Ohutseinäiset taiteilijat kovassa maailmassa eli muutama poiminta luovuuden ja hulluuden rajapinnoilta

joulu 14, 2012 | Elokuvia, Kirjallisuus

Ruotsalainen psykiatri ja kirjailija Johan Cullberg arvioi että taiteilijat ovat ”ohutseinäisiä”; herkkiä omalle sisäiselle maailmalleen ja ulkopuoliselle todellisuudelle Hanasaaren kulttuurikeskuksessa pidetyssä seminaarissa luovuuden ja hulluuden rajavedoista (Suomen Lääkärilehti 49/2012). Aihe on tietysti laaja ja rönsyää moneen suuntaan.

Ikävä kyllä en päässyt olemaan mukana tässä kiintoisassa debatissa, jossa teemaa lähestyi moni kokenut tutkija ja taiteilija, mm. Claes Andersson. Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Leea Klemolan mielestä kevytmelankolialla luodaan teoksen kivijalka ja manialla se tehdään loppuun. Moni psykiatri on Cullbergin mukaan sitä mieltä että August Strindbergillä olisi ollut skitsofrenia. Haavoittuvuus on kuitenkin eri asia kuin psyykkinen sairaus, hän korostaa. Cullberg ajattelee että Strindberg oli psykoottinen, muttei skitsofreenikko. Aikalaisten mukaan Strindberg voi 1890-luvulla todelle huonosti ja oli vainoharhainen. Samaa kertovat hänen kirjeensä. Cullberg epäilee kuitenkin ettei skitsofreeninen henkilö pysty kirjoittamanaan sen kaltaisia teoksia kuten Inferno.

Tietysti käsite ”taiteilija” on yksinkertaistava. Kärsivä hullu on klisee ja kuvannee vain pientä osaa taiteen tekijöistä. On aina myös syytä muistaa kysyvä asenne arvioitaessa sellaisten ihmisten mielenterveyttä joita emme ole edes tavanneet saati ammatillisesti tutkineet. Taiteilijat ovat tässä suhteessa halpaa riistaa, kuolleet varsinkin. Mutta tokihan dokumentit, esimerkiksi Pentti Saarikosken nuoruuden kirjeet kertovat monenlaisista nuoren runoilijan mielentilasta. On syytä muistaa että suurissakin vaikeuksissa olevien taiteilijoiden elämänvaiheissa saattaa olla paljon ehjää ja produktiivista.

Esimerkiksi psyykkinen romahdus, regressio- ja ahdistuspuuska tai väliaikainen epätoivon kuilu eivät aina merkitse koko elämää varjostavaa mielen hajaantumisen tilaa, vaan johonkin elämänvaiheeseen liittyvää kriisiä. Skitsofrenia on pysyvämpi olotila, mutta on syytä muistaa että  diagnoosit saattavat mennä joskus aivan metsään.

Kleemolan maniateoria saattaa pitää joiden kohdalla paikkansa. Itse koen että hurjakin innostus, epävarmuus, suuruuskuvitelmat, ahdistus ja narsistiset paineet kuuluvat luovaan työhön, mutta ei se maniaa tarvitse olla. Mania on ahdistukselta ja masennukselta suojaavan psyykkinen reaktio, joka ei anna tilaa luovalle mielelle.

Itse muistan lukeneeni kirjailija ja psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundin kirjoittaneen (mm. kirjassa Kultakalan muodonmuutos ja muita esseitä, essee Taiteilijan persoonallisuus ja suhde ympäristöön, 1988) kuinka taiteilijalla voi olla monta minuutta; taiteessa yksi, arjessa toinen, vanhemmuudessa kolmas, avioliitossa neljäs jne. Hän voi olla myötäelävä ja mukava monella alueella, mutta toisella despootti ja itsekäs. Vaikka tämä saattaa hänelle merkitä rehellisyyttä ja aitoutta, voi se ympäristölle olla melkoinen taakka. Kun moni, jolla ei omaa taiteellista luovuutta, hakee ratkaisua sisäisen maailmansa myllerrykselle itsensä ulkopuolelta, taiteilija suuntaa aina katseensa oman sisäänsä tavoitellessaan puhuttelevia visioita, Hägglund kirjoittaa.

Taitelijan ajoittainen regressiivisyys ja vetäytyminen sisäiseen maailmaan saattaa vaikuttaa ulospäin omituiselta. Hän tutkii – on sisäisesti pakotettu – vereslihalla sitä maailmaa johon kaikilla ei ole avaimia, ei halua eikä kykyä astua peremmälle. ja voihan olla ettei sieltä pääse pois. Eikä taide ole pelkkää piilotajunnan yksisarvisella ratsastamista silmät tulessa runon viitta harteilla vaan myös ammattitaitoa, tekniikkaa, älyä ja kokemusta. Raakaa työtä.

Onkin mielenkiintoinen kysymys johtaako taide ja luovuus lähelle mielen hajoamisen kokemuksia, vai onko niin että juuri tämä hauraus on perimmäinen yllyke joka saa ihmisen uurastamaan taiteen alueella jotta hän voisi eheyttää itsensä. Hägglund korostaa että useilla taiteilijoilla on ollut lapsuudessaan traumoja, mutta myös ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat voineet ottaa hänen luovuutensa vastaan; siis menetyksiä ja korjaavia kokemuksia. Luova regressio antaa mahdollisuuden löytää lohtua, hyvää itsestään, mutta myös kohdata sisäisiä (lapsuuden) demoneita ja näin korjata rikkimennyttä.

Tällöin on kyse trauman sublimaatiosta, ristiriidan kääntämisestä luovuuden alueelle ja työstämisestä sen avulla. Hägglund mainitsee Charlie Chaplinin esimerkkinä tästä; lapsuutensa ankeissa oloissa kasvanut taiteilija seikkailee elokuvissa neuvokkaana kerjäläisenä iloa jakaen. Chaplinin Poika (The Kid, 1921) – elokuvassa nähtiin jo vakavampi versio samasta aiheesta. Monissa Chaplinin elämää käsittelevissä kirjoissa esitetään, että Chaplinin ja poikaa näyttelevän Jackie Cooganin läheinen suhde elokuvassa kuvaa Chaplinin surua ensimmäisen lapsensa, kolmen päivän ikäisen Norman Spencerin, kuolemasta. Samoin elokuvassa kuvatun köyhyydessä ja sosiaalityöntekijöiden julmuudessa on nähty viitteitä Chaplinin omaan lapsuuteen Lontoossa (näin kertoo wikipedia). Mm. François Truffaut kuvaa elokuvassaan 400 kepposta (1956) omia lapsuuden kokemuksia aivan suoraan.

Eihän taideteos nyt aina näin yksi yhteen taiteilijan elämän kanssa mene, ja hyvä niin, mutta asetelmat saattavat olla hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka hyvä teos on aina paljon muutakin ja pitääkin olla. Taide ei ole terapiaa, vaan taidetta. Luovuus on myös iloinen asia, leikkiä, mielikuvia, hulluttelua, yhteyttä omaan sisimpään ja kuulijoihin/katsojiin, ei-yksin olemista, elossa olemista, eheyttä, ainakin hetkellistä. Silloin kun taide ei riitä on syytä hakeutua psykoterapeuttisen hoidon pariin.