Jos elokuvassa on teesi, niin se on tämä, nuoruudesta jää miellyttävä muisto vain niille aikuisille joilla on huono muisti.
François Truffaut

François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on eräs koskettavimmista nuoruusikäisen kokemusmaailman kuvauksista. Samalla se aloitti ranskalaisen Uuden Aallon (The New Wave/La Nouvelle Vague) elokuvan, jossa elokuvien kuvaaminen autenttisilla paikoilla kaduilla ja asunnoissa, luonnollinen replikointi, tekijän läsnäolo, ”auteur” ja hänen taiteellinen vapautensa olivat keskeisessä asemassa (kts. mm. Toiviainen 1995.)

400 kepposta alkaa pitkällä kamera-ajolla Pariisin kaduilla Eiffel-tornin vilahdellessa talojen lomasta. Seuraava kohtaus tapahtuu koululuokassa, jossa äkäinen opettaja yrittää pitää kuria eloisalle poikalaumalle. Pulpetista pulpettiin kiertävä vähäpukeisen naisen kalenterikuva päätyy 13-vuotiaan Antoinen käsiin, opettaja huomaa tämän ja poika joutuu nurkkaan seisomaan. Hän yrittää tunnin lopussa livahtaa välitunnille muiden kanssa mutta opettaja määrää hänet pysymään luokassa. Antoine kirjoittaa seinälle: Tässä kärsi Antoine Doinel parka tyhjästä tulleen tyttökuvan takia. Silmä silmästä, hammas hampaasta on nyt tämä asia.

Eräs luokan pojista yrittää kirjoittaa opettajan sanelun mukaan vihkoonsa, mutta tuhrii jatkuvasti niin vihkonsa sivut kuin kätensäkin ja repii pilaantuneet sivut pois kunnes vihkosta ei ole kuin kannet jäljellä.

Koti

Antoine saapuu vaatimattomaan ja pieneen asuntoon. Hän lisää kaminaan hiiliä, pyyhki nokiset kätensä ikkunaverhoihin, nappaa lipastosta rahaa ja istuutuu sitten äidin peilipöydän ääreen naisen tuoksujen ja kauneudenhoidon maailmaan. Tämän jälkeen hän kattaa ruokapöydän ja aloittelee läksyntekoa kun pahantuulinen, kaunis ja suorastaan turhamainen äiti saapuu paikalle. Hän istahtaa sängyn reunalle, riisuu sukkanauhoilla kiinni olevat sukkansa ja kysyy onko poika käynyt kaupassa. Antoine on unohtanut mutta kiiruhtaa toimittamaan äidin määräämiä asioita. Hän kuulee kaupan ovella kahden naisen puhuvat dramaattisista synnytyksistä.

– Lopulta saivat sen kokonaan pois. Verta joka paikassa!

Antoine sulkee silmänsä oksennusta pidätellen. Myös puhelias ja iloinen isä saapuu kotiin. Hän on innokas ralliharrastaja ja pojalla ja isällä näyttää olevan lämpimät välit. Antoine pyytää ruokarahaa kouluun.
– Jos toivot tuhatta, toivot saavasi 500. Joten tarvitset 300. Tässä satanen, isä sanoo.
Antoine ihmettelee rahan vähyyttä kunnes isä antaa 500 frangia (vuoden 1998 rahassa noin dollari).
– Maksu kuulusi äidillesi, isä lisää.
Hän löytää Antoinen koulusalkusta  hienon kynän. Kysyessään sen alkuperää poika sanoo vaihteensa sen.
– Vaihdat paljon asioita nykyisin, isä toteaa mietteissään.

Antoine nukkuu vuoteellaan makuupussissa pienessä eteisessä ulko-oven edessä. Aamulla paljastuu myös pojan rikkinäinen pyjama. Isä moittii äitiä miksi tämä ei ole ostanut pojalle lakanaa vaikka on antanut siihen rahat.
– Hän tykkää nukkua makuupussissa, äiti väittää.

Pako

Antoinen maailmaa jakaa luokkatoveri René, jonka kanssa hän pinnaa koulusta, kokee seikkailuja ja kurjuutta. Ystävä on varakkaan perheen poika, mutta äiti on alkoholisti ja isä aina töissä. Pojat käyvät mm. tivolissa, jonka karusellista Antoine nauttii kuin lapsuuden viimeisestä leikistä. Samalla pinnausreissulla hän näkee äitinsä suutelevan kadulla vierasta miestä. Myös äiti näkee pojan. Yöllä äidin saavuttua myöhään kotiin vanhemmilla on kovaääninen riita. Isä huutaa missä on hänen ralliharrastukseensa liittyvä Michelin-oppaansa. Äiti käskee kysyä pojalta vaikka tämä aina valehtelee.

– Ruokin hänet ja annoin nimenikin, isä valittaa.
– Jos et pysty annetaan lastenkotiin. Saisin viimeinkin hetken rauhaa! äiti huutaa.
Antoine kuuntelee riitaa vuoteessaan kyyneleet silmissä.

Opettajalleen Antoine valehtelee poissaolonsa syyksi sen että äiti on kuollut ja saa näin aina moittivan ja äkäisen opettajan suhtautumaan itseensä ensikertaa myötäelävästi. Petos paljastuu ja isä vetelee poikaa pitkin korvia. Antoine jättää jäähyväiskirjeen vanhemmilleen ja pakenee: Rakkaat vanhempani. Ymmärrän valheeni vakavuuden. Emme voi elää yhdessä. Yritän onneani yksin Pariisissa tai muualla. Haluan todistaa että minusta voi tulla mies. Sitten puhumme kaikesta. Halauksin Antoine.

– Miksi hän ei sanonut että sinä olet kuollut? äiti päivittelee.
– Pitää minusta enemmän, mies vastaa.
– Ei siis haittaa, että inhoaa minua! äiti huutaa.
– Olet koko ajan ankarampi.
– Olen liikarasittunut.

Antoine viettää yönsä meluisassa kirjapainossa ja vaeltelee kaupungilla. Eräässä kohtauksessa hän juo nälissään varastamaansa maitoa pullosta pitkään ja hartaasti. Taustalla soi kellopelin yksinkertainen pimputus. Huonosti nukutun yön jälkeen poika palaa oppitunnille, jossa englannin opettaja opettaa Renéä lausumaan:
– Where is the father?
Toinen poika saa sanottavakseen lauseen:
– Where is the girl?

Äiti tulee hakemaan kadonnutta poikaansa koulusta ja valittaa rehtorille kuinka raskasta kaikki onkaan. Samalla hän halaa poikaansa ensi kertaa hellästi. Englannin opettaja pohtii voisiko asia johtua hormoneista?

Salaisuus

Seuraa kohtaus kotona jossa äiti kuivaa peseytyneen pojan ja vie hänet vain pyyhkeeseen kietoutuneen vanhempien sänkyyn kuin pienen lapsen.

– Olen minäkin ollut sinun ikäisesi, ettäs tiedät. Te lapset unohdatte, äiti sanoo. – Sinun ikäisenäsi rakastuin poikaan mutta äiti tuli väliimme. Minun piti luvata, etten tapaisi häntä enää. Isälle hän ei kertonut… Itkin kovasti, mutta tottelin koska äitiään pitää aina totella. Mutta salaisuuksiahan meillä voi olla? Mitä tarkoitit kun kirjoitit ”sitten puhumme kaikesta”.

Antoine sanoo tarkoittavansa pulmiaan. Hän haluaisi lopettaa koulun mutta äiti on sitä meiltä että ranska on tärkeä, voi kirjoittaa kirjeitä. Laskennolla ja luonnontieteillä nyt ei tee mitään.
– Miten olisi toinenkin salaisuus? Jos olet seuraavassa ainekirjoituksessa… viiden parhaan joukossa saat 1000 frangia. Älä kerro isälle! äiti sanoo.

Aamulla koulupoikajoukko seuraa innokasta liikunnanopettajaa lenkille pitkin Pariisin katuja. Huvittavan juoksun aikana oppilaat livahtavat opettajan huomaamatta porttikongeihin ja kauppoihin niin että lopulta jäljellä on vain muutama oppilas. Aikuisia on niin helppo jymäyttää!

