maalis 5, 2020 | Elokuvia, Kirjallisuus, Media, Musiikki, Teatteri, Urheilu, Yleinen
Nyt tuli kaksi blogia peräkkäin suru-otsikolla, mutta tulkoon. Ei tässä mitenkään erityisen surullisia olla, tavallisesti vaan. Mutta juttuun:
Suru tulee sivulla 596: ”Ylipainostaan huolimatta Loiri liikkui itse, muttei mielellään eikä pitkiä matkoja. Hän pyysi Eklundia käymään puolestaan kaupassa. Tämä käy ostamassa litran pullon jaloviinaa, neljä askia tupakkaa, neljä lihapiirakkaa ja punaista maitoa.”
Tämä kuvaus vanhenevasta ja sairaasta Loirista on se hetki, jolloin kirjan lukijakin herää eloon. Nyt vetävästi kirjoitetusta nipusta papereita tulee Kirja, ja sen kirjoittajasta tulee tarinoiva ystävä ja kirjan kohteesta tunnistettava, jopa tutun oloinen Ihminen. Tässä on pikku Matti, Tyyne, Huilumies ja Nasse Setä, Naurava Kulkuri, Leino ja Uuno oikeasti – ja Vesa-Matti Loiri, mies, jonka kaikki suomalaiset tunnistavat, mutta vain harva tuntee.
Jari Tervon LOIRI.-kirja on herättänyt kiukkua ja ihastusta.
Molemmat on helppo ymmärtää, 700 -sivuinen möhkäle on syönyt yhtä sun toista. Se
on valtava lohkare suomalaista viihdettä ja taidetta ja poukkoilevaa yksityiselämää.
Onko Tervo vain ihaileva Mestarin kirjuri, uskottava muistiinmerkitsijä vai
analysoiva elämänkertakirjoittaja, onko kirja vain rankka rahastus vai vakava
yritys syväluodata suomalaisuutta ja Loiria sen tulkkina? Tämä jää lukijan
pohdittavaksi. Ehkä vähän kaikkea.
Kirja alkaa hienosti Tervon kuvatessa Vesa-Matin lapsuuden aikaista Helsinkiä, tapoja, kulttuuria ja varsinkin tv:n ja elokuvan ryntäystä suomalaisia yhdistäväksi tekijäksi. Sitten alkaa kahden äijän pukuhuonekeskustelu naisista ja naimisesta, ja olo tulee vähän kiusaantuneeksi. Tokihan kiima, naiset ja rakkaus ovat tärkeä juttu nuoren salskean miehen elämässä ja vanhenevan uroksen muistoissa, mutta ehkä yksityiskohdat olisi voinut jättää sinne pukuhuoneuhoiluun. Tupakeissaan voi niitäkin asioita hyvän kaverin kanssa muistella. Tämä kuitenkin unohtuu pian kun Tervo palaa nokkelaan, eläväiseen ja joskus sarkastiseen tyyliin kuvaa Taitelijan elämää projektista toiseen ja naisesta toiseen ja kolmanteen.
Loirin monilahjakkuus ja urakka ikijulkkiksena, vakavana ja hauskana taiteilijana, näyttelijänä, urheilijana, muusikkona ja laulajana näännyttää vahvimmankin artistin. Vuosikymmenten verovelka (toki itse aiheutettu), raataminen, ryyppääminen, riehuminen, ainainen huomion keskipisteenä oleminen, rakastumiset ja särkyneet suhteet ja avioliitot, vaimon ja pojan kuolema, sairaudet, yksihuoltajuus, vauhti ja masennukset ja kaikki muu maksavat paljon.
Mitähän Tervo ajatteli julkaistessaan Loirin psyyken romahduksenaikaisia lääkäreiden lausuntoja sellaisinaan nimien kanssa? Ei varmaan mitään. Ne ovat jopa elämänkerrassa yksityistä tietoa olipa kuvattava henkilö elossa tai kuollut. Ja mielisairaalakokemuksia voi kuvata ilman että paljastaa muita siellä hoidossa olleita, vaikka ne olisivatkin yleisessä tiedossa. Ikävää juoruilua. Myös rähinät ja nyrkkitappelut kollegoiden ja muiden kanssa kirjataan uskollisesti ylös. Loiri on niissäkin tietysti sankari.
