Kullervo – asosiaalisen persoonallisuuden rautainen kuvaus

Törmäsin omiin ennakkoluuloihini ja nihkeisiin arvosteluihin ja ehkä traileriinkin, joka lupasi arkaaista machomiekka-sankarikalsketta ilman ajatuksen häivää. Tartuin kuitenkin HBOMaxin syöttiin ja kyllä kannatti.

Kalevala: Kullervon tarina on Antti J. Jokisen on laadukas eeppinen elokuva, joka väistelee Conan barbaarit sun muut vaikka välillä siltä näyttää. Jokisen ohjaama Puhdistus (2012) on millä asteikolla tahansa hieno elokuva, mutta kovin rankka. Niin on tämäkin.

Miekat on isoja ja paljon tapellaan mutta vallasta, vihasta ja rakkaudesta ja varsinkin sen puutteesta on kuitenkin kyse. Eero Ahon Untamo lähtee miekan tielle ja Elias Salosen Kullervo seuraa perästä. Hieno elokuva siitä kuinka rakkaudetta ja osattomana kasvava lapsi hukkuu vihaansa, epäonnistuu kaikessa vaikka kaikkensa yrittää. Jos pienikin toive hyväksynnästä herää ja kun sekin vielä riistetään niin tuloksena on toisten ja oma tuho. Untamo on kasvattamassa murhaamansa veljen pojasta Karjalan uutta kuningasta. Asosiaalisen persoonallisuuden rautainen kuvaus. Siis sekä Untamo että Kullervo. Olen tavannut muutaman, joista monet ovat kasvaneet laitoksissa.

Aho lyö kaiken osaamisensa peliin tunnetulla laadulla; oma keinottomuus synnyttää uutta katkeruutta ja vihaa vaikka kuinka haluaa suojella ja rakastaa ja rakastaakin Kullervoa. Elias Salonen on todella syvä ja hyvä raivoonsa ja toivottomuuteensa hukkuvana raivohärkänä eikä sen kesyttäminen ole helppoa eikä ehkä mahdollistakaan. Tappaminen onnistuu, läheisyys ei.

Elokuva sai pääosin hyviä arvosteluja, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomat antoi sille kaksi tähteä viidestä ja kirjoitti, että elokuvan monessa markkinointikuvassa miessankarien lanteilta roikkuvat aseet muistuttavat siitintä. Kauneus on katsojan silmissä. Niiltähän ne miekat saattavat näyttää mutta ei niillä uutta elämää siitetä vaan päinvastoin. Omia pelkoja ja pettymystä niillä niitetään tunnetuin seurauksin.

Tähän pitää lisätä asiaton kommentti mutta liippaa kyllä Kalevalaa ja haukea läheltä. Kysäisin kerran Reijo Hukkaselta, tuntemaltani oululaiselta nyt edesmenneeltä hienolta taiteilijalta, että noinkohan tuo tekemäsi valtava hauki on kuitenkaan kala, siis Musiikkitalon edessä oleva valtava taivaaseen kurottava patsas Laulupuut. Reijo siihen että no ei, kyr..hän se on! ja nauroi tunnettua nauruaan.

Tokihan kotimaamme kauneimmat kolkat käydään läpi kliseisyyden rajoilla ja Porran sibeliaaninen soinnutus seuraa henkilöitä surussa, ikävässä ja vihassa. Ollaan myös Liettuassa mutta paljon Kuusamossa, Riisitunturissa ja varsinkin Nurmeksen Bomballa, kaikki tuttuja paikkoja. Bombalta pääsin kuljeskelemaan elokuvan rakennuksissa ja pihoilla. Hieno paikka.

Jos kriittiseksi aletaan ja aletaan niin Krista Kososen hahmo meni kyllä aika lähelle Holmberg/Haavikko/Sallinen Rauta-aika -elokuvan Kristiina Halkolan Pohjan Akkaa, ehkä tarkoituksella. Itse pidin Rauta-ajan omituisuuksista kovasti, varsinkin Haavikon lakonisista lauseista. Pohjolan emäntä kysyy ja Väinö vastaa sukupuolten erosta: ”– On niillä se ero, miehellä ja naisella, että mies kulkee vaatteet päällä, mutta nainen on alasti vaatteittensa sisällä.” Kullervon tarinan lopussa muutama puiseva repliikki tulee ainakin Väinön suusta ja yltiösankarillinen muotokuva Untamosta laskevaa tai nousevaa aurinkoa päin menee jo matkailumainoksen julisteesta.

Kannattaa lukea Juha Hurme Kenen Kalevala? -kirja. Siinä hän, kuten muutkin, kuvaa kuinka suuren osan Kalevalaa Lönnrot sepitti ihan omasta päästä ja Kullervon tarina on miksaus monesta laulusta, joita Lönnrot trimmasi kokonaisuuteen sopivaksi. Ei sillä ole mitään väliä jos tarina hyvä, ei pilata sitä totuudella (jota tuskin edes on). Kalevala kiinnostaa edelleen koska siinä on jotain yleisinhimillistä, meissä kaikissa olevaa ja elävää.