Sain Haavikon valmiiksi
Siis lukemisen. Siihen meni koko joulu. 812 sivua hienosti kirjoitettua kotimaista kirjallisuushistoriaa ja siinä sivussa – tai samalla - Suomenkin. En edes pidä Paavo Haavikon (1931–2008) tuotannosta, enkä ymmärrä sen runoja, jotenkin älyllisiä sanapelejä. Mutta eihän voi olla lukematta kirjaa jonka nimi on Niin katosi voitto maailmasta.
Rauta-ajasta (1982) , aikansa kohuttu tv-klassikko, kyllä pidin. Kalevalahenkilöt filosofisoimassa ihmisyyden mysteereistä ja maailman menosta terävästi, myyttisesti ja jotenkin osuvasti. ”Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä heistä olet kuullut, kuvat, jotka olet nähnyt”, sitä mainostettiin. Hyvä neuvo. Se oli aikansa skandaali, kallis, sekava ja mahtipontinen, mutta rohkea ja luova hullutus, jonka kohtauksissa on edelleen jotain ravistelevaa. ”Ja mikä se on se ero, miehellä ja naisella, Pohjan Akka kysyy ja Väinö vastaa: On niillä se ero, miehellä ja naisella, että mies kulkee vaatteet päällä, mutta nainen on alasti vaatteittensa sisällä”.
Paavo oli liikemiesperheen ei niin lahjakas ujo ja epävarma kehnosti koulussa menestynyt poika josta tuli talousmies, Otavan saneeraaja ja kiinteistö- ja metsäosakkeilla keinotteleva valtakunnan guru ja kiukuttelija jolla oli mielipide melkein mihin tahansa, yleensä pessimistinen, ja omaa oikeassa oloa huonosti peittelevä oraakkeli ja runon ruhtinas. Suomen historia ja Bysantti olivat erityisen hyvin hallussa ja fiktiiviset tekstit saivat runkonsa todellisten ihmisten kautta. Varsinkin valtaapitävät ja byrokraatit saivat kuulla kunniansa koukeroisilla lauseilla – tai sitten tappavan tarkoilla tokaisuilla.
Paavo oli runon modernismin keskeisimpiä kirjoittajia 50-luvulta eteenpäin; ensimmäinen Tiet etäisyyksiin julkaistiin 1951 hänen ollessa vasta 20-vuotias ja viimeinen Prosperon runot 2001. ”Olen enemmän yrittäjä kuin kirjailija, vaikka olenkin kirjoittanut paljon ja kiireellä”, Haavikko totesi vuonna 2001. Bisneksen ohessa syntyi kasapäin kirjoja, elämänkertoja, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, yrityskirjoja ja tietysti runoja, yhteensä noin 70 teosta.
Martti Anhava on kohteensa tutkinut. Kirjaa hän kirjoitti seitsemän vuotta ja se näkyy. Teos on loistava; asiantunteva, sivistynyt, laajakatseinen, perehtynyt, valtava aineisto on läpiluettu ja mietitty ja kirja hyvin kirjoitettu. Itsensä nuorempi Anhava nostaa esiin vain kun ollut itse paikalla. Muuten puhuvat muut; Haavikkoa arvostavasti, ihaillen, mutta myös kriittisesti. Anhava on haastatellut satoja aikalaisia, tunsi Paavon ja ollut itsekin Otavassa töissä – Haavikon alaisena – kuten isänsäkin, Haavikon läheinen työtoveri Tuomas Anhava. Kaikkien, ainakin melkein, kanssa Paavo oli lopulta riidoissa.
Aikalaiset kuvaavat Haavikon nopeaälyiseksi visionääriksi ja neroksi, joka kykeni pienistäkin tiedonpalasista näkemään kokonaisuuksia. Hän ei jaksanut lukea kirjoja kokonaan jos ollenkaan ja runotkin Haavikko kirjoitti legendan mukaan liikennevaloissa, kirjan joskus kolmessa viikossa. Huolimatta lukuisista palkinnoistaan ja asemastaan kaikkitietävänä mestarina eivät runot ja muut kirjan juurikaan kiinnostaneet lukijoita, eivät tuottaneet taloudellisesti lukuun ottamatta elämänkertoja ja yrityskirjoja. Palkintoja tuli siitäkin edestä, mm. Neustadt-palkinto, joka on toiseksi suurin heti Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen.
Hän oli mm. Urho Kekkosen haamukirjoittaja. Teatterit esittivät hänen kryptisiä näytelmiään mielellään ja Yle sovitti kuunnelmiksi. Suuren osan kirjoistaan hän julkaisi omassa Art House -kustantamossaan ja usein tappioilla. Luennoistaan ja tilauskirjoista Haavikko laskutti ronskisti yläkanttiin ja yleensä sai tahtonsa läpi. Enemmän Paavo seurasi pörssikursseja kuin kirjallisuutta. Hänen epäsosiaalisuutensa ja raivokohtauksensa olivat alan ihmisillä tiedossa. Martti Anhavan mielestä Haavikko oli niin kiinnostunut rahasta kuin vain voi. Voidaan puhua lähestulkoon pakkomielteestä.
Mutta myös sopuisampi puoli oli olemassa, joskin piilossa. Moni, mm. Laila Hirvisaari muistaa hänet myös kannustavana hahmona. Paavo hoiti lapsia kun ensimmäinen vaimo Maija-Liisa Vartio kirjoitti ja lopulta kuoli, auttoi joitakin ystäviä hädässä, tosin myöhemmin kielsi moiseen hentomielisyyteen hairahtuneensa ja sopivalla tuulella ollessaan hänestä paljastui hauska ja vapautunut seuramies.
Naistenmies Haavikko oli myös, mutta kovin kylmästi hän heitäkin tunteiden viilennettyä saattoi kohdella. Huomattava varallisuuskaan ei tuonut onnea, kateus ja katkeruus myrkyttivät omasta mielestään väärin ymmärretyn neron eikä alkoholin suurkulutus vanhoilla päivillä luonnetta juurikaan parantanut. Katkeruus erityisesti Otavaa kohtaan, josta hänet irtisanottiin kalvoi miestä lopun elämän: lähes kaikki hyvä mitä hänen aikanaan konkurssikypsässä Otavassa tapahtui oli Haavikon ansiota ja epäonnistumiset muiden. ”Erityisaseman kustantamossa antoi Haavikolle ulkopuolisuus. Hänen nopeat ja kovakätiset päätöksensä olivat palkkajohtajan päätöksiä. Hän teki kuitenkin sen virhelaskelman, että sukufirmassa yrityksen johtoon voisi edetä suvun ulkopuolinen. Näin ei tapahdu koskaan” kirjoittaa Hesari.
Haavikon lopputuotanto muuttui jotenkin vetisemmäksi, kierrätetyksi ja entinen purevuus tylsyi ja arvoituksellisuus muuttui sekavuudeksi jota eivät edes lähimmät tukijat enää oikein ymmärtäneet. Vain harvoilta Paavo sieti kriittistä palautetta. ”Ja kun sillä on sellainen luonne kuin sillä on joka tuottaa nerokasta kirjallisuutta, mutta jolla on helvetin vaikeata oman itsensä kanssa”, työtoveri, mm. Rauta-ajan ohjannut Kalle Holmberg kiteytti. ”Haavikko oli … mahtava näyttelijä, joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään”. Osuvasti Haavikko itsekin aihetta lähestyi:
”Sillä kaksi on väärää käsitystä ihmisestä on, se, joka on hänellä itsestänsä ja se, joka hänestä on muilla”.
