Tätä ei pitäisi kirjoittaa. Ei todellakaan, mutta kirjoitan silti, minkä tiikeri raidoilleen mahtaa? Tai se tarinan skorpioni, joka pyysi sammakkoa viemään sen selässään joen yli. Sammakko vähän epäili että pistät minut kuitenkin kuoliaaksi johon skorpioni että minähän hukkuisin silloin itsekin. Pisti se. Ja hukkuivat kai kumpikin.
Siis tätä ei pitäisi kirjoittaa ainakaan nyt, kuten psykoanalyytikkoni muutamaan(?) kertaan sanoi. Olisiko tärkeää antaa kokemusten ja tunteiden vaan tulla ja olla ja myöhemmin, jos siltä tuntuu, tehdä sille jotain; laulu, runo, kirja yms. Kuvittelen pystyväni molempiin, myös kirjoittaminen on kokemista. Voi kirjoittaa sisään ja ulos. Ehkä voi. Luovuutta voi käyttää torjuntaan, mutta usein se on ovi toiseen maailmaan, sisäiseen. Luovuus ja kokemukset tarvitsevat myös talon tai tilan – kielen.
Selityksen makua. Kirjoitan koska haluan.
Hän oli usein oikeassa, mutta toisaalta, hän on käynyt unissani jo monta kertaa. Tämän viimeisen haluan nähdä lupana; tee kuten parhaaksi näet, teet sinä kuitenkin. No unessa olin psykoanalyysissa ja siinä nyt poristaan mitä poristaan. Kun tunti sitten päättyi huomasin että on kuunvaihde ja en ollut muistanut maksaa edellisen kuukauden palkkiota, josta yleensä koin aikamoista huonoa omaatuntoa. Hänpä ei siihen mitenkään reagoinut ja miksi olisikaan, analyysi on päättynyt kauan sitten eikä hän ikävä kyllä ole enää joukossamme vaikka tietysti elää mielessäni kuten uni antaa ymmärtää. Sen sijaan hän alkoi porista vilkkaasti asiasta jos toisesta. Tunnelilla hän oli aika harvasanainen jättäen tilan minulle kuten kuuluukin tehdä. Siviilissä juttua riitti ja niin nytkin. Hän alkoi raapia vastaanottohuoneensa tapetteja irti ja puhella remontista ja minä siinä vähän mukana että mistä on kyse.
Ei siihen mitään kummoista maagikkoa tarvita ymmärtämään että työhuoneeni loppusiivous viidenkymmenen vuoden uran jälkeen, joista kolmekymmentäviisivuotta tuossa kahden huoneen vastaanottotilassa Raksilan sydämessä tuli uneeni. Olen nähnyt koko kevään, kun päätös – lopulta – eläkkeelle jäämisestä oli tehty, unia vanhoista potilaistani. Aina oli joku nuori myöhässä tai minä sekoamassa aikataulujeni kanssa, ja porukkaa lappasi sisään ja ulos ihan miten sattui, ja remppaakin olisi pitänyt tehdä. Yhtä nuorta odottelin pitkään vaikka se toteutui OYSin nuorispsykiatrisella osastolla ja päättyi 1983! Myös omat lapseni kaiken ikäisinä liittyivät uniini ja puolisonikin oli välillä kadonnut ja minä ihan paniikissa. Tässä unessa ajoin myös autoa hurjassa lumimyräkässä eikä jarrut toimineet ollenkaan. Pitäisi kai alkaa rauhoittua, ajaa hiljempaa. Tai olla ajamatta, kirjoittamatta.
Sisämaailman rempasta tässä taitaa olla kysymys.
Jos totta puhutaan ja miksei puhuta, tämä iso elämänmuutos alkaa avautumaan varmaan syksyllä kun tämä loma, joka ei ole loma, päättyy, ja alkaisin yleensä kaivella almanakkaa piironginlaatikosta ja järjestellä aikatauluja. Ensi elokuussa ei tarvitse, eikä saa. Saa nähä miten äijän käy.
Tyhjensin terapiastudion poikani ja veljeni kanssa. Siinä ei kauan nokka tuhissut. Toki olin koko kevään siivonnut paikkoja, heitellyt roskiin ilmanaikuista rompetta, vienyt kunnollisen tavaran SPRn Konttiin, tuhonnut muistiinpanoni ja lukemattomia artikkeli- ja monistenippuja. Ammattikirjat säilytin. Kiertokaaren jätehuollon pojat vei isommat tavarat kaatopaikalle tai kiertoon. Soittimia on hirveesti, osan pidän itselläni, osan yritän myydä. Veikkaanpa että jäävät nurkkiin notkumaan.
Kuka tahansa tähän sitten tuleekaan hän saa hyvän tilan vanhassa puutalossa keskellä legendaarista Raksilaa. Hyvä vibat siellä on, oli ainakin minulle. Ikävissäni, jos niin käy, voin katsoa Mikko Niskasen/Paavo Rintalan Pojat (1962) -elokuvan.
https://www.jukkatervo.com/mita-mikko-niskasen-ja-paavo-rintalan-pojat-kertoo-yksinaisyydesta/