Illalla Antoine lukee Balzacin La reccherche de l’ absolu  (Ehdotonta etsimässä) – kirjaa ja kirjoittaa koulussa innostuneena ja toiveikkaana vihkoonsa aineen aiheesta Kun ukkini kuoli. Hän pitää Balzacin kuvaa seinällään pienessä seinäsyvennyksessä kuin alttarilla ja kunnioittaa kirjailijaa niin että laittaa vielä kynttilän tämän eteen palamaan. Illallisella isä puhuu pitkän työpaikkansa sihteeristä, jonka johtaja oli saanut sänkyynsä. Rauhallinen perhetilanne katkeaa kun Balzacin kunniaksi jätetty kynttilä sytyttää seinustan tuleen. Isä on raivoissaan mutta nyt hyväntuuliseksi muuttunut äiti ehdottaa yhteistä elokuvailtaa. Saamme nähdä iloisen ja yhteenkuuluvan perheen nauravan ja pelleilevän yhdessä. Isä puristaa eteisessä nauravaista äitiä takaa päin rinnoista.

Rakkauden ostaminen ainekirjoituksen avulla ei onnistu. Opettaja ivaa Antoinen kirjoitusyritelmää koko luokan edessä huutaen ettei halua nähdä poikaa enää koko lukukaudella ja käskee toisen oppilaan saattaa tämä rehtorin luo.
– Olet inhottava plagioija!
Antoine karkaa saattajaltaan. Myös René saa opettajan vihat niskansa ja erotetaan joksikin aikaa koulusta. Antoine ei uskalla mennä enää kotiin ja asustaa jonkin aikaa salaa Renén kotona. Pojat käyvät mm. elokuvanäytöksessä, nappaavat teatterin seinältä Ingmar Bergmanin (1952) Kesä  Monican kanssa (Monica) -elokuvan pääosan esittäjän Harriet Anderssonin uhkean kuvan itselleen ja varastelevat pikkutavaroita mm. naisen vessasta. Huolettomat päivät kuluvat viiniä litkien, sikaria tuprutellen, backgammonia pelaillen ja ikkunasta alas kadulle ihmisten niskaan puhallusputkilla ammuskellen. Panoksina pojilla on suussa kostutetut paperitollot, jotka revitään Antoinen isän Michelin-oppaasta.

Nukketeatterissa saamme seurata ilmeikkäitten lasten tunnereaktioita Punahilkkasatuun. Samalla pojat suunnittelevat kirjoituskoneen varastamista Antoinen isän työpaikalta, jonka Antoine toteuttaakin. Varastetuntavaranmyyjä yrittää huijata heitä, mutta pojat kovistelevat tätä ja kun poliisikin sattuu näköetäisyydelle he saavat koneen takaisin. Antoine päättää palauttaa kirjoituskoneen, mutta jää kiinni.

Hylkääminen

Isä keskustelee poliisin kanssa:

– Olemme yrittäneet kaikkea: lempeyttä, suostuttelua, kuria. Koskaan emme ole lyöneet.
– Vanhat keinot tepsivät joskus, poliisi toteaa.
– Me emme ole sellaisia. Olemme aika vapaamielisiä, isä sanoo.
– Ehkä liiankin…
– Kun hänelle puhuu, hän on aivan eri maailmoissa. Niin kuin nytkin.
Antoine katselee kattoa ajatuksissaan.
– Näin löysin hänet koneen kanssa. Mitä lie päässä liikkuu? isä pohtii.

Antoine joutuu olemaan yön putkassa kanahäkin tapaisessa kopissa. Poliisiauton takaikkunan kaltereiden takaa katselee aamuhämärään heräävää Pariisia itkevä, haavoitettu ja hylätty pieni poika. Nuorisovankila on armoton paikka, jossa vastaväitteitä ei kuunnella, mutta myös sieltä löytyy auttavia kohtalotovereita. Toinen poika neuvoo Antoinea kuinka toimia psykologin kanssa:

– Jos kynäsi tippuu, älä katso naisen jalkoihin tai se tulee tietoihisi. Siinä on kaikki sinusta, lääkärin, tuomarin ja jopa naapureiden mielipiteet. Osaan oman kansioni ulkoa, poika selittää iloisesti ja ylpeänä. – Minulla on psykomotorisia häiriöitä ja kieroutuneita taipumuksia.
– Entä jos sanon mitä sattuu? Antoine kysyy.
– Hullujenhuone ja 38. leveyspiiri, kaveri toteaa.

Psykologi ja Antoine keskustelevat.
– Miksi palautit kirjoituskoneen? naispsykologi kysyy.
– En saanut sitä myytyä. Minua pelotti… En tiedä miksi tein niin.
– Varastit 10.000 frangia mummoltasi?
– Oli hänen syntymäpäivänsä. Hän on vanha, ei syö paljon ja kuolee pian. Ei hän olisi tarvinnut. Pihistin ne hänen jemmastaan. Tiesin ettei hän huomaisi. Antoi vielä hienon kirjankin sinä päivänä, poika selittää viattomalla naamalla.
Hän lisää että äiti varmaankin löysi rahat ja käytti ne itse. Otti vielä mummon antaman kirjan ja kai möi sen.
– Vanhempasi sanovat että valehtelet koko ajan.
– Silloin tällöin vain. Joskus jos kertoisin totuuden, he eivät uskoisi minua.
– Miksi et pidä äidistäsi?
– Asuin hoitokodissa kunnes rahat loppuivat, sitten mummon luona kunnes hän ei enää jaksanut enää ja sitten muutin vanhempieni luo. Olin kahdeksan ja huomasin ettei äiti pidä minusta ja haukkui mitättömistä pikkujutuista. Ja sitten kotona riideltiin… Kuulin kun äiti sanoi että olen avioton lapsi. Äitini halusi tehdä abortin. Synnyin isoäitini ansiosta.
– Oletko ollut tytön kanssa?

Eläväinen poika alkaa kertoa tarinaa kuinka tuntee kyllä jonkun joka on ollut ja kuinka hän odotteli erään hotellin luona nuorta ilotyttöä, joka olisi voinut olla nuoren kanssa mutta tämä ei sitten tullutkaan.

René on tullut pyörällä katsomaan Antoinea luo mutta ei pääse tapaamaan ystäväänsä. Äiti saapuu uudessa kalliissa muotihatussaan ilmoittamaan etteivät he voi ottaa poikaa takaisin.

– Kaikki typerykset ovat minua vastaan. Siinä oli sanottavani. Ei kannata anoa sääliä isältäsi. Hän käski sanoa ettei välitä sinusta enää. Kelpaat sotilasuralle tai oppilaitokseen, äiti sanoo vahingoniloisesti nauraen, –  halusit aina pärjätä omillasi. Nyt siihen on tilaisuus.

Antoine pakenee kesken jalkapallo-ottelun ja juoksee merenrantaan, kahlaa jonkin matkaa veteen, nostaa sitten katseensa ja katsoo suoraan kohti kameraa.

Pohdintaa

Antoine on kehityksellisellä vedenjakalla; toisaalta hän kaipaa lapsuuden äidin maailmaan ja toisaalta nuoruusikäisten poikien luokassa kihistään kaikesta naisiin liittyvästä; vaikuttaa että pojilla on mielessä vain seksi. Pin-up -kuvan kautta nousee esiin elokuvan keskeiset teemat: seksuaalisuus, syyllisyys ja rangaistus. Kaikkialla elävä seksuaalisuus on täynnä salaisuuksia ja valheita; äidillä on toinen mies, isän työpaikalla johtajalla ja sihteerillä on salasuhde. Seksuaalisuus on myös vaarallista. Antoine kuulee kauppajonossa kuinka veristä puuhaa synnytys on. Kuuliko hän sinä myös oman mahdollisuutensa olla syntymättä kun äiti tahtoi tehdä abortin? Puberteettiin syttyvän pojan kiinnostus ja ihmetys naisen ruumiillisuutta ja erityisesti oman äidin sukupuolisuutta kohtaan on suuri.

Antoine yrittää ostaa kuuliaisuudellaan äidin rakkautta. Äiti on vaativa, tyytymätön ja ärtyisä. Syntyy vaikutelma että pojalla on hänelle  merkitystä vain tekojensa kautta, ei omana itsenään. Pojan ja äidin välille syntyy uusi vaikea ristiriita pojan nähtyä äidin suutelevan vierasta miestä kadulla. Hän itsekin oli väärillä teillä pinnatessaan koulusta. Äiti pesee nuhjautuneen poikansa ja peittelee tämän kuin rakastetun pikkulapsen omaan vuoteeseensa. Äidin suorastaan vietteleväksi muuttuneen käytöksen takana  on yritys vaientaa poika ettei hän kerro  kaupungilla näkemästään tapahtumasta isälle.

