Taide on taidetta
Kirjallisuuslehti Stiiknafuulia julkaisi joulukuun numerossaan 2019 (31) pohdintojani taiteen ja mielenterveyden suhteista.
Kliseinen myytti taiteilijasta kärsivänä hulluna tai itsekkäänä narsistina elää edelleen, vaikka kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla monenlaista ehjää ja produktiivista. Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät välttämättä tarkoita koko elämää varjostavaa mielen hajaantumista, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, ei ainostaan luovan työn tekijöitä.
Taitelijan vetäytyminen sisäiseen maailmaan ja ajoittainen regressiivisyys saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän voi olla sisäisesti pakotettu tutkimaan vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. On olemassa riski ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla, vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.
Oulussa pitkään vaikuttanut kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund kirjoitti kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä (1988) kuinka useilla taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle ja läheisille olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.
Hurja innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei sen tarvitse olla maanis-depressiivisyyttä. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaava psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle. Vakava masennus merkitsee elinvoiman ja tunteiden kuolettumista ja tuottaa vain lamaannusta.
Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke, joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella, jotta hän voisi eheyttää itsensä. Lukuisat taiteilijaelämänkerrat kuvaavat lapsuuden merkitystä sekä ahdistuksen lähteenä mutta myös luovuuden kehtona ja kohtuna.
Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on voinut ollut lapsuudessaan traumoja, mutta samalla myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja myös korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.
Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan siirtämistä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Elokuvassa Chaplinin Poika (The Kid, 1921) nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Poikaa näytelleen Jackie Googanin ja Chaplinin välille syntyi hyvin läheinen suhde, joka kumpusi monen elokuvakirjoittajan mielestä Chaplinin oman pojan kuolemasta. Köyhyyden ja sosiaalityöntekijöiden julmuuden on nähty kuvaavan ohjaajan omaa lapsuutta Lontoossa.
Taiteilijat käyttävät enemmän tai vähemmän tietoisesti omaa elämää suoraan tai etäännyttäen työnsä lähteenä. Silti taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Olipa tekijän motiivit mitkä tahansa ei teos voi olla yksityinen egotrippi oman pään sisällä vaan jalostettu koskettamaan laajempaa joukkoa ihmisiä. Sen tulee olla tekijälleen hyvin henkilökohtainen, mutta samalla – kenties vasta pitkän ajan kuluttua – laajemmin jaettava kokemus. Presidentti Mauno Koivisto totesi lakoniseen tyyliinsä että taiteessa on kaksi tärkeää asiaa: pitää olla jotakin sanottavaa, ja pitää olla kykyä sanoa se.
Luovuus on myös iloinen asia; leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elävyyttä, eheyttä, ainakin hetkellistä. Taide ja luovuus voivat eheyttää meitä väliaikaisesti, avata aivan uusia sisäisiä portteja ja merkitä toivoa ylläpitävää mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä, mutta vakavista sisäisistä ristiriidoista ne eivät meitä paranna.
Taidekokemusta kuvataan usein terapiana jolla tarkoitetaan että taiteen tekeminen tai sen tuoma kosketus tuntuu hyvältä. Varsinainen psykoterapia pyrkii itseymmärryksen lisääntymiseen: se on uuden löytämisen iloa mutta myös itselle tuntemattomien kipupisteiden tutkimista luotettavan koulutetun ammattilaisen kanssa.