Mutta kyllä uraakin käydään tarkasti läpi hienoja aikalaiskuvauksia
lomaan sirotellen. Vaikka viihteellä ollaan paljon myös töitä tehdään rajusti. Ilman
Turhapuroja verokarhun syleilyyn juossut taiteilija olisi ollut vielä suuremmassa
pulassa. Lahjakkuuden, ahkeruuden ja jalat ilmassa elämisen lisäksi mieleen
tulee toistuva ilmiö että Loirilla on aina jokin tukihenkilö, joko sydänystävä
tai nainen rinnallaan. Kaikkihan me kumppania ja ystäviä tarvitsemme, mutta tulemmeko
toimeen myös itseksemme. Yksityistä rauhaa on Loirikin tarvinnut ja nauttiikin
siitä ainakin elon ehtoopuolella mm. Inarin mökillään. Loirille lohtua ja sisältöä
elämään tuovat myös yliluonnolliset ja mystiset kokemukset, usko jälleensyntymiseen
ja ennustukset.
Lerhce (Loirin luottokitaristi/säestäjä ja ystävä Peter Lerche) näki monta kertaa, mitä kauheaa jälkeä suuttuneen Loirin pommitus aiheutti. Sitä vastaan oli vaikea puolustautua. Se oli Blitzkreigiä, salamasotaa. Näytti kuin Loiri olisi halunnut tuhota kohteensa. (…) Jos Loiri hampaisiin joutunut sattui olemaan fani, tämän oli vaikea uskoa, että hänen ihailemassaan näyttelijässä piili yöpuoli. Verbaalisen hyökkäyksen jälkeen fani uskoi, ettei muuta puolta ollutkaan. Tuntui että hetki sitten oveen koputtanut ja hymyillyt joulupukki olisi yhtäkkiä polttanut nuttunsa takassa ja ruvennut lahjojen jakamisen sijaan vittuilemaan lapsille. Lerche näki ystävänsä erivärisilmien paikalla kaksi hehkuvaa hiiltä. Lerchen isoäidin Ulla Sparre-Hermannin mielestä Loiri oli poikkeuksellisen hieno taiteilija, mutta myös hyvin tyypillinen narsisti.
Myös taitelijan elämästä 90 % on tavallista: hän nukkuu, valvoo, hän syö, käy vessassa, tylsistyy, väsyy, innostuu, suree, ahdistuu, osaa ja ei osaa, menestyy, on hyvä ja kömpelö, ja epävarma ilman muuta kaiken aikaa. Ehkäpä menestyvän taiteilijan huippuhetki – tai johtajan ja vaikka poliitikon – mahtikokemus on sellainen, että saamme tilaisuuden palata, ja jäädä liian kauaksi aikaa tuohon kehityksen myötä menetettyyn ja kaivattuun varhaisen ehdottoman rakkauden olotilaan jolloin olemme kaiken keskipiste. Tällöin on vaara että jäämme kiinni siihen kuin heroiiniin, emmekä pääse unohtamaan sitä, ja siksi haemme ja kaipaamme sitä lisää koko ajan; flowta, ihailua, tärkeyttä, eikä tavallinen elämä tunnukaan missään. Emme osaa nauttia läheisistä, luonnosta, terveydestä, siitä että elämme. Arkirakkaus on erilaista, se kestää myös arjen. Itserakkaus on se toinen vaihtoehto, menetetyn (narsisimi)rakkauden ja eheyden kokemisen korvike.
Taiteilijan ajoittainen solahtaminen mielensä syvyyksiin kuluu työn kuvaan ja sen kanssa pärjää kyllä jos toinen jalka on todellisuudessa: laskut täytyy maksaa, viinaa ei voi juoda koko aikaa, lapset hoidetaan ja vanhempainillat istutaan, auto katsastetaan ja kaupassa käydään, syödäkin pitäisi ja jos mahdollista niin terveellisesti, valvoa ei voi määrättömiin. Maailma ei sittenkään pyöri minun ympärilläni, mutta olen tärkeä osa sitä, ainakin läheisilleni. Ja vaikka elämä heittelikin Veskua ylös ja alas ei isärakkautta ole syytä epäillä. Eino Leinon sanoin ….tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima…
Elokuvien ja musiikin ohessa Loiri on tehnyt monta merkittävää roolityötä teatterin parissa. On vaikea uskoa, kuten Tervo tuntuu ajattelevan, että Speden Turhapuroista nyt mitään suurta taiteellista renesanssia syntyy, mutta on siellä muutama niin hauska sketsi että naurattaa vieläkin, esimerkiksi tämä Tirolilainen matikkakoira.
