Edellinen kirjoitukseni elokuvasta Kalevala: Kullervon tarina herätti pohtimaan esittämääni asosiaalisuusteemaa vähän enemmän. Oheinen kirjoitus sisältää poimintoja kirjastani Teräskitara-musiikkiterapia nuoruusiässä (2003). Otsikon varastin, ei kun lainasin kirjoitukseeni kirjasta Luoda vai lyödä (Tor-Björn Hägglundin toimittama Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirja III vuodelta 1981). Tämä teos, monien muiden lisäksi, oli tärkeä majakka suunnistaessani nuoruusiän ymmärtämisen ja kliinisen musiikkiterapiatyöni taipaleella. Menee vähän kuivaksi mutta silti:
Asosiaalisuus merkitsee mielestäni sitä, ettei henkilölle ole alun perinkään syntynyt riittäviä tyydyttäviä kokemuksia ja tätä kautta vuorovaikutuksen kautta sisäistynyttä mahdollisuutta tulla ymmärretyksi ja ymmärtää itse; hän voi olla empaattiselta alueeltaan tyhjä. Antisosiaaliselle taas tämä lapsuuden kokemus on syntynyt, mutta hän on menettänyt sen ja antisosiaalisen tendenssin värittämän käyttäytymisen kautta pyrkii saamaan menettämäänsä hyvää takaisin, kuten Winnicott on kuvannut artikkelissaan The Antisocial tendency (1956/1984, 120-131).
Epäsosiaaliset mielikuvat ja luovat mielikuvat ovat nuoren mielessä rinnakkain. Monella nuorella tämä kehitys on veitsenterällä; kääntyykö hän luovuuden ja asosiaalisuuden puoleen. Tor-Björn Hägglund esittää kirjoituksessaan Asosiaalisuus nuoruusiässä (1985, 235): “Asosiaalisuus luonteenhäiriönä poikkeaa asosiaalisesta oireesta. Oireellisesti asosiaalinen nuori kokee itse oireensa häiritsevänä ja usein koko personallisuudelleen vieraana. Asosiaalisuus luonteenpiirtenä sen sijaan on sopusoinnussa muun persoonallisuuden kanssa, ja asianomainen kokee ympäristön ja muut ihmiset hankalina ja häiriönä itselleen. Persoonallisuudeltaan asosiaalinen henkilö katsoo sisimmässään, että hänellä on täysi oikeus ja hyvä motiivi toimia juuri tekemällään tavalla”.
Tor-Björn Hägglund (1985, 232-240) korostaa, että luovuus voi olla asosiaalisuuden vastakohta: “Asosiaalisuuden eräs tärkeä piirre on se, että asianomaiselta henkilöltä puuttuu kyky yhteisen jaetun luovan illuusion jakamiseen toisten kanssa”. Winnicott on artikkelissa Deliquency as a Sign of Hope (1986, 90-100) esittänyt, että epäsosiaalinen taipumus liittyy aina kokemukseen tunneriistosta, deprivaatiosta. Kyky sietää odotusta perustuu aikaisempiin ja ennen kaikkea varhaislapsuuden kokemuksiin viettityydytyksen odottamisesta. Liian ankarasti frustroitu tai laiminlyöty lapsi sen sijaan suhtautuu odotukseen kuin riistoon. Hän ei odota turvallisesti, ei leiki eikä luo, vaan hakee itselleen suoraa tyydytystä. Tyydytyksen puutteesta ahdistunut lapsi tai nuori yrittää pakottaa ympäristönsä ja muut henkilöt antamaan itselleen tyydytystä eli pakottaa muut päästämään hänet ahdistuksesta. Vauvan tarpeisiin sopeutumalla äiti auttaa lasta luovien objektien löytämiseen. Jos tämä epäonnistuu, lapsi menettää yhteyden objekteihin ja kadottaa samalla kyvyn ylipäätään löytää mitään. Lapsi ei hae varastamisellaan varkauden kohdetta vaan kykyään löytää. Toivon hetkellä lapsi varastaa objektin, mutta ei ymmärrä itsekään miksi.
Winnicott (1984, 123) on korostanut, että asosiaalisuus on toivon merkki: sen kautta lapsi etsii menettämäänsä hyvää. Hän kirjoittaa artikkelissa Absence of a Sence of Guilt (1984, 110-111): “Lapsi kurottaa takaisin aikaan ennen deprivaatiota ja etsii kadottamaansa hyvää objektia ja suojaavaa ympäristöä, joka mahdollistaa hänelle kokea impulssit itsessään, mukaan lukien tuhoavuuden mielikuvat”. Asosiaalisten lasten ja nuorten kanssa uraauurtavaa työtä tehnyt August Aichorn korostaa kirjassaan Harhautunut nuoriso (1962, 12), kuinka vasta kosketuksen saaminen omiin tunteisiin johtaa uuteen kehitykseen: “Jokainen lapsi aloittaa asosiaalisena olentona elämänsä; tämä koostuu hänen viettielämänsä välittömien primitiivisten toiveiden tyydyttämisestä, mikä jättää huomioon ottamatta ympäristön toiveet ja vaatimukset. Tätä käyttäytymistä, joka on pikkulapselle normaalia, pidetään asosiaalisena eli epäsosiaalisena, jos se jatkuu varhaisten lapsuusvuosien yli. Kasvatuksen tehtävänä on ohjata lapsi asosiaalisuuden tilasta sosiaaliseen sopeutumiseen, tehtävä, jonka voi täyttää vain silloin, kun lapsen tunne-elämän kehitys sujuu normaalisti” (kursivointi minun).
Nuoruusikään normaalisti kuuluvan uhman ja kokeilun sekä masennukseen pohjautuvan asosiaalisen käyttäytymisen erottaminen asosiaalisesta persoonallisuudesta on vaikeaa. Nuoruusiässä monet eheyttävät mahdollisuudet ovat vielä olemassa.
”Nykyisin tiedetään, että lapsuuden psykoseksuaalinen ja narsistinen kehitys muokkaa sekä ihmisen persoonallisuutta että mielenterveyttä enemmän kuin mikään muu ikäkausi. Samoin tiedetään, että nuoruusikä on ihmisen toinen mahdollisuus kehittää lapsuudessa kehittymättä jääneitä psyyken alueita tai korjata lapsuuden häiriöitä. Nuoruusikä tarjoaa mahdollisuuden sekä parempaan spontaaniin että hoidossa tapahtuvaan paranemiseen kuin mikään muu myöhempi ikäkausi” (Hägglund T-B 1985, 11).
48
0
13.8.2026
