Kuin olisin astunut kuoppaan, jossa tunteet asuvat

On tämä jännää. Lainasin äsken Riitta Jalosen kirjan Omat kuvat (2022) kirjastosta ja luin sitä kuin uutta vaikka löysin saman kirjan omasta kirjahyllystäni. Kun luin lainaamani se oli aivan eri kirja kuin omani. Mitä ihmettä, olinko lukenut omaani ollenkaan vai luinko vain omaa mieltäni. Magiaahan tämä täytyy olla. Oma kappaleeni oli kadonnut muuttohässäkässä. Nyt se halusi löytyä.

Riitta kirjoittaa: “Sana herättää minut kesken unen. En millään jaksaisi nousta ja kirjoittaa sitä paperille, mutta on pakko nousta koska tiedän että jos en nouse se katoaa. Sen takana voi olla lisää sanoja, kokonainen kohtaus tai kertomus, johon unen ja valveen rajalla onnellisesti kompastuin. Kuin olisin astunut kuoppaan, jossa tunteet asuvat.”

Luin Riitan romaanin Kirkkaus (2016) vuosi sitten ja se jotenkin solahti ja kolahti. En nähnyt sanoja, ihmisiä ehkä en paikkojakaan vaan mielentilan, hetkiä, joita pienet runon reunalla astelevat aistivoimaiset sanat kuvaavat niin paljon. Janet Frame on Kirkkaus-kirjan päähenkilö. Hän on uusi-seelantilainen kirjailija, joka joutui vuosiksi mielisairaalaan, sai skitsofreenikon väärän diagnoosin & leiman, oli lähellä lobotomiaa mutta toipui ja loi merkittävän uran palkittuna taiteilijana.

Janet näkee ihmisten kuoren läpi, mutta sijoittaa heihin myös omat tunteensa, pelkonsa ja aavistuksensa, usein aika osuvasti kuin ihmettelevä lapsi. Ruumiillisten kokemusten symbolointi ja metaforat ovat tarkkoja ja järisyttäviä. Kirjoittaminen oli Janetille hengittämistä, olemassaoloa.

Vaikka näin. Eriskummallisesti käyttäytyvä Janet on toimitettu mielisairaalaan. ”Isokokoinen lääkäri seisoi yhtäkkiä edessäni. Hän nätti koulun tarkastajalta.
– Tulin katsomaan teitä.
– Ei minulla ole täitä.
Lääkäri nosti kulmakarvojaan niin, että silmille tuli enemmän tilaa. Hän katsoi minua kuin olisin tipahtanut hänen eteensä jostain kaukaa. Tyrkkäsin tukkani lähemmäs.
– On minun päätäni ennenkin tutkittu.”

Ja kirjassa Omat kuvat Riitta kirjoittaa kirjoittamisesta: “…painoin kynän paperille ja pidin sitä hetken paikoillaan, odotin että se lähtee liikkeelle (…) Kun kirjoitin, käsiala hoippui, sanat putosivat paperille vauhdilla, joku muu työnsi niitä esille tyhjästä, eikä minun tarvinnut kuin totella ja pitää kynää kädessä (…)  Jo kirjoittamisen hetkellä fiktiiviset ihmiset ovat hylänneet kirjaimet ja sanat, joista ne on tehty, ja muuttuneet eläviksi kulkijoiksi rinnalleni. Janet Frame kuuli kutsun, tai minä kuulin hänet, hän porasi minuun reiän, jonka kautta tuli luokseni asumaan (…) Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikea synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalle olisi mahdollista nähdä.”