Isän ja pojan välit ovat lämpimät ja leikkisät. Isällä oli omat epäilyksensä siitä kuinka Antoine on hankkinut hienon kynänsä, mutta ei puhu siitä suoraan. Kenties hän tietää myös vaimonsa salaista puuhista, mutta ei sano mitään. Sama tilanne toistuu äidin kanssa kun äiti kätkee todelliset ajatuksensa manipuloivaan valheeseen. Kenties kysymätön kysymys on se mistä äiti saa rahat hienoihin vaatteisiin kun sitä ei muuten tunnu olevan missään, ei edes ehjään pyjamaan? Myös ruokapöydässä isä selittäessä johtajan ja sihteerin suhdetta on valheellinen tunnelma. Kun Antoinea raahataan rehtorin puhutteluun plagioinnin takia näemme toisen pojan olevan taskuvarkaissa oppilaiden naulakoissa. Myös René varastaa vanhemmiltaan rahaa ja ruokaa. Noinkohan Antoine koki että kaikkihan täällä valehtelevat ja varastavat, mutta vain hän jää kiinni ja vain häntä rangaistaan?

Antoine haluaa äidin rakkauden ja alkaa kirjoittaa ainetta, mutta opettaja murskaa pojan väittämällä tekstiä Balzacin kopioksi. Sitä se saattaa ollakin, mutta varkaus on tahaton ja sydänverellä kirjoitettu! Vaikka yritys on katastrofi, tapa jolla Antoine alkaa palvoa Balzacia kertoo luovan innostuksen syntyneen.

Väittäessään hätäpäissään äitiään kuolleeksi hän sanoo kokemansa sisäisen totuuden; äiti ei hänestä välitä, ei olisi halunnut hänen edes syntyneen. Kun isäkin suuttuu ja hutkii poikaa korville, on yhä suurempaan yksinäisyyteen johtava polku valmis. Varkaus juuri isän työpaikalta saattaa olla yritys kostaa isälle, mutta myös yhteyden rakentamista ja saattaa merkitä myös arvostusta; isällä on jotain varastamisen arvoista. Jos en saa sitä hyvällä, otan pahalla. Isän Michelin-kirja, siis miesten juttu, on myös hänen hallussaan vaikka hän muuta väitti. Josko sen avulla saisi miehen varmuutta kuten isällä tuntuu olevan ja pääsisi pois pienuuden ja ulkopuolisuuden tunteestaan? Ainakin sen myymällä saisi rahaa pakomatkaan. Tokihan isän kirjan sivujen käyttö puhallusputkien panoksina kertoo poikien halusta kävellä isän arvojen yli, mutta myös isän kirjassa piilevästä fallisesta potentiaalista. Pojat laittavat varastetun tavaran myyjän lujille ja saavat kirjoituskoneen takaisin. Alkava katupojan lujuus on jo oraalla. Antoine haluaa kuitenkin korjata tilanteen ja palauttaa koneen takaisin, mutta jää kiinni.

Vasta elokuvan lopussa saamme kuulla pojan kehityshistorian hänen itsensä kertomana ja katsoja alkaa ymmärtää sympaattisen pojan antisosiaalisen käyttäytymisen taustoja. Hänen ei tiedä omasta isästään mitään ja ollut ensin imettäjän hoidossa ja sitten mummon luona ennen tuloaan äidin luo 8-vuotiaana. Varhainen hyvä suhde äitiin on jäänyt syntymättä. Vaikka perhe ei elä kurjuudessa eikä sen ilmapiiri ole väkivaltainen, Antoine kokee olevansa liikaa, ei hyväksytty, kuin Tuhkimo tai huutolaispoika menetetyn äitinsä rakkautta etsimässä. Isä, joka siis onkin pojan isäpuoli, on lämmin ja sympaattinen, mutta hänenkin mittansa täyttyy Antoinen ongelmien edessä.

Englannin opettajan kysymykset ”missä isä on?” ja ”missä tyttö on?” kuvaavat hyvin pojan sisäisiä kysymyksiä nuoruusiässä: kuka minua tukee, kuka kestää, kuka asettaa rajat, kehen samaistun irtaantuessani äidin ja lapsuuden maailmasta ja mistä löytyy se uusi rakkausobjekti, jonka puoleen kääntyä rakkauden kaipuineen, minne sijoittaa voimistuva seksuaalinen lataus? Äiti näyttäytyy monesti insestisen viettelevänä, esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän vie lähes alastoman poikansa aviovuoteeseen vaikka muuten kohteli poikaa tylysti kuin Tuhkimoa. Allen (1985, 28) pohtii kuinka äiti näin toimien ikään kuin heittää isäpuolen aviovuoteesta. Äidin voimakkaan seksuaalisen läsnäolon voi nähdä myös nuoruusikäisen pojan eroottisena fantasiana äitiä kohtaan, kohtauksissa on tirkistelyn kiihkoa, mutta se voi liittyä mahdollisesti myös lapsuudessa kokematta jääneeseen äidin läheisyyden nälkään. Opettajan kolmas toteamus ”johtuukohan tämä hormoneista?” on nuorten kohdalla osuva.

Hakiessaan mielihyvää näpistelyillä konflikti vain pahenee. Elokuvan alussa vihkonsa tuhriva poika on koskettava kuvaus vaikeuksien kanssa kamppailevan pojan sisäisestä kaaoksesta ja epätoivosta; vaikka kuinka yrittää niin ei onnistu, kaikki menee vain yhä pahemmin sotkuun.

Yö putkan ankeudessa ja aamuinen matka poliisiauton kaltereiden takana on vedenjakaja Antoinen kokemuksissa. 13-vuotias poika itkee jäätyään yksin vieraiden ja kovakouraisten ihmisten maailmaan. Kun äiti käy vielä moittimassa poikaa ja ilmoittaa isänkin katkaisseen tähän välinsä on toive saada rakkautta ja ymmärrystä vanhemmilta murskana.

Vaikka emme olisi itse kokeneet näin julmaa hylätyksi tulemisen kokemusta on se myös iänmukaisen irrottautumisen ytimessä; usein tuntuu etteivät vanhemmat välitä ja ymmärrä. Elokuvassa äiti astuu pojan ja isän väliin pitääkseen avioliiton ulkopuolisen suhteen salassa. Samalla hän tulee estäneeksi kasvua edistävän isä-poikaliiton etenemisen, joka varsinkin pojalle joka ei tiedä ja tunne biologista isäänsä, on hyvin tärkeä. Arjessahan tämä sama ilmiö näkyy siinä kuinka nuori juuttuu liiallisesti äidin läheisyyteen kykenemättömänä irtaantumiseen ja uuteen kasvuun. Isän tehtävä on astua aviomiehenä omalle paikalleen äiti-lapsi liiton vastavoimaksi ja genitaalisen samaistumisen ja kypsyyden merkiksi.

Allenin (1985) mielestä isä Truffaut on heikko vastus oidipaalisessa taistelussa. Isä on äidin pyörittävissä. Pojan nähdessä äidin suutelevan rakastajaansa kadulla, voi shokki avautua moneen suuntaan; se seksuaalisuus jonka poika saattaa yrittää kieltää elävän äidissä suhteessa aviomieheen, pojan kilpailijaan, onkin totta toisaalla ja salassa. Hänen mahdollinen unelmansa astua isäpuolen paikalle murskautuu; äidillä on toinen aikuinen mies. Myös koko ajan ollut kokemus siitä ettei äiti välitä hänestä vahvistuu.

Pieni kohtaus jossa yksinäinen Antoine tapaa koiraansa etsivän naisen ja kuinka paikalle osunut mies [1]sysää pojan pois miesten hommista kuvaa hyvin kuinka miehuuden tie on pojalla vasta alussa.

Isän tuhoamisen ja äidinvalloittamisen teeman Truffaut näyttää kohtauksessa, jossa kaksi poikaa istuu nuorisovankilan puistossa pientä lasta ja naista esittävän alastonpatsaan juurella keskustellen.

– Joka kerta kun itkin isä matki itkuani viulullaan saaden minut sekaisin. Yhtenä päivänä sain tarpeekseni ja iskin hänet maahan, toinen sanoo hyväillen naispatsaan ruumista.
– Jos olisin ollut sinä, olisin tappanut hänet, sanoo toinen.

