Tero Hannulan kirjoitus  Alustus Orivedellä: Oikoteitä kirjailijaksi – ajatuksia (mm. kirjoittamisen opiskelijoiden) muuttuvista kirjailijuuskäsityksistä on lukemisen arvoinen pohdinta kuka on kirjailija ja kuka mahdollisesti ei. En siteeraa sitä sen enempää tässä koska tuostahan sen voi klikata ja lukea.

Itse jäin miettimään ulkosen kirjailijaksi sertifikoidun tekijän arvostuksen ja tunnustuksen, löydetyksitulemisen kaipuuta ja sitten sisäisen Kirjailijan, joka merkitsee ainakin minulle laajempaa ja syvempää. Ilman mitään maailmaa-syleilevää-ja-universaalia se tarkoittaa halua kertoa hetkistä. Jos niitä on monta peräkkäin se saattaa olla proosaa, jos ne on yksittäisiä ja irti toisistaan olevia hetkosia ollaan runon lähellä. Runon ja proosan kirjoittamisen eroja pohdittiin myös Oulussa viime elokuussa keskustelutilaisuudessa jossa oli allekirjoittaneen lisäksi mukana Mikko Rimminen ja Hanna Hauru. Mikko puhui siitä kuinka runon äärellä ollaan eri tavoin auki maailmalle kuin proosan kanssa (vapaa tulkintani hänen ajatuksestaan). Itse käänsin sen omalle kielelleni sanoen että silloin ollaan erityisellä tavalla auki sisäänpäin. Tämän ehkä Mikkokin hyväksyi tai sitten muuten vaan nyökytteli päätään.

Se mitä menestyneissä kirjailijoissa ihailemme on luovuus ja ammattitaito, ja mitä kadehdimme on luovuus ja ammattitaito ja se että he ovat päässeet suuren syliin, heillä on nimi ja koti ja tuoretta pullaa pöydässä! Isä- ja äitikustantaja hymyilevät ovenpielessä kun vieraat tulevat. Eikirjailijat istuvat pihakiikussa räkä poskella ja miettivät että kyllä minä vielä…

Ulkoisen Kirjailijan etsintä on poliittista jossa etsitään kotia, hyväksyvää katsetta, tukea, sopimuksia ja palkintoja, leipää. Sisäinen odottelee luovaa puhuria sormet näppäimillä milloin pääsee soittamaan! Siihen ei Kirjailijaliiton siunausta tarvita, olkoonkin että sekin on tärkeää, ainakin minulle oli – ja on edelleen.