnut ne pois piilotajunnan hämärään. Maailmat, joita hän valloittaa ja muovaa ovat päättymättömiä ja rajattomia muovikelmuja eikä niissä asu kukaan.

– Pian on käsillä aika jolloin ihminen muuttaa Marsiin ja muille planeettoille… siis ne joille se sallitaan.
– … kuin kesämökille, sanon, mutta poika ei kuuntele.

Hän ei taida tietää miten ihminen toimii sisältä koska hänen ohjaimensa ovat tunnottomia talidomintynkiä, piippaavia viestikapuloita avaruuden tukiaseman kylmiöön. Data jota hän yötäpäivää tuijottaa tarttuu häntä sensorit punaisella kasvoista ja kiskaisee autopilottialukseen kaukaiseen galaksiin ydinsotimaan muiden yksinäisten kanssa. Saturnus näytöllä on kuva palaneetasta, ei itse Saturnus. Kaikki on kaukana ja tapahtuu huomenna.

Hän saattaa päästä älykkyytensä avulla lukioon. Laihana, likaisena pitkäpartaisena profeettana hän kävelee kirjatiedonkäytävillä kuin vetten päällä ja napsii täydet pisteet kaikista aineista joita haluaa opiskella. Toisia halveksiva ylenkatse tekee hänestä alienin, joka jää kaikesta ulkopuolelle. Ensimmäisenä yliopistovuonna vieraassa kaupungissa hän juuttuu huoneeseensa kahden lämpöä hikoilevan ruutuolennon kanssa, jonka kalvolta heijastuvat hahmot ovat vain ykkösiä ja nollia. Tulevaisuus ei olekaan valmiina, se pitää luoda itse. Hän romahtaa tavallisesti, opiskelijaboksissa on tyhjää ja hiljaista. Siellä leijuu vain pölyä ja tuhkaa kuin Pompeijssa. Vappupäivänä osakunnan prunssilla Ullanlinnassa häntä ei kaipaa kukaan koska hän ei edes tiennyt missä yliopisto sijaitsee Ullanlinnasta puhumattakaan. Hän ei ollut olemassa.

– Pitää varmaan soittaa äidille.

Bussini tulee lopulta.
– Pärjäile, sanon mutta poika ei vastaa, tuijottaa vain suoraan lävitseni ja puhuu kämmeneensä, jossa on vain nippu avaimia.

Lukio taitaa jäädä.