Tätä on edeltänyt kohtaus jossa nuorisovankilan vartija laittaa omat tyttärensä pihalla olevaan aitaukseen suojaan vankilan pojilta[2]. Seuraavassa kohtauksessa vankilasta paennut nuori raahataan sinne takaisin kahden poliisin voimin. Tytöt katsovat häkistään poikien elämää kuten Antoine teki putkassa ja poliisiautossa: turvan ja vapauden käsite on nyt heijastettu lapsiin yleensä; lapsuus on häkissä ja nuoruus vaarallista. Kohtaus jossa paennut poika saa kaltereiden läpi ruokaa toisilta pojilta on myös Truffautille tuttu. Eräässä valokuvassa vuodelta 1951 hän on sotilasvankilan kaltereiden takana; hänen ravintonsa olivat ystävien lähettämät kirjeet ja kirjat.

Isän ja poliisin, samoin kuin äidin ja opettajankin keskusteluissa toteutuu nykyisissäkin hoito- ja kasvatusorganisaatioissa tuttu ilmiö kun aikuiset puhuvat keskenään nuoren pään yli ja päivittelevät tämän käytöstä aivan kuin hän ei olisi edes paikalla. Vasta aidosti nuoren asioista kiinnostunut nuorisovankilan naispsykologi osaa kysyä oikeita asioita ja ennen kaikkea kuunnella[3]. Hän voi edustaa myös toiveäidin kohtaamista, sellaisen jolla on aikaa ja kiinnostusta ja ymmärrystä nuoren kehitystä kohtaan. Kuulemme Antoinen omalla suulla mitä hän itse ajattelee: minua ei kukaan rakasta, olen ylimääräinen, liikaa.

Vaikka Antoine on vaarassa suistua asosiaaliseen kehitykseen kokonaan, toteuttaa ”nuorisorikollisen skenaariota”, kuten Gillain (1990) kirjoittaa, – hänellä on kuitenkin kyky rakentaa ihmissuhteita, hän kokee tunteet voimakkaasti ja hänellä on luovaa innostusta. Heureka! -huudahduksen voisi kuulla merkkinä sen oivaltamisesta että taide on minun juttuni.

Nuoruusiän alussa regressiivinen veto preoidipaalista äitiä kohtaan on erityisen voimakas. Irtaantuminen lapsuuden objekteista tapahtuu ikätovereiden avulla (Blos 1962). Renén ystävyyden merkitystä ei voi liikaa korostaa; hän polkee pitkän matkan päästäkseen katsomaan ystäväänsä nuorisovankilassa, mutta ei saa tavata ystäväänsä koska ei ole perheenjäsen. René mm. ärsyttää opettajansa antamaan itselleen potkut, koska Antoinekin erotetaan koulusta. Solidaarisuutta parhaimmillaan. Kahden pojan liitto tukee molempien kehitystä ja yhdessä he voivat vastustaa aikuisten ylivaltaa. Tyttöystävien ja parisuhteen asiat ovat edessäpäin. Blos on kuvannut kirjassaan Young Adolescent (1970, 27), kuinka poikien esinuoruusiän regression massiivisuutta, toimintakeskeistä ja konkreettista. Myös toisten luokkatovereiden toveruus, kiusaaminen ja jaettu aggressio helpottavat Antoinen oloa. He mm. rikkovat Antoinen pinnauksesta käräyttäneen oppilastoverinsa hienot lasit porukalla ja perusteellisesti; yhteinen vihollinen yhdistää.

Lopulta Antoine pakenee nuorisovankilasta ja juoksee meren rantaan, meren jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Harvoinpa juoksua kohti vapautta on kuvattu elokuvissa näin tunteikkaasti. Katsoja saattaa hetken miettiä hukuttautuuko poika mereen vai merkitseekö meri uutta alkua, myyttistä uuden syntyä, tilan, vapauden mutta myös erillisyyden ja yksinäisyyden kokemista. Tämän vapauttavan kohtauksen voi nähdä myös toisin. Mm. Petrie (1970, 73) on kuvannut kokeneensa laskuvedenaikaisen merellisen näkymän masentavana, tylsänä ja harmaana, kuin masennuksen metaforana. Elokuvan alussa Pariisin talojen lomitse valtaisaa Eiffel-tornia tutkinut kuvailmaisu päätyy lopussa avaraan merenrantaan. Eiffel-tornin kohdalla seisoo nyt poika yksin meren rannalla. Hän katsoo pysäytetyssä kuvassa suoraan kameraan surumielisesti, päättäväisesti ja ehkä syyttävästikin kuin rikkoen elokuvan ja todellisuuden rajan; tämä oli vain elokuvaa, vai oliko?[4] Vapaus nuoruusiässä tarkoittaa irtaantumista lapsuuden vanhemmista, sitä että kulkee omilla jaloillaan kohti omaa tulevaisuuttaan.

Truffaut itse löysi luovuutensa, sen jonka valo Balzacin ihailussa lämmitti pojan sisintä, vaikka tyrannimainen opettaja ei asiaa ymmärtänytkään. Tällaista opettajaa ei tarvitse kaukaa hakea missään kulttuurissa, voi hänen yksipuoleisessa ilkeydessään nähdä myös kasvavan pojan mustamaalaamisen tarpeen; kaikki aikuiset miehet ovat hylkääviä sadisteja ja hulluja.

Mieheksi kasvamisen samaistumiskohteita on niukasti; Antoinen oma isä on tuntematon, isäpuoli mukava mutta lopulta lyö poikaa ja hylkää tämän, (kuten biologinenkin isä on tehnyt) ja opettaja koulussa ja vankilan vartija ovat sadistisia ja väkivaltaisia. Tässäkin kohdassa nuoruusiän näkökulma on tärkeä; hylkääminen/hylätyksi tulemisen kokemukset tulevat aina eläväksi todellisuudeksi menetyksiä kokeneiden nuorten hoidoissa; he pyrkivät tiedostamattaan toistamaan lapsuuden menetyksensä esim. juuri terapiasuhteessa. Isä on kuitenkin elokuvassa läsnä, ainakin idealisoituna; Truffautin kannustava ”sijaisisä” elokuvateoreetikko Bazin kuoli juuri kun elokuvaa alettiin kuvaamaan ja 400 kepposta onkin omistettu hänelle. Silti luovuus, ystävän lojaalisuus sekä veitikkamainen pilke silmäkulmassa pojan kertoessa haaveistaan päästä naisen lähelle antavat uskoa kasvuun: Täältä tullaan elämä!

Kohtaukset karusellissä ja nukketeatterissa kertovat leikin ja luovuuden kyvystä ja ehkä myös kaipuusta lapsuuden huolettomaan maailmaan ja samalla sen että lapsuuden päivät ovat luetut. Onko tullut aika kovettaa ja kätkeä tunteensa kylmältä ja ymmärtämättömältä maailmalta? Karusellikohtaukseen on kätketty kunnianosoitus Hitchcokille, jolla oli tapana näyttäytyä omissa elokuvissaan; Truffaut pyörii itse siinä Antoinen mukana. Karusellin luodessa tunnelman leikkivästä lapsesta se samalla saattaa antaa viitteen siitä sisäisestä pyörremyrskystä, jossa nuoruusikään astuva Antoine elää. Aina jalat eivät yllä maahan saakka.

Muutama pikainen vierailu elokuvien maailmassa – niin kuin Truffautin elokuvissa on tapana tehdä – viittaa Antoinen intohimoon ja samalla hänen tulevaisuuteensa. Truffautista tuli taiteilija, joka etsi töillään yhteyttä tunteisiin, rakkauteen, lapsuuteen ja menettämisen suruun. Hän on sanonut elokuviensa olevan jälkikäteen katsottuna paljon surullisempia kuin mitä oli tarkoittanut.

Truffautin taustaa

On paljon keskusteltu siitä onko 400 kepposta omaelämäkerrallinen teos. Toisaalla Truffaut kiistää tämän, joka on Gillainin (1990) mukaan ymmärrettävää, sillä asettaahan elokuvassaan äitinsä ja isäpuolensa varsin hankalaan valoon. Toisaalta hän kuten myös käsikirjoittaja Marcel Moussy ja ystävä Robert Lachenayn ovat haastatteluissaan todenneet Antoinen kokeman olevan hyvin lähellä Truffautin omaa nuoruutta. Hän itse sanoo kokeneensa kaiken mitä Antoinekin, mutta kieltää kyseessä olevan hänen elämänkertansa. Suuri osa tapahtumista on kuvattu siellä missä Truffaut vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Toisaalta voidaan myös kysyä eikö kaikki taide kumpua taiteilijan omasta kokemasta, tahtoen tai tahtomattaan, olkoonkin että se on voitu etäännyttää, muuntaa ja laajentaa moneen suuntaan kuten elokuvan toinen käsikirjoittaja Moussy kertoo tehneensä Truffautin ideoille?