Itselleni Vesa-Matti Loirin koskettavuus toteutuu parhaiten elokuvassa Pahat pojat (2003), jossa hän näyttelee pelottavan hullua isää ja haavoitettua Jake Hoikkaa Loirin ensimmäisessä elokuvassa Pojat (1962), josta olen kirjoittanutkin mm. https://www.jukkatervo.com/mita-mikko. Ja tietysti lauluissa, varsinkin Leino-levytyksissä. Siellä kaipaava rikkimennyt sielu huutaa ja ikävöi pidikkeettömästi ja aidosti. Erityisen paljon pidän kirjassa esitetystä ajatuksesta verrata Loirin laulua bluesin laulamiseen, siis omakohtaiseen ja vapaaseen tulkintaan sisällöstä. Laulaja luo laulun yleisön edessä.
Hyvän surun äärelle pääsee kun katsoo vaikka Loirin ja Samuli Edelmanin live duettoa Tuomittuna kulkemaan tai Loirin Hyvää puuta. Näihin ei ole mitään lisättävää.
huhti 14, 2018 | Media, Musiikki, psykoterapia
Jari Sillanpään ulostulo huumeiden käytöstä herätti runsaasti tunteita ja ajatuksia joko puolesta tai vastaan: sehän on ihan kauheaa tai että eihän se nyt niin vaarallista ole; jokainen tekee mitä lystää ja vastaa teoistaan. Joidenkin mielestä kyse on sairaudesta, itseaiheutetusta addiktiosta, joidenkin mielestä rikoksesta. Joidenkin mielestä näistä kaikista.
Terapiassakin näitä asioita joskus käsitellään. Silloin kun teini tai nuori aikuinen – ei tietenkään kaikki hoidossani olleet mutta jokunen – esittää alkaneensa tai aikovansa kokeilla esim. kannabista saan kuulla luennon tutkimuksista kuinka se on vaarattomampaa kuin alkoholi ja lääkettäkin se on, terveellistä. Se pitäisi sallia ja laillistaa, ei tule krapulaa ja riippuvuutta jne. kun viina taas tekee mitä tekee. Myös kovemmista huumeiden avulla voi löytää suuremman tietoisuuden, ja kuinka monet rock yms. tähdet ovat löytäneet luovuutensa ja tehneet suurtekoja huumepäissään. Tutkimuksiakin niiden myönteisistä tai vähemmän vaarallisista ominaisuuksista löytyy kasapäin. Vanhan liiton koululääketiede on väärässä. Ja ettei ne minua koukuta, hallussa on. Kannattaa lukea Hesarin kuukausiliite 7.4.2018 Aamupillerit, päiväkaljat, amfetamiinia ja sitten lavalle – huumeet ovat aina olleet osa suomalaista musiikkia, ja nyt artistit kertovat huuruisista vuosikymmenistä.
Olen vuosien aikana alkanut puhumaan yleisemmin dopingista (jolla tarkoitan huumeita, siis yleensä kannabista, sekä lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöä) ettemme hirttäytyisi tuohon huumeet on hyvä/huono asia -kinaan ja kysynyt miksi juuri sinä koet tärkeänä niiden kokeilun ja/tai käytön. Vastaus on yleensä että siitä tulee niin hyvä tai jopa mahtava olo. Kysyn mikä on ei-mahtava olo? Tällöin nuori saattaa hämmentyä, mutta kertoo usein ahdistuksesta ja alakulosta, tarpeettomasta ja yksinäisestä olosta tai peloistaan. Silloin emme siis keskustelekaan enää erilaisista aineista ja kahlitsevan yhteiskunnan kuristavasta otteesta nuoren elämään (joka sinällään on kyllä ihan relevantti aihe sekin). Tämä ulkomaailmasta sisämaailmaan kääntyvä keskustelu on psykoterapeuttisen hoidon ydintä. Ulkomaailmakin on tärkeä mutta siitä tuonnempana.
Tässä asetelmassa terapeutti ei edusta moralisoivaa, kasvattavaa ja kaikkitietävää setä-tätiä vaan yhteistyökumppania joka on kiinnostunut nuoren ajatuksista dopingista, ja mistä vaan, mutta ennen kaikkea hänestä, hänen sisäisestä maailmastaan, ajatuksista, tunteista ja kokemuksista.
