Useat lähteet kertovat nuorten väkivaltaisten tekojen lisääntyneen huolestuttavasti. Siihen syyllistyvät yhä nuoremmat jopa alle 15-vuotiaat ja myös tytöt käyttäytyvät väkivaltaisesti enemmän kuin aikaisemmin. Syiksi on esitetty jengiytymistä, ryhmäpainetta, huumeita, median väkivaltaisuutta ja yleisen moraalin ja normien heikkenemistä. Ilmastonmuutos, sodat ja muu globaali turvattomuus ahdistavat myös nuoria. Kännissä ja porukassa on aina uhottu, mutta jostain syystä se lähtee yhä herkemmin käsistä. Osa nuorista vaikuttaa elävän tv-elokuva-internet-mielikuvitusmaailmassa, jossa toista voi lyödä ja potkia ilman että kohteelle koituu sen suurempaa vahinkoa.
Aggressiivisuutta ja väkivaltaisuutta ei tule sekoittaa toisiinsa; väkivaltaisuus tarkoittaa aggressiivisuuden kesyttämisen epäonnistumista. Ja kesyttää sitä pitää. Olemme myös aggressiivisia olentoja. Tuttipullo ei ilmesty jos ei karjahda ja ilman aggressiota puhuisimme venäjää. Pelkäävätkö aikuiset – isät? – omaa aggressiotaan niin että auktoriteettiasema valahtaa housuihin pienestäkin rähinästä? Nuoruusiässä peräseinän täytyy löytyä, se lisää turvallisuuden tunnetta ja antaa nuorelle mahdollisuuden samaistua periksiantamattomaan lujaan aikuiseen. Jos se ei tapahdu kotona, jossa sen pitäisi tapahtua, se tapahtuu suhteessa virkavaltaan ja tuomioistuimiin. Seuraavassa aika kuivaa ja teoreettista pohdintaa aiheesta, mutta on siellä mukana yksi vinjetti terapiatyöstä nuoren kanssa.
Nuoruusiässä aggression lisääntyminen liittyy puberteetin hormonimuutoksiin, iänmukaiseen kasvuprosessiin, seksuaalisuuden ja aggressiivisuuden fuusioon ja psykofyysiseen integraatiotyöhön, ikäpolvikuilun rakentumiseen ja irtaantumiseen lapsuuden siteistä. Puberteetti nostaa aggressiivisen ja libidinäärisen, siis seksuaalisen vietienergian voimaa kirjoittaa Blos[1].
Psykoanalyytikko D.W.Winnicott on lukuisissa artikkeleissaan kuvannut aggression merkitystä alkaen kohdunsisäisistä liikeimpulsseista, varhaisen primitiivisen rakkauden, ruumiin tuntemusten, objektihakuisuuden kannalta aina aggression ja seksuaalisuuden yhteensulautumiseen nuoruusiän kasvussa ja kehityksessä.[2] ”Alussa aggressiivisuus merkitsee lähes samaa kuin liikkuminen”, se on osittaistoiminto (Winnicott, D.W. 1992). ”Spontaania ja elinvoimaa sisältävää aggressiivisuuttaan se (vauva) ei käytä ainoastaan vihan ilmaisemiseen vaan myös mitalin toisen puolen, rakkauden osoittamiseen; eikä se käytä sitä vain ulkoapäin tulevaa uhkaa vastaan vaan myös päämääriensä saavuttamiseen ja jatkuvan todellisen olemassaolon tunteen ylläpitämiseen[3]”.
Myös tämä nuoruusiän regressiossa noussut kysymys todellisen olemassaolon tunteesta tekee ymmärrettäväksi aggression suuren merkityksen nuorisokulttuurissa, elokuvissa ja musiikissa. Winnicott kirjoittaa että ”aggressiivisten tekojen merkitys nuorelle on että ne sitovat hänen mielensä ja ruumiinsa yhdeksi kokonaisuudeksi” [4]
Tor-Björn Hägglund on kuvannut artikkelissaan Youth and Aggression (1972, 262) mm. kuinka ”aggressio on osa psyyken sisäistä kasvuprosessia, mutta liittyy myös nuoruusikäisen ja vanhempien vuorovaikutukseen surun ja kilpailun kautta. Aggressio on kuitenkin erilainen silloin kun lapsuuden deprivaatio (kaltoinkohtelu) aktivoituu nuoruusiässä. Massiivinen aggressiivisten defenssien mobilisoinnin avulla he suojautuvat uhkaavaa vanhempien suojan menettämisen pelkoa ja sen tuomaa depressiota kohtaan. Molemmissa tapauksissa nuoruusikäinen käyttää varhaisen lapsuuden mekanismeja suojautuakseen eroon joutumisen kivulta”.