Elokuva on sijoitettu ajallisesti sen kuvaamisaikaan 1958. Truffautin oma esinuoruus osui saksalaismiehityksen aikaan, joka kesti 4 vuotta päättyen Pariisin vapauttamiseen 1945, jolloin hän olisi siis 13. Hänen äitinsä oli vasta 17-vuotias[5] pojan synnyttyä ja lapsi annettiin imettäjän hoitoon (Holmes & Ingram 1998). 18 kuukauden päästä äiti meni naimisiin ja sai äidin miehen sukunimen. Poika oli kuitenkin isoäidin hoidossa 10-vuotiaaksi saakka. Hänen kuoltua isäpuoli vaati pojan tulemaan heidän luokseen asumaan. Äidin ja pojan välit olivat aina varautuneet ja kireät. Truffaut on sanonut etteivät hänen vanhempansa olleet  hirviöitä tai pahoja ihmisiä, vain hermostuneita ja kiireisiä. Samaa sanoo Lachenay, joka on kuvannut Truffautin vanhempia hyvin ajattelemattomiksi.

Äiti ei sietänyt melua, tai jos tarkkoja ollaan, hän ei sietänyt minua. Joka tapauksessa minun oli teeskenneltävä etten ollut paikalla, istua vain tuolillani ja lukea. En saanut leikkiä enkä pitää meteliä. Minun piti saada ihmiset uskomaan ettei minua ollut olemassa. Lapsi oli usein tiellä ja hänet jätettiin yksin viikonloppuisin ja jopa jouluna.

Antoinen isäpuoli on intohimoinen ralliharrastaja, Truffautin vuorikiipeilijä. Elokuvassa vanhemmat miettivät lomasuunnitelmiaan ja mihin laittaisivat pojan siksi aikaa.
– Onhan niitä kesäleirejä, äiti toteaa kylmästi.

Françoisin saatua selville syntyneensä avioliiton ulkopuolella suhde äitiin tuli entistä ongelmallisemmaksi (Holmes & Ingram, 1998). Vuoden 1932 katolisessa Ranskassa avioliiton ulkopuolinen lapsi on ollut sosiaalisesti erittäin tulenarka asia. Tässä kenties suurin valhe joka lasta voi kohdata; hän ei tiedä olevansa au-lapsi pitäen isäpuoltaan oikeana isänään ja saa totuuden selville vasta nuoruusiässä. Se jättää jälkensä identiteettiin loppuelämäksi. On jännittävä havaita kuinka Truffaut viljelee koko elokuvan ajan vihjeitä ”salaisuuteen”, siihen ettei isä olekaan pojan isä, aivan kuin se oikeassakin elämässä paljastuisi pojalle vasta pikkuhiljaa.

Truffaut löysi elinikäiseksi ystäväkseen Robert Lachenayn, Renén esikuvan, ja vietti aikaansa paljon hänen kotonaan kuten elokuvassakin tapahtuu. Lachenay kertoo haastelussaan (1992) kuinka hän ymmärsi tavatessaan 11-vuotiaana Truffautin ensimmäistä kertaa että tämä oli älykkäin luokan lapsista ja että tästä tulisi vielä kuuluisa, esimerkiksi kirjallisuuden alueella. Hän kertoo myös kuinka niukkaa aikaa taloudellisesti sodan jälkeen elettiin; saattoi mennä montakin päivä ettei ruokaa ollut eikä myöskään sähköä tai lämmitystä.
– Kirjat ja elokuvat pitivät meitä elossa, Lachenay toteaa.
Hän kertoo kuinka he Françoisin kanssa olivat enemmän elokuvissa kuin koulussa, perustivat mm. elokuvakerhon Cerle Cinémane 1947, Truffautin ollessa siis 15-vuotias.

Lachenay  muistelee kuinka saksalaismiehityksen, ilmahälytysten ja pommitusten sekavina aikoina ei aina tiedetty missä lapset kulloinkin olivat ja elokuvateattereihin livahtaminen maksamatta oli rahojen loputtua helppoa. Pojat lyöttäytyivät yhteen elokuviin saapuvien ryhmien kanssa tai menivät sisään vessojen ikkunoista tai hätäuloskäytävien kautta (Truffaut 1975). Myöhemmin Lachenay auttoi 400 kepposen teossa mm. rahoittamalla sitä.

Antoine Doinelia näyttelee Jean-Pierre Léaud, Truffautin vakionäyttelijä ja alter ego myös useissa myöhemmissä elokuvissa[6]. Oikeastaan Léaud ei näyttele, hän on Antoine. Hän oli vasta 14-vuotias nähdessään lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin näyttelijää elokuvan päähenkilöksi. Jean-Pierre pinnasi koulusta, matkusti pitkän matkan yksin Pariisiin ja sai elokuvan pääroolin; siis Truffautin ja Antoinen sukulaissielu ilman muuta. Truffaut onkin sanonut että Antoine on sekoitus häntä itseään ja Léaudia.

Truffaut oli koulussa häirikkö joka pinnasi koulusta ja karkaili kotoa. Hän vaihtoi koulua useita kertoja ja havahtui mm. kerran olevansa kolme lukuvuotta alemmalla luokalla kuin ikäisensä. Kirjoituskoneen varastaminen on suoraan Truffautin omasta elämästä. Hän yritti saada sen myynnistä rahaa maksaakseen velkojensa korkoja joita kertyi elokuvakerhon Le Cerde Cinemanen pyörittämisestä. Lachenay kertoo ettei sitä kuitenkaan yritetty palauttaa vaan annettiin panttilainaamoon.

Isäpuoli hermostui pojan asosiaalisesta käyttäytymisestä, toimitti hänet poliisille ja Truffaut päätyi lopulta Villejuifin nuorisovankilaan. Vaikka isäpuolen huoli ja kiukku tuntuvat ymmärrettäviltä pojan poliisille ja sitä kautta vankilaan toimittaminen tuntuvat hyvin ankaralta vaihtoehdolta. Olisiko hän toiminut samoin biologisen poikansa kanssa? Vuonna 1950 Truffaut meni armeijaan joka oli yhtä painajaista; hän jäi palaamatta palveluspaikalleen, joutui vankilaan ja jopa mielisairaalaan kahteenkin otteeseen kunnes vapautettiin armeijasta[7]. Elokuvassa Antoinen sanoo äitinsä kuolleen. Todellisuudessa François väitti opettajalleen että saksalaiset ovat vanginneet isän – elettiinhän saksalaismiehityksen aikaa Ranskassa. Tämä hätävalhe on sikäli mielenkiintoinen, että – elämänkerran kirjoittaja Annette Insdorfin (1998) mukaan – isä, jota Truffaut ei koskaan oppinut tuntemaan eikä tietämään, oli juutalainen hammaslääkäri.

Jatkuva lukeminen, joka on isoäidin peruja – Truffautin omassa kodissa ei juurikaan luettu – ja vimmainen elokuvien katsominen täyttivät hänen elämänsä lapsuudesta  saakka. Truffautin elokuvissa luetaan aina paljon ja ollaan myös usein elokuvissa. Missäpä muualla pakomatkalla oleva Antoine viettää yönsä kuin kirjapainossa ja varkauden kohdekin on kirjoituskone? Hän tutustui useisiin elokuvaohjaajiin kuten mm. Jean-Luc Godardiin, Claude Chabrolin[8], Erich Rohmeriin, Jacques Rivetteen, Roberto Rosselliniin jne. Elokuvateoreetikko ja kriitikko André  Bazin[9] auttoi häntä monin tavoin, suorastaan adoptoi Truffautin. Hän mm. pelasti pojan nuorisovankilasta ja armeijasta, otti hänet luokseen asumaan ja kannusti tätä kirjoittamaan elokuvista  perustamansa Cahiers du Cinema -lehteen, ja sen tämä tekikin. Truffautista tuli sukupolvensa tärkeä, intohimoinen ja ankara elokuvakriitikko ja esseisti kirjoittaen satoja artikkeleita elokuvista ja niiden ohjaajista. Ärhäkkä kriitikko sai mm. porttikiellon Cannesin elokuvajuhliin 1958! Mutta paluu oli komea: 27-vuoden ikäisenä hän ohjasi 400 kepposta, joka voitti mm. Grand Prixin, Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan palkinnon vuonna 1959. Sen käsikirjoitus oli myös Oscar-ehdokkaana 1960. Ranskalaisen elokuvan Uusi Aalto oli syntynyt[10]. Truffaut ohjasi vuosien 1954-1983 aikana 27 elokuvaa, joista kolme lyhytelokuvaa. Hän kuoli syöpään vuonna 1984 vain 52-vuoden ikäisenä.