Terapeutin ammattitaito joutuu testiin kuinka kuinka hän rakentaa luottamusta nuoren kanssa. 17-vuotiaan tyttärensä masennuksesta huolestuneet vanhemmat olivat suurella vaivalla saaneet hänet suostuteltua psykiatrin juttusille, vaikka tytär oli sitä mieltä ettei lääkäreihin voi luottaa. Keskustelun lomassa lääkäri kysyi mitä tyttö oli viikonloppuna tehnyt, ja tämä nyt jo luottavaisesti että oli kavereiden kanssa vähän juhlimassa. Montako kaljaa otit, kysyi lääkäri. Kuusi, vastasi tyttö, tai nuori nainen jo, totuudenmukaisesti, josta psykiatri tuohtui että kyllä tästä täytyy tehdä lastensuojeluilmoitus ja vanhempia puhuttaa! Ei ole sen jälkeen tyttö terveydenhuollon ammattilaisille avautunut. Lääkäri menetti mahdollisuuden oppia tytöltä ja tyttö saada apua, jos ei häneltä, mutta ylipäätään.
Tässä maailmassa nuorten on luotava oma suhteensa päihteisiin. Tutkivassa ilmapiirissä, jossa hän ei koe olevansa uhattuna vaan kuultuna, voi terapeutti ajatellessaan dopingin todella vahingoittavan nuoren/nuoren aikuisen elämää kysyä että ehkä ettei kyse olekaan sosiaalisesta yhdessäolon muodosta tai rentoutumisesta vaan masennuksen hoitamisesta. Tästä yleensä lähtee mielenkiintoinen keskustelu jonka eräs elementti on nuoren halu, tarve ja oikeus päättää itse elämästään – myös vahingoittaa sitä. Tätä näkemystä on syytä kunnioittaa mutta samalla rakentavassa hengessä kertoa aikuisena ja kokeneena ammattilaisena myös oma näkemys asiasta piti nuori siitä tai ei. Alaikäisten luisuminen liian kauas kaltevalle tielle täytyy tietysti pysäyttää vanhempien ja/tai viranomaisten taholta, mutta sen rinnalla nuorta täytyy auttaa ymmärtämään toimintansa sisäisiä syitä ja seurauksia.
Usein tällainen keskustelu on testi kuinka terapeutti suhtautuu asiaa. Riippuen nuoresta iästä ja tilanteesta kerron etten halua alkaa inttämään (kevyempien) huumeiden ja alkoholin vaikutuksista koska aiheesta on kirjoitettu paljon ja internetkin on keksitty. Niissä on paljon oikeaa tietoa mutta myös silkkaa kuraa ja että täysipäisen keskustelukumppanini on syytä käyttää omia aivojaan päättelemään mikä on totta ja mikä ei. Joidenkin teinien kanssa ollaan tutkittu yhdessä mitä mikin aine oikein on ja miten se vaikuttaa haittoineen ja mahdollisine hyvine puolineen. Onhan niitäkin oltava kun niitä käytetään! sanoi muuan nuori johon on helppo todeta että hyvin hoksattu, noita aivosoluja kannattaa varjella.
Tästä saattaa lähteä sivujuonne kuinka takapajulasta koululääketiede on. No voidaan siitäkin elämöidä ja sallia nuoren, osin oikeutetusti, kritisoida aikuisten luomaa pahaa maailmaa, mutta jos kuitenkin tosiasioita kohti halutaan mennä, voi todeta että kumpikaan meistä ei istuisi tässä ilman kyseistä lääketiedettä inttämässä onko se perseestä. Puutteita ja kehitettävää varmasti on.
Pitkässä juoksussa yritän sanoa itseään eri paikoista etsivälle nuorelle että tärkeämpää kuin se mitä mikä aine kenellekin tekee on se mitä sinä etsit niistä. Voisiko olla että haet niistä kaipaamasi ja mahdollisesti kadottamaasi hyvää? Voisiko olla että itselääkitset alakuloasi sen tutkimisen sijaan, sysäät syrjään kipua ja ikäviä tunteita, joista oikeasti voisimme puhua ja tutkia ja yrittää ymmärtää. Kun suljet itsestäsi pahoiksi kokemiasi asioita, ymmärrettävästi, suljet pois samalla osia itsestäsi jotka kuitenkin – jos eheyttä kohti olisi tarkoitus taivaltaa niin kuin itse tästä työstä ajattelen – kuuluvat kokonaispakettiin. Et voi ottaa vain kivaa, mahtavaa ja iloista vaan myös surut ja pettymykset, epäonnistumiset ja pienuuden kokemukset.
