Rintamamiestalonaisen aurinkomatka

15 Tam
15.1.2017

Anoppini oli toista lajia;
pieni, sininen ja ilmava
rusina jolla on sulkapallon sielu.

Harvoin on sotiakäyneen elämänkokemuksen
noitakoulusta valmistunut
mitään näin huonoa. Talviaamuinen
kolina rapussa kertoi
hänen käyttävän luutaa lumitöihin ja tulleen jalan.

Kun kukaan ei nähnyt hän saattoi
paistaa muurinpohjalettuja pelkällä hymyllä.
Hänen jalkojensa ajoittainen jäykkyys
johtui kantajansa kokoon nähden
suhteettoman suuresta rakkauden painosta.

Jopa markettien pelikoneet
kaipasivat häntä ja pilvien huokoset
pudottivat maahan hienojakoisimman
surun

mitä koskaan on nähty.

Ulkomaanmatkaa suunnitellessa joutui
olemaan erityisen tarkkana koska hetkessä
saattoi lapsen kokoinen harmaapäinen
matkanjohtaja istua etupenkissä

eikä sinulle jäänyt muuta tekemistä kuin lepääminen.

Kauanko tämä vielä kestää, hän sanoi
kuolinvuoteellaan, mutta näki sitten enkelit
ja lähti niiden mukaan jättäen meihin kaikkiin

merkin.

Artturintien rintamamiestalon pienentyessä
alapuolella hän havahtui istuvansa vanhassa
keittiössä kaikki kahdeksan lasta ympärillään,
myös sen joka kuoli vauvana. Hänestä oli tullut

Ouluyhtiön insinööri ja melko raitis.

 

Kirjasta Ämpärin räminä (2009).

Se mitä meiltä lapsuudessa puuttuu

10 Tam
10.1.2017

Se mitä meiltä lapsuudessa puuttuu,
puuttuu koko elämän.

Voimme sulkea sen mielestämme,
mutta emme sielustamme.
Voimme yrittää korvata sitä
hyvinkin menestyksellisesti,

mutta emme koskaan kokonaan.
Voimme tulla tietoiseksi siitä

läheisyyden kivun avulla,
mutta takaisin menettämäämme

emme saa.

Hylätty lapsi pyrkii koko ikänsä korjaamaan
menetystä menettämällä.

 

 

033558
3 © LOK 2012 Jukka Tervo