Trauma tai muu turvattomuuden tunne voi lisätä nuoren aggressiota. Pohtiessaan väkivaltaisuuden olemusta Ikonen esittää artikkelissaan Seksuaalisuus, narsismi ja väkivaltaisuus (1993, 248), kuinka väkivallan käyttö vastauksena pettymykseen, sen uhkaan tai välineenä tyydytyksen hankkimiseen on varhaiskantaista: “Mitä varhaisemmasta kehitysvaiheesta on kysymys, sitä vähemmän ihminen kykenee tekemään psyykkistä työtä omien yllykkeidensä kanssa ja sitä enemmän hän turvautuu välittömään ruumiilliseen voiman käyttöön”. Käsitellessään aggression hallinnan kehittymistä lapsuudessa. Erna Fuhrman on kirjoittanut kirjassaan Toddlers and Their Mothers (199, 198), kuinka aggression sanoiksi kääntäminen ei auta sen kesyttämisessä, vaikka eron tekeminen fyysisen ja verbaalin välille auttaa lasten kasvatuksessa. Myöskään eron tekeminen toiveiden ja tekojen välillä ei ole riittävää, olkoonkin, että se tekee aggressiosta vähemmän pelottavaa. ”Aggression kesyttäminen perustuu primääristi rakkauteen, joka sitoo aggressiota muuntaen sen vähemmän vaaralliseksi ja näin egon neutraloimaksi”.
Esityksessään The Violent Child and Adolescent (1999) Marianne Parsonsesittää kuinka väkivaltaisuus on kaikkein varhaisin (fyysinen) reaktio psykologista minuutta uhkaavaa vaaraa kohtaan. Äärimmäisessä uhkatilanteessa henkilö suojelee itseään avuttomuuden kokemusta vastaan koska sisäinen suojaava objekti puuttuu. Tämä nostaa esiin tuhoutumisen (annihilaatio) kokemuksen. Väkivaltainen henkilö ei ole voinut luoda varhaisen hoivan epäonnistumisen vuoksi suojaavaa kalvoa, joka antaa mahdollisuuden havaita lähestyvän uhan ahdistussignaalia ja ottaa käyttöön asianmukaisia ja joustavia suojautumismekanismeja. Hän on sen sijaan kehittänyt jäykän muurin (kuin läpäisemättömän linnoituksen). Tämä tekee hänet mahtavaksi, voittamattomaksi ja itsenäiseksi (kuvitelmissa), vaikka hän on äärimmäisen haavoittuva (todellisuudessa). Jäykän suojansa vuoksi hän on aina vaaraan valmistautumaton. Hän kokee jokaisen muuria läpäisseen uhkan traumaattisena ja se laukaisee kaikkein varhaisimman taistele tai pakene -suojan. Myös Winnicott kuvaa esityksessään Delinquency as a Sign of Hope (1986, 93-95) seikkaperäisesti, kuinka aggressio, joka sinällään kuuluu normaaliin kehitykseen, voi häiritä kehitystä, jos lapsi kokee ulkoisen turvan menetyksen. Se herättää ahdistusta, ja hän menettää spontaanisuutensa ja impulsiivisuutensa, ja aggression hallinta tulee vaikeaksi.
Teoksessani Teräskitara-musiikkiterapia nuoruusiässä (2003) on runsaasti esimerkkejä tästä kesytystyöstä.
Tässä yksi lyhennetty vinjetti:
Puhumaton, jurottava ja aina tappeluihin joutuva 14-vuotias Mikko ei kestänyt lainkaan epäonnistumista ilman raivon ja häpeän tunnetta. Kasvavalle pojalle erityisesti yhteyden menettäminen isään riitaisassa avioerossa koski kovasti. Hän turvautui kitaransoittoon vasta sitten, kun pysyvyyteni oli moneen kertaan testattu ja varmistettu minua hylkäämällä. Olin aika kiukkuinen ja ylikävelty. Hylätyksi tulemisen trauma eli piinaavana terapian sisällä. Myöhemmin sain avattua keskustelua tappelujen käsittelemiseen. En syyttänyt häntä niistä vaan tutkimme yhdessä niiden syntyä ja niissä liikkuneita tunteita. Yhdistin hänelle musiikkiterapiassa koettuja tunteita ja tilanteita liittyen hänen aikaisempiin hankaliin kokemuksiin, erityisesti isäturvan ja lujuuden puuttumiseen sekä nuoruusiän kehitykseen yleensä. Mikko kykeni ottamaan vastaan ajatuksiani ja jatkamaan yhteistyötä. Musiikki, kitaransoitto ja varsinkin onnistuminen rummuissa auttoivat tunteiden sanattoman maailman kokemisessa ja jakamisessa ja raivon kääntämisessa ei-tuhoavaan muotoon. Musiikki yhdisti minua ja häntä eikä erottanut. Tappelut laantuivat ja iänmukainen nuoruusiänkehitys sai tilaa kasvaa.
[1] Blos (1979, 15)
[2] Winnicott (1965/84; 79-87, 1971; 162-176, 1984; 84-99, 1986; 80-100, 150-166, 1992; 204-118).
[4] Winnicott kirjassa (Davis & Wallbridge 1984, 97).
43
0
19.8.2026