Aina ei ole kyse vakavista traumoista vaan tavallisesta kasvamisen ahdistuksesta, siitä että nuori muuttuu ja että maailmakin muuttuu. Irtaantumisen kipu lapsuuden vanhemmista, kaveripiiri ristiriidat, epäonnistumiset, ajoittainen yksinäisyys, epävarmuus ja hyväksytyksi tulemisen nälkä saattavat ajaa nuoren kokeilemaan monenmoista oikotietä onneen. Mutta taustalla saattaa olla myös vakavia ristiriitoja joissa ei tavallinen kasvu tai hyväntahtoinen neuvonta auta.
On inhimillistä että haluamme väistää kipua ja teemmekin sitä, mutta pitkässä juoksussa voisimme yhdessä pohtia mistä se kipu ja ahdistus tulevat. Ja voihan olla niin että kipu on toivon merkki. Nyt teini, fiksuinkin, alkaa pyöritellä silmiään että mihin tässä oikein tuli ryhdyttyä, ukolla alkaa kytkin luistaa, pääseekö täältä pois, mutta saatan jatkaa: Katsos masennus on sitä että ei tunne mitään, että syö kylmää kaurapuuroa joka päivä aamusta iltaan, odottaa sumuisella laiturilla laivaa joka ei koskaan tule, elämä on toisaalla, niin sanoakseni, mutta kipu voi tarkoittaa sitä että elämä tuntuu joltakin.
Masennus on sokea, se ei tiedä mitä on menettänyt, suru tietää. Siksi suru on tärkeä tunne, se kestää aikansa kuten marraskuu mutta huhtikuukin tulee. Masennus on lumeton, musta ja kylmä ikitalvi. Eikä se tule taivaasta, sillä on mieli. Sen tarkoitus on suojata sinua kivulta mutta koska et ymmärrä mistä on kyse yrität dopingin avulla päästä siitä eroon, mutta entä jos onkin niin että vasta luopumalla puudutusaineesta voit ymmärtää masennusta ja muita hankalia kokemuksia ja hallita niitä. Voisimmeko yhdessä miettiä mitä tunteet ovat, ovatko ne vihollisia vai ystäviä ja millaista kokemuksista ja mahdollisesi sinun omasta historiasta ne kumpuavat. Tämän kaiken edellä kuvatun nuori tietysti tyrmää sata-nolla.
Mutta ei minua. Ensimmäinen erä, ensimmäinen kierros ystävä hyvä, tämä ei ole sadankymmenen metrin aidat vaan maraton, ajattelen. Usein käy niin että puolen vuoden tai vuoden päästä kuulen edellä esitetyt ajatukset nuoren omina ja työ voi syventyä. Saatan kertoa että oma opettajani joskus ammoisina aikoina sanoi että psykoterapeuttisessa työssä on tarkoitus sytytellä valoja eikä sammutella niitä. Mutta tuohan koskee myös psyykelääkitystä ja viinaa, saattaa omasta ajattelustaan kiinni saanut nuori huudahtaa. Tämä herättää kokeneessa terapeutissa ihailua nuoruuden kasvupotentiaalia kohtaan ja ammatinvalintakin tuntuu hyvältä. Aina ei tunnu. Huumemaailmaan syvälle astunutta nuorta on vaikea psykoterapeuttisesti hoitaa, jos hän ei ole valmis luopumaan siitä.
Tokihan ulkoisia tosiasioistakin on syytä nuorelle kertoa ja ainakin omia ajatuksia joita vuosien varrella on kertynyt. Niistä saa olla eri mieltä. Voi olla että jotkut ihmiset voivat käyttää erilaisia dopingia väliaikaisesti tai jatkuvastikin niin etteivät ne juurikaan haittaa elämää, mutta monelle ne merkitsevät nopeaa tai hidasta liukua pois elämänhallinnan polulta; työ, perhe ja ystävät katoavat. Etkä koskaan voi tietää mitä aine oikeasti on ja miten eri ihmisiin ne vaikuttavat. Ihmiset ovat psyykkisesti ja/tai neurologisti erilaisia. Joku voi polttaa kannabista silloin tällöin ja toiselle kokeilukin saattaa olla kohtalokas. Joillekin nuorille se voi johtaa oikeasti psykoosiin, kovemmista aineista puhumattakaan. Mistä sinä sen tiedät, kysyy moni nuori, ja minä siihen että koska tiedän ja toivon ettei sinulle käy niin. Ydinkysymys on se mitä mieltä nuori itse on. Eikä rikolliseen toimintaan osallistuminen mitenkään mitätön asia ole vaikka joku nuori voi kokea sen kapinana ja mahtavana juttuna. Ollaan kovia tyyppejä, vapaita.