Joitakin ajatuksia varastamisesta

Anne Gillainin (1990) mielestä ulkopuolisuuden ja sopeutumattomuuden teemat ovat löydettävissä kaikista Truffautin elokuvista. Myöskään varastamisen teemat ja sen verbaalinen vastine valehtelu ovat usein tärkeässä osassa hänen elokuvissaan. Hän suunnitteli ennen kuolemaansa elokuvaa The Little Robber Girl, joka kertoisi vastaavasti tytön kehityksestä miehitysajan Ranskassa. Tämä työ ei koskaan valmistunut.

Antoinen varastelu ja valehteleminen herättävät monia kysymyksiä. Miksi näin mukava, herkkä ja tunnekylläinen poika käyttäytyy noin? Eräs avain on sävy jolla hän psykologin kanssa käymänsä keskustelun aikana puolustelee varkauksiaan mummolta: ei siitä ole haittaa ja hänellä on siihen oikeuskin. Ohjaaja näyttää heti elokuvan alussa yhteyden äidin ja varkauden välillä; ensin Antoine nappaa rahaa lipastosta ja sen jälkeen hän menee tutkimaan äitinsä kauneudenhoitovälineitä. Hän varastaa yhteyttä ja rakkautta.

Psykoanalyytikko D.W. Winnicottin (1951,1956) mielestä sekä luovuuden että antisosiaalisen taipumuksen (antisocial tendency) kehto on varhaislapsuuden vaiheessa, jolloin lapsi siirtää mielenkiintonsa äiti-lapsisuhteen fyysisestä läheisyydestä mielikuviin ja illuusioihin, jotka liittyvät ensimmäisen vaiheen leikkiin ja leikin kohteisiin, siis äidistä eriytymisen vaiheeseen. Myös Gillain (1959) käyttää Winnicottin ajatuksia luovuudesta ja antisosiaalisuudesta avaimena Antoinen maailman ymmärtämiseen. Lähestyn tässä asiaa korostaen nuoruusikään kuuluvia kehityshaasteita ja lapsuuden kehitysvaiheiden läpi elämisen tärkeyttä nuoruusiän regressiossa (kts. mm. Blos 1962, 1978).

Artikkelissaan Deliquency as a Sign of Hope (1986, 90-100) Winnicott on esittänyt, että epäsosiaalinen taipumus liittyy aina kokemukseen tunneriistosta, deprivaatiosta. Se tarkoittaa että hoivaava henkilö on ollut mukana lapsen elämässä, mutta lapsi on sen jälkeen menettänyt hänet. Antisosiaalisen tendenssin värittämän käyttäytymisen kautta lapsi pyrkii tavoittelemaan kadonnutta hyvää takaisin mm. varastamalla. ”Varastava lapsi on pikkuvauva, joka itse asiassa etsii äitiä tai henkilöä jolta hänellä on oikeus varastaa; itse asiassa hän etsii henkilöä, jolta ottaa tavaroita, juuri niin kuin vauvana ja yksi-kaksivuotiaana pikkulapsena otti tavaroita äidiltä yksinkertaisesti siitä syystä että tämä oli hänen äitinsä ja hänellä on oikeus äitiinsä. Lapsi ei kykene nauttimaan varastamiensa tavaroiden omistamisesta” (Winnicott 1980, 184, kursivointi kirjoittajan). Lapsi ei siis varasta tavaraa vaan etsii sen kautta hyvää oloa.

Tässä iässä deprivaatio, tunneriisto, joka ylittää spontaanin korjaantumiskynnyksen (siis sellaisen joka korjautuu arkisessa elämässä ihmissuhteitten kautta), johtaa siihen, ettei lapsi kykene säilyttämään elävää muistikuvaa menetetystä kohteesta. Hän unohtaa ja torjuu sen, ja jäljelle jää vain kalvava tunne, että on menettänyt jotain tärkeätä. Jos lapsi on jäänyt vaille riittävää luovaa yhteyttä hänen tarpeisiinsa mukautuvaan objektiin (äitiin) hän menettää luovan kykynsä löytää mitään (Winnicott 1986, 93). Itse ymmärrän tämän löytämisen kyvyn tarkoittavan toivon olemassa oloa, että jossain on vielä jotain hyvää ja arvokasta jonka joku päivä vielä löydän.

Toisaalta hän samalla hakee ympäristön pysyvyyttä ja lujuutta joka voisi vastata hänen omaan tuhoavuuteensa suojelevasti. Tämän jatkumoa on helppo seurata – äidin ruumis, äidin käsivarret, ihmissuhteet, koti, perhe ja suku, koulu, asuinpaikka, poliisi, poliisiasema ja valtio lakeineen (Winnicott 1956/1984, 120-131).

Öinen kohtaus jossa Antoine juo nälissään varastamaansa maitoa muistuttaa James Deanin samankaltaista kohtausta Nuoressa kapinallisessa. Pohdin artikkelissani Nuori kapinallinen isää etsimässä (Tervo 2007[11]) voisiko se merkitä äidin turvaan ja läheisyyteen liittyvää kokemusta? Antoinen varastaa maidon, juo sen ja tuhoaa pullon heittäen sen kadun alapuoliseen viemäriin. Koska en saa mitä tarvitsen varastan ja koska se ei ole rakkaudella saatu, tuhoan sen? Voisiko Truffautin kohdalla lisätä: tämän (äidin)rakkauden nälän minä kätken elokuviini, jotka kertovat vain rakkauden nälästä? Gillain löytää identtisen kohtauksen myös Truffautin elokuvista L’Argent de poche/Small Changes (1976) ja L’Homme qui aimat les femmes/The Man Who Loved Woman (1977).

Winnicott korostaa artikkelissa Absence of a Sence of Guilt (1984, 110-111) että asosiaalisuus on toivon merkki. Voisi kenties ajatella että epäsosiaalinen taipumus on tapa muistaa menetystä toiminnan kautta ja yritys korjata sen aiheuttamaa rakkauden kokemuksen puutetta. “Lapsi kurottaa takaisin aikaan ennen deprivaatiota ja etsii kadottamaansa hyvää objektia ja suojaavaa ympäristöä, joka mahdollistaa hänelle kokea impulssit itsessään, mukaan lukien tuhoavuuden mielikuvat”. Voidessaan kokea ja jakaa tuhoavuuden ja luovuuden mielikuvia sisäinen hajaannus koostuu ja kasvu tulee mahdolliseksi. Omassa kliinisessä työssäni olen havainnut kuinka luovuus ja asosiaalisuus elävät nuorissa rinta rinnan, ja kuinka luovuuden löytyminen merkitsee asosiaalisuuden hylkäämistä; se edesauttaa toivon heräämistä, sitä että itsessä on jotain hyvä ja kasvavaa ja että toinen arvostaa sitä ja on valmis jakamaan sitä. Lisäisinkin Winnicottin ajatukseen ”asosiaalinen teko on toivon merkki” että luovuus on toivon kokemus.

Kokonaan oma lukunsa on yhteiskunnan tila. Kenties Ranskan sodanaikainen ja sen jälkeinen ilmapiiri joutui joustamaan asettaessaan rajoja asosiaaliselle käytökselle esim. mustanpörssin kaupan suhteen, joka sotaa käyvissä maissa on tavanomainen keino selvitä arjen taloudellisista ongelmista. Gillan (1985) kirjoittaa kuinka Truffautin vanhemmat pyysivät poikaa usein auttamaan laittomissa puuhissaan vaikka toisaalta vaativat rehellisyyttä kotona. Jos yhteiskunnan ja kodin rakenteet katoavat se herättää turvattomuutta varsinkin kasvavissa lapsissa ja rajoja etsivissä nuorissa ja saattaa johtaa asosiaaliseen kehityskulttuuriin. Marcel Moyssy on kuvannut kuinka lapsuus miehitysajan Ranskassa vuonna 1932 syntyneelle Truffautille oli kokemus joka jätti lähtemättömät jäljet ihmiseen nuorisovankila-ajasta nyt puhumattakaan. Pohjois-Ranska mukaan lukien pääkaupunki Pariisi olivat Hitlerin joukkojen vallassa. Vastarinta johti pidätyksiin, kidutuksiin ja usein myös teloituksiin (Walsh 1999). ” Vuosien 1930-1945 Ranska on minun kansanperinnettä” (Truffaut  1977). Tämä puoli ei elokuvassa tule esiin koska se on sijoitettu kuvausaikaan vuoteen 1958. Truffaut halusi Lacheneyn mukaan tehdä elokuvan lapsuudesta eikä miehityksestä ja siksi elokuva on hieman ”sokerikuorrutettu”, siis valoisampi kuin elämä silloin oikeastaan oli.

