Ilkka Heiskasen esitys Huovisen erikoiset on Veikko Huovisen (1927-2009) tuotannon herkullisista hahmoista dramatisoitu parituntinen, joka Oulun kaupunginteatterissa veti lähes suuren näyttämön täyteen 17.3.2013. Ja syystä.

Heiskasessa on jotain suomalaisen kansanmiehen äkkiväärää pöljyyttä ja metsien miehen pihkanhajuista viisautta samaan aikaan. Tällaisia vääräleukaisia moottoriturpa-äijänkäppänöitä muistan lapsuudestani Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta useitakin. Liekö heikäläiset nykyään lukkojen takana, teatterikoulussa tai he soittavat rokkibändeissä? Tokihan esityksestä löytyy myös kikattavia rouvia, Vaasasta Kuusamon korpeen eksynyt oravanmetsästäjän sihteeriksi tullut taloushallinnan ammattilainen ja muita emäntiä.

Erityisesti eläinten maailmaa on Huovinen joutessaan laavuilla pötkötellessään tutkaillut tunnetulla tarkkuudella. Heiskanen on milloin räkäisesti raakkuva lintu, milloin made, joka sielunvaelluksen astiana pääsee tuijottamaan pissalla olevan ihmisnaaraan autuuden porttia alaviistosta. Jumalakin joutuu suorasanaisen kohtelun alle eikä Huovista aikanaan siitäkään hirveästi kaikki kiitelleet. Erityisen mainio on pohdinta kuinka Tarzan olisi selviytynyt jos olisi sattunut haaksirikkoutumaan pohjoisen Suomen rannikolle Afrikan sijaan. Siinä olisi ollut suolesta tehdyt liaanit jäässä! Heiskanen lausuu apinamiehen nimen hauskasti kahdella tavalla: ”Tarsaan/Tarsään” ja reilusti suomeksi ”Tartsan”.

Kaikki jotka Huovisen tuotantoa tuntevat tietävät ettei mies ole pelkkä humoristi ja vaan omalla hersyvällä tavallaan kyseenalaista montaa tärkeää ja koskettavaa asiaa ihmispolon elosta ahneuden savotoilla ja byrokratian ohdakkeisilla niityillä. Jos Sotkamon mies olisi vielä keskuudessamme, hän antaisi varmasti sanansäilän viuhahdella Talvivaaran sotkuista. Tuskin hänkään kaivostoimintaa ja työpaikkojen luomista alkaisi arvostelemaan mutta saattaisi repäistä sarkahousunsa halki luonnon tuhoamisesta. Ettei saada kaivospaskoja pysymään pilttuussaan ja annetaan uraanisähikäisten lillutella vapaana kalojen kutupaikoilla!

Heiskanen maalaa katsojille tarinan myös siitä kuinka lahtari ja punikki vaanivat ja lopulta tappavat toisensa. Sodanvastaisuus on Huovisen eräs keskeisemmistä teemoista ja tämä verinen tarina on aina ajankohtainen ja hyvä dramaattinen suvanto hauskojen juttujen joukossa.

Kaikki tuntevat Konsta Pylkkäsen viisauden ja monen muun kansanmiehen ja naisen arkipohdinnat. Eräs parhaista viime vuosien kotimaisista elokuvista on Markku Pölösen Koirankynnenleikkaaja (2004), jossa suomalaisen miehen humanismi ja kyky myötätuntoon saa koskettavan ja aidon kuvauksen. Päähän ammuttu Mertsi Vepsäläinen (Peter Franzen parhaassa roolissaan) saa takuumiehekseen Eevin (Taisto Reimaluoto), joka auttaa Mertsiä ihmisarvon saavuttamisessa niin ettei siihen ole mitään lisättävää, eikä mitään pois otettavaa. Huovisen viimeiseksi teokseksi jäi Pojan kuolema (2007) kertoo hänen oman poikansa masennuksesta ja itsemurhasta.

Jokunen vuosi sitten Ylen mukava kirjallisuusohjelma Kirjamaa matkusti pitkin pokin Suomea tapaamaan erilaisia kirjailijoita. Julkisuudesta vähät välittävä vaatimaton Veikko Huovinen otti toimittajat vastaan kotonaan Sotkamossa. Keskustelu jäi jostain syystä lyhyeksi kuin suomättäälle ammutun koppelon lento. Vaikka itsekin vierastan liiallista virallisuutta ja muodollisuuksia olisin kyllä teititellyt Huovista.

Veikko Huovisen muistomerkissä Sotkamon Hirviniemellä lukee Konsta Pylkkäsen miete Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet. Sitä on mukava makustella kun tuntuu että kaikki pitäisi saada heti tässä nyt. Siinä on perspektiiviä. Huovisen omaelämänkerta Muina miehinä (2001) päättyy samoissa tunnelmissa kuin Ilkka Heiskasen mainio esityskin: “Tämä oli raportti vähäisistä toimistani maapallon kuperalla pinnalla. Itsellekin sopii nauraa, joskin se on hieman tuskallista. Mehän olemme pieniä älyllisiä ötököitä pallolla, joka pyörii avaruudessa, tyhjän päällä…”