Joan Didon (1934-2021) on, oli, amerikkalainen journalisti ja kirjailija. Mm. elokuvat Paniikki piikkipuistossa (The Panic in Needle Park, 1971) – jossa Al Pacino nuorena sällinä pisti parastaan – ja Tähti on syttynyt (A Star Is Born, 1976) ja ovat Joan Didionin kynästä tai koneesta, ainakin osittain, kuten myös vain Netflixissä vilahtanut The Last Thing He Wanted (2020), jossa näyttelivät mm. Anne Hathaway, Ben Affleck ja Willem Dafoe. Muutenkin Joanin sosiaalisen piirin henkilöt ovat USA:n taide- ja kulttuurinmaailman kermaa ilman minkäänlaista namedroppailua tai elvistelyä. Ystävät ovat ystäviä.
Kirjailijana ja kolumnistina hän on Amerikan huippua, kirjoitti useisiin keskeisiin julkaisuihin. Kirjassa Maagisen ajattelun aika (2005) hän kuvasi suruaan ja menetyksiään ja voitti sillä Pulitzerin että National Book Award palkinnon. The New York Timesin 2000-luvun sata parasta kirjaa -listauksessa kirja valittiin 12. parhaimmaksi vuonna 2024.
Nyt käsissäni on jo luettuna Iltojen sinessä (2011). Se on omakohtainen, niin aina Didionin teoksissa, jossa suhde tyttäreen Quintanaan, luopuminen ja suru ovat terävän ja armottoman rehellisen kirjailijan katseen ja kuvauksen alla. Jotenkin ihmeellisen tavanomaista jutustelua suoraan lukijalle ja sitten se vaan lähtee käyntiin ja seuraat kiinnostuneena ja uteliaana vanhenevan naisen elämänpohdintaa. Hieno kirja.
Postuumisti julkaistu Merkintöjä Johnille (Notes to John, 2025) herätti melkoisen kohun koska sitä ei varsinaisesti oltu tarkoitettu julkaistavaksi mutta kustantamo väitti että se on ok koska hän ei sitä kieltänyt. Erikoinen perustelu silkalle ahneudelle.
Iltojen sinessä kertoi äidin surusta, kuolevaisuuden kohtaamisesta ja ikääntymisestä. Arvioissa sitä kritisoitiin etäisyydestä, jonka se tapahtumiin otti, asioista jotka Didion vaikutti jättävän kertomatta: Mitä Quintanalle oikein tapahtui ja miksi? Merkintöjä Johnille vastaa moneen kysymykseen. Mutta Iltojen sinessä oli se kirja, jonka Didion päätti julkaista kirjoitti Hesari.
”Minun on vaikea sanoittaa sitä miksi Joan Didion saa minut niin helposti itkemään, se tapahtuu sekunneissa. Vaikea selittää mikä hänen lauseissaan, hänen kerronnansa rytmissä on sellaista, joka osuu minuun kirkkaammin kuin ehkä yksikään toinen” kirjoittaa kirjailija Helmi Kekkonen