Suurin huoleni kohdistuu siihen että tavallinen nuoren psyykkinen kasvu liiallisen alkoholin läträämisen ja huumaavien aineiden kanssa vaarantuu ja saattaa pysähtyä kokonaan. Myös neurologinen prosessi ja keskushermoston kehitys nuoruusiässä ovat kiivaassa kehityksen vaiheessa eikä sitä ole syytä häiritä kemiallisesti millään lailla.
Nuori haluaa ja kokee olevansa turvassa ”pilvessä”, toisessa, jos ei nyt aina ulottuvuudessa, mutta sivumaailmassa, jossa normaalista päiväunelmoinnista ja ajoittaisesta passiivisuuteen ja cillailuun vetäytymisestä tuleekin koko elämä. Koulu ei onnistu ja työhön ei kyetä, eikä oma kasvupotentiaali kehity. Epäonnistumisista oppiminen, pelkojen voittaminen ja ristiriidat eivät pääse lujittamaan nuoren mieltä eikä kyky sitkeyteen ja kovaan työhön kehity vaan ratkaisuna on aina ahdistuksen välttäminen. Tämä voi koskea myös ihmissuhteita, ja yksinäisyys vie viimeisenkin toivon kokea olevansa rakastettu ja tärkeä, ihminen, jolla on tulevaisuus jonka voi jakaa toisen ja toisten kanssa. Tällaisten tunteiden omalääkinnän voi helposti ymmärtää sen haitoista huolimatta, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorten auttamisen sijoittaminen onkin hedelmällistä ja tärkeää koska se voi määrittää koko loppuelämän suunnan.
Yksityisestä Jari Sillanpäästä minulle ole oikeutta sanoa mitään mutta julkisuuteen astuneesta taiteilijasta se lienee mahdollista. Vain elämää ja Enbuske, Veitola & Salminen –ohjelmat olivat surullista katsottavaa. Musiikkiohjelmassa rikkinäiseltä ja haavoitetulta vaikuttanut Sillanpää kykeni kuitenkin lauluissaan eheytymään ja koskettamaan omia ja kuulijoiden tunteita tunnetulla taidollaan. Musiikin kautta syntyi hyvä luova yhteys. Sen sijaan Enbuske, Veitola & Salminen –ohjelmassa nähtiin nurkkaan ajettu mies joka oli huomaamattaan noussut norsunluutorniinsa puolustelemaan metamfetamiinin käyttöä ja kuinka se on hallinnassa.
Vaikka oli kiusallista katsoa kun Siltsu ohjelman lopussa purskahti itkuun voi siinä nähdä myös toivoa. Kenties stressi kävi liian kovaksi, kenties hän ymmärsi että nyt tuli tultua väärään ohjelmaan, ehkä hän pelästyi ettei kukaan rakasta häntä enää tämän jälkeen, mutta saattoihan siinä myös aito surumielisyys omasta elämäntilanteesta nousta esiin. Oli miten oli, olisihan se suotavaa että tällaiset asiat käsitellään yksityisesti.
——
Metamfetamiini vaikuttaa keskushermostoon stimuloimalla monoamiinien tuotannosta vastaavia hermovälittäjiä. Tämä aiheuttaa taistele tai pakene -tyylisen reaktion, jossa sydämen syke, verenpaine ja verensokeri ovat koholla ja pupillit laajentuneet. Tämä johtaa myös keskittymiskyvyn ja valppauden parantumiseen, ruokahalun vähentymiseen ja väsymyksen tunteen poistumiseen. Nämä vaikutukset yhdessä muodostavat metamfetamiinin aiheuttaman euforisen, hyvän olon ja älykkyyden tunteen. Vaikutukset ovat tavallista amfetamiinia huomattavasti voimakkaampia, samoin vaikutuksen loppuessa vieroitusoireet saattavat olla hyvinkin paljon pahemmat kuin tavallisella amfetamiinilla. Metamfetamiinin jatkuvan käytön on raportoitu aiheuttavan aluksi ”petollisen kuherruskuukauden”, jolloin käyttäjä ei huomaa lainkaan aineen huonoja puolia. Tämäkin ns. ”kuherruskuukausi” on henkilökohtaista ja aineen huonot puolet saattavat ilmetä jo ensimmäisellä käyttökerralla hyvinkin vahvoina. Wikipedia.
.