Elokuva on katsomisen ja näkemisen taidetta; tirkistelemme elokuvan henkilöitä ja tapahtumia sen luupin takaa jonka ohjaaja on meille valinnut. Nostan elokuvasta esiin vain kaksi tällaista kohtausta. Antoinen tutkiessa äidin ja naisen mysteeriä äidin kauneudenhoitotiloissa hänen kasvonsa heijastuvat kolmesta peilistä ikään kuin pirstoen pojan moneen osaan. Sen voisi halutessaan nähdä sisäisen epävarmuuden, identiteetin etsinnän (Stonehill 1998) ja hajaannuksen tilana, jota nuoruusiän regressio aina merkitsee kun irtaantuminen lapsuuden äidistä saa tilaa ja seksuaaliset ja aggressiiviset viettiyllykkeet voimistuvat minuuden lujuutta koetellen.

Blosin teoksessaan On Adolescence (1962) esittämän ajatuksen mukaan varsinaisessa nuoruusiässä (adolescence proper) on kaksi keskeistä teemaa: oidipuskompleksin uudelleen herääminen ja luopuminen varhaisista rakkausobjekteista. Tämä prosessi sisältää vaiheita sekä objekteista luopumisesta että niiden löytämisestä vakiinnuttaen näin aikuisen viettiorganisaation. Tätä nuoruusiän vaihetta Blos kutsuu kahdella laajalla affektiivisella tilalla: se on suremisen ja rakastumisen aikaa. Nuori kärsii todellisesta menetyksestä oidipaalisten vanhemmista luovuttaessa ja kokee sisäistä tyhjyyttä ja syvää surua. Blos (1962, 100) korostaa surutyön tärkeyttä objekteista vapautumisessa. Se vaatii aikaa ja toistamista. Tämä sisäisen muutoksen lopullisuus ravistelee nuoren sisäistä tunnemaailmaa hyvin rajusti avaten hänelle uusia ennen kokemattomia näköaloja, herättäen toivoa ja nostaen esiin pelkoja. Antoinelle erityinen äidin rakkauden tarve pohjautui lapsuuden menetyksiin: hän oli joutunut äidin hylkäämäksi lapsena ja irtaantumiskamppailu saattaa tästä syystä saada hyvinkin hankalia muotoja: traumat eletään ajankohtaisissa elämäntilanteissa yhä uudelleen läpi. Hän menettää elokuvan kuluessa sekä äitinsä että isänsä aivan kuin lapsena.

Kolmen peilikuvan voi halutessaan nähdä siis Oidipuksen kautta (triadic); nuoruusikään astuvalle pojalle regressiivinen äitimaailman veto on voimakas ja kaipuu kahden keskisyyteen (dyadic) on suuri; äiti kuulu vain minulle. Mutta samalla hän kohtaa realiteetin; isä jakaa äidin läheisyyden ja seksuaalisuuden, ei hän. Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän irtaantumisen kivun, kiukun ja surun ja etsimään rakkauden kohteensa perheen ulkopuolelta. Liittoutuminen samanikäiseen samaa sukupuolta olevaan toveriin on ensimmäinen askel tällä tiellä.  Winnicottin mukaan äidin kasvot ovat se peili jonka kautta vauva etsii minuuttaan; hän näkee itsensä äidin kasvoista.

Toinen katse; äiti tuskin vilkaisee poikaa tulessaan kotiin, mutta riisuessaan sukkiaan saa varmasti katseet osakseen; hän ei ole se joka katsoo, vaan se jota katsotaan. Sukat ja naisen sääret ovatkin Truffautin elokuvien vakiokuvastoa.

Elokuvan alussa näemme kuinka Antoinella on kyky kokea tunteita mukaan lukien syyllisyys ja suru. Syyllisyyden näemme hänessä mm. silloin kun hän valehtelee isäpuolelleen olleensa koulussa vaikka olikin pinnaamassa ja ettei tiedä Michelin-oppaasta mitään. Surun hetkiä riittää yön yksinäisinä tunteina ja varsinkin matkalla nuorisovankilaan. Psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund (1981, 12) kuvaa surun merkitystä nuoruusiän kasvussa: ”Mitä vähemmän nuorella on mahdollisuuksia hedelmälliseen surutyöhön joko oman ristiriitaisuutensa tai ulkomaailman ristiriitojen vuoksi, sitä voimakkaammiksi kasvavat hän omat pyrkimyksensä pelastaa oma nahkansa, oma narsisminsa väkivaltaisin keinoin riistämällä muita ja tuhoamalla kateutensa kohteita”. Menetyksen korjaaminen psykoterapeuttisen hoidon avulla tai luovuuden kautta on mahdollista. Jos jo lapsen varhaisvaihe on epäonnistunut niin ettei yhteyttä rakastavaan ja hoivaavaan ihmiseen ole riittävästi syntynyt että se olisi rakentunut itseä ja toisia suojaavaksi myötätunnon kokemukseksi, voi tuloksena olla vaikea psykopatologia, tunneköyhyys ja impulssien hallitsemisen vaikeus.

Edellä esitetty voi istua elokuvan Antoinen elämään ja mahdollisesti myös Truffautin lapsuuden traumoihin, mutta myös siihen että hoivaavia ihmisiä on ollut tarjolla; ennen kaikkea isoäiti. Renén sukunimi elokuvassa on Bigey, Truffautin isoäidin nimen mukaan (Stonehill 1998). Antoinella on asosiaalisen toiminnan rinnalla halu rakentaa ja korjata; hän yrittää viedä varastetun kirjoituskoneen takaisin. Yritykset luoda yhteyttä äitiin ja opettajaan heidän kylmäkiskoisuudestaan huolimatta kuvaavat sitä kuin Antoinen sittenkin toivoo hyvän löytyvän heidän välilleen.

Truffaut kykeni kehittämään luovuuttaan ja löytämään uusia kehitystään tukevia ihmisiä kuten esim. Robert Lachenayn ja André Bazinin. Mm. kohtaus, jossa René yrittää päästä katsomaan ystäväänsä nuorisovankilaan on suoraan oikeasta elämästä. Franqoisin isä oli antanut määräyksen ettei Lachenayn saa tavata poikaa koska tällä oli huono vaikutus häneen. Myös Lachenayn vanhemmat eivät pitäneet Truffausta, he kutsuivat häntä pahaksi neroksi (evil genious). Myöskään tuhoaminen ei tullut hänen kohtalokseen vaikka kokemukset erossa äidistä, kylmä ja ankara koululaitos, nuorisovankila saksalaismiehityksen aikana sekä myöhemmin armeijan vankila olisivat voineet tukahduttaa hänessä elävän toivon ja luovuuden.

400 kepposta tarkoittaa rötöstelyä tai vaikeuksiin joutumista, sen sijaan suomenkielinen käännös viittaa enemmän hyväntahtoiseen ja leikkisään pilailuun, joka on liian kevyt elokuvan kuvaamiin tapahtumiin nähden. Antoinen antisosiaalisen käytöksen takana oli vaikea lapsuuden menetys ja epätietoisuus omista juurista; miksi äiti ei rakasta minua ja kuka isäni oikein on? Traumojen korjaaminen lujuudella ja rakkaudella vähentää tarvetta työstää masennustaan asosiaalisen keinoin. Taiteilijan henkilökohtainen elämä ja kokemukset ovat taiteessa aina läsnä, usein kätkettynä ja/tai suojattuna. Henkilökohtainen sublimoidaan luovuuden kautta jaettavaksi laajemmalle joukolle ihmisiä. Truffautin tuotannossa oman lapsuuden ja nuoruuden ongelmien käsittely on erityisen suoraa ja avointa. Luovuus saattaa poistaa hetkellisesti yksinäisyyden tunteen, mutta onkin aivan toinen kysymys korjautuvatko vakavat traumat taiteen avulla ja lisäävätkö taideteokset kokijan ja tekijän itseymmärrystä?

Antoine/François löysi lujuutta liiankin kanssa vankilasta ja armeijasta, mutta rakkautta hän joutui etsimään itse ja kenties teki sitä koko ikänsä. Valtaisa, suorastaan maaninen elokuvien katsominen ja lukeminen kertovat myös siitä kuinka taide on myös suoja; sen avulla voi pyrkiä pakoon ahdistusta. Hän on väittänyt nähneensä vuosien 1940 -1955, siis 8-23 vuoden ikäisenä, 4000 elokuvaa, monet niistä useasti, joskus jopa 2-3 elokuvaa päivässä. Elokuvakerho nimi Le Cerle Cinémane tarkoittaa Elokuvamaanikkojen piiriä, ehkä suomennus Filmihullut olisi osuva. Truffaut on sanonut pohtineensa 13-vuotiaasta saakka onko elokuva tärkeämpää kuin elämä (Douche 1999).

Jos Truffautin elokuvista pitää valita muutama keskeinen yhdistävä tekijä, ne ovat naisen ja rakkauden ikuinen etsintä, pyrkimys ymmärtää lapsuuden traumoja ja kuoleman läsnäolo. Kolumbialainen kriitikko Luis Alberto Álvarez on esittänyt Truffautin etsineen töissään kadonnutta lapsuuttaan (Gonzales 2003).

Lähteet

Allen, D, 1985. Finally Truffaut. Beufort Books Publisher, New York.1985.
Blos, P. 1962. On Adolescence, A Psychoanalytic Interpretation. New York: The Free Press.
Blos, P.1970.The Young Adolescent. Clinical Studies. The Free Press.
Conomos, J. 2000. Senses of Cinema: Truffaut’s The Four Hundred Blows, or the Sea, Antoine, the Sea, http://archive.sensesofcinema.com/contents/00/6/bl
ows.html
Douchet, J. 1999. French New Wave, New York, D.A.P./Distributed Art Publishers.
Gillain, A. 1985. A Little Robber Boy as Master Narrator. Wide Angle vol. 7 no. 1-2. 1985. pp: 108-117.
Gillain, A.1990. The script of delinquency; Francois Truffaut’s Les 400 coups (1959) kirjassa Hayward, S & Vincendeau, G. French film: texts and contexts.
González, J.C. 2003.Senses of Cinema. Francois Truffaut. http://archive.sensesofcinema.com/contents/directors/03/truffaut.html
Holmes, D & Ingram, R. 1998. Francois Truffaut. Manchester Univ Press.
Hägglund, T-B. 1981. Luoda vai lyödä. Teoksessa T-B. Hägglund ym. (toim.) Luoda vai lyödä. Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirja III. Jyväskylä: Gummerus.
Ingram, R & Duncan, P. 2008. François Truffaut Complete Films Taschen. 2008. Printed in Germany
Insdorf, A (1998) François Truffaut and Indelible Shadows; Film and the Holocaust, directs undergraduate film studies at Colombia University. DVD- levyn The 400 Blows/Criterion Collection sisälehtisessä.
Petrie. G. 1970. The Cinema of Franqois Truffaut. The International Film Guide Series. A.S. Barnes & Co., New York.
Stonehill,  B. (1998) audioessee 400 kepposesta, jossa kuullaan myös elokuvan toisen käsikirjoittajan Marcel Moyssyn ja Truffautin ystävän Robert Lachenayn kommenteja. The 400 Blows/Criterion Collection.
Tervo J. 2007. Nuori kapinallinen isää etsimässä. Kirjassa Itseään viiltelevä nuori. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä 9. Nuorisopsykoterapiasäätiö. Helsinki 2007.
Tervo, J. 2005. Il Capitano – luovuuden kuollut kulma. Nuorisotutkimus 4/2005.
Tervo, J. 2009a. Pojat – kuolema Raksilassa. Kirjassa Toipumiskyvystä. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapiasäätiö 2009.
Tervo, J. 2009b.  Julma maa. Nuorisotutkimus 2/2009.
Toiviainen, S. 1995. Elokuvan hengenveto Ranskan uusi aalto ja sen perintö. Suomen Elokuva-arkisto, Painatuskeskus OY. Helsinki.
Truffaut, F. 1977. Le Nouvel Observatory, no 277, p. 53 (2-8- March 1977).
Truffaut, F, 1978. The Films in My Life, New York, Simon and Schuster, 1978 (1975).
Walsh, D. 1999. The Films of Franqoise Truffaut. http://www.wsws.org/articles/1999/oct1999/truf-o25.shtml
Wilderstein, P (1959) Conversation avec Truffaut. Interview. Tele-Ciné, 83; 2-8.
Winnicott, D.W. 1986 Deliquency as a Sign of Hope. Kirjassa Home is Where We
Start From. Essays by a Psychoanalyst. Harmondsworth, Middlesex, England: Penquin
Books Ltd., 90-100.
Winnicott , D.W.1980. Varastaminen ja valehteleminen. Kirjassa lapsi, perhe ja ympäristö. Weilin & Göös. Espoo. (kts. myös Winnicott, D.W. 1964. The Child, the Family and the Outside World. Tavistock Publications. New York: Basic Books.)
Winnicott, D.W. 1984. The Absence of a Sence of Guilt. Kirjassa C. Winnicott & M. Davis (toim.) Deprivation and Delinquency. London.

[1] Aloitteleva elokuvaohjaaja on saanut tähän pieneen kohtaukseen Ranskan elokuvan supertähdet Jean Moreaun ja Jean-Claude Brialyn.
[2] Tätä on vaikea ymmärtää itse elokuvasta, vasta Stonehillin (1998) Criterion-version kommenttiraita selvitti asiaa (kts. myös Graham Petrie: The Cinema of Franqois Truffaut 1970,191).

[3] Tämä kohtaus on pitkälti improvisaatio kts. Gillan A 1985, 197, /Wilderstein, P (1959) Conversation avec Truffaut. Interview. Tele-Ciné, 83; 2-8.

[4] Kirjassa François Truffaut The Complete Films (2008) on kuva noin vuodelta 1939 pienestä Françoisesta joka seisoo meressä nilkkojaan myöten. Hän vietti paljon kesiään isoäitinsä luona meren rannalla. Meri saattoi siis merkitä myös yhteyden löytämistä isoäidin rakkauteen. Samassa kirjassa on myös toinen kuva ilmeisesti samalta retkeltä; siinä Ronald Truffaut, Françoisin isäpuoli, leikkii meren rannalla pojan kanssa. Mm. dokumentissa uuden aallon jäljillä (Kati Sinisalo, Yle Teema 14.3.2009) esitetään ajatus että ranskan kielen la mer, ”meri” ja la ”mére”, äiti ääntyvät miltei samoin. Elokuvassa äiti toivoo pojan pääsevän meren rantaan, mutta virkailija toteaa karusti etteivät he järjestä kesäleirejä.

[5] Ingram & Duncan (2008) esittävät että äiti oli 19-vuotias pojan syntyessä.

[6] Antoine ja Colette (1962), Baisers volés/Stolen Kisses/Varastettuja suudelmia, 1968, Domicile conjugal/Bed and Board/Nuoripari, 1970, Domicile conjugal/Bed and Board/Rakkaus karkuteillä, 1978 ja myös mm. Aki Kaurismäen elokuvassa I Hired a Contract Killer (1990). Mm. kriitikko Juan Carlos González on kuvannut  Doinelin hahmoa Truffautin elokuvissa pojaksi, joka ei koskaan kasva aikuiseksi.

[7] Elokuva Varastettuja suudelmia alkaa kohtauksella jossa Antoine Doinel, Jean-Pierre Leaud tietysti, erotetaan armeijasta.

[8] Olisikohan kohtaus jossa Antoinen opettaja huutaa välitunnilla: ”Tarvitsetko apua, Chabrol?” sisäpiirin vitsi?

[9] 400 kepposta on omistettu Bazanille, joka kuoli juuri kun elokuvaa alettiin kuvata.

[10] Keskeinen Uuden aallon ohjaaja Jean-Luc Goddard kirjoittaa jo vuonna1952 Les Amis du Cinema –lehdessä: ”Taiteessa meitä kiehtoo vain se mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”.

[11]kts. myös Tervo 2005, 2009a, 2009b