Harvoin vielä seuraavana aamuna, kun on illalla katsonut jonkun elokuvan tai sarjan, joutuu nieleskelemään; kokemus ja tunteet jatkavat matkaansa omassa päässä. Tällainen on Netflixin uusi Adolescence. Yritin vältellä sitä sillä Adolescense menee lähelle sitä olen tehnyt työkseni jokusenkin vuoden. Ennen puhuttiin murrosiästä ikään kuin toiveena pienestä murroksesta ja myrskystä matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Tullessani psykiatrian pariin alettiin puhua nuoruusiästä (adolescence) siis kymmenisen vuotta kestävästä monia eri vaiheita sisältyvästä kehityssarjasta, jossa nuori rakentaa uutta identiteettiä. OYSin nuorisopsykiatrinen työryhmä oli yksi tämän ajattelun edelläkävijöitä. Jos nuoruusiänkehitys epäonnistuu voi kaikki muukin mennä pieleen tai ainakin vaikeutua. No ei siitä sen enempää.
13-vuotias Jamie tekee järkyttävän väkivallanteon. Pojan teko ja kohtalo heijastuvat kaikkien omaan elämään, kukaan ei voi olla sivustakatsoja, ei poliisi, ei kaverit, ei psykologi eikä perhe.
Jokainen osa on kuvattu yhdellä leikkaamattomalla otolla! Kun kamera on naamassa kokoa ajan ei näyttelijä, kaikki loistavia, ei voi näytellä vaan olla totta. Varsinkin 13 v Jamie Miller (Owen Cooper) on, ei riitä sanat tähän. Jack Thorne ja Stephen Graham, tämä monessa leffassa marinoitu näyttelijä, ovat kirjoittaneet käsittämättömän syvän tarinan. Graham on myös yksi keskeisistä hahmoista, isä, joka ei ymmärrä, joka yritti parhaansa, arkinen isä hyvine ja huonoine puolineen, mutta ihan tavallinen mies. Kukaan ei poikaa kohdellut kaltoin, hakannut ja muuta, mutta syyllisyys ja kysymys jää tietysti kalvamaan: olisinko voinut tehdä enemmän.
Sarja jättää viisaasti monta lankaa roikkumaan ilmaan, monta hahmoa jatkamaan elämäänsä, monta kysymystä jää vastaamatta, ehkä kysymättäkin niin kuin elämässä usein tapahtuu. Adolescense-sarjassa ei löydetä selkeitä syy-seuraus -viisautta ja ymmärrystä vaan ollaan vereslihalla kokemisen äärellä.
Psykologin kanssa käydyssä keskustelussa ei kyse psykoterapiasta vaan sen on yritys arvioida pojan tilannetta oikeudenkäyntiä varten. Nainen yrittää lähestyä pojan tekoa miehisyyden ja isäsuhteen kautta, mutta saa vain selville – eikä ole ollenkaan huono saavutus – miten itsensä uhatuksi tunteva poika käsittelee ahdistustaan ja kuinka tämä raivostuu. Hän olisi halunnut että hänestä pidetään, että on arvokas ja rakastettu.
Nuoruusikä, erityisesti varhaisnuoruusikä n. 12-14 v, on hyvin haavoittuvaa aikaa; mielen näyttämölle ryntäävät seksuaalisuuden ja aggression vielä muodottomat ja hallitsemattomat pedot. Oma ruumis ja mieli muuttuvat. Samaan aikaan nuori on kääntämässä selkäänsä vanhempiturvalle heistä asteittain irtaantuessaan. Kouluristiriidat, kaveripiirin arvot ja asenteet ja ulkopuolelle jäämisen kokemus saattavat johtaa älyttömiin tekoihin. Jos poika tämän lisäksi jää netin keskenkasvuisten vihamessiaiden ultramaskuliinisuuden ja naishalveksunnan (lue pelon) armoille ja eristäytyy voi merkityksen etsintä saada käsittämättömiä muotoja.
Ehkä suurin sarjan anti sen kuvatessa kuinka tunteet kulkevat meissä ristiin rastiin; kauhu, viha, toivo, epätoivo, myötätunto, ilo, torjunta, pelko jne. Suru löytyy vasta kun läsnä on toinen – tunteva – ihminen.
Kirjoitin ja julkaisinkin tämän jutun 2011 kun olin – taas kerran – kyllästynyt kaikenlaisiin ylhäältä ohjattuihin mekanisiin projekteihin ja auttamispyrkimyksiin nuorten asioissa. Ei silti, ne saattoivat olla ihan vilpittömiä ja osa toimiviakin, mutta lähes aina niistä katoaa itse nuoruusikä, sen hauraus, syvyys ja epätietoisuus, joka siihen pitääkin kuulua. Vaikka taas on uusi porukka keksimässä pyörää uudelleen, jotainhan on pakko tehdä, kuin tilanne on vaan pahentunut, niin on tärkeää ymmärtää mistä nuoruudessa on kyse ja mistä ei. Vain sen päälle rakennettu voi kestää. Tässä lähestyn asiaa vähän runollis-romantillisesti maalaillen, mutta edelleen näkemyksen takana seison, ja jos en jaksa seistä niin istun. No seison tietysti. Nyt
OLLAKO VAI EIKÖ OLLA?
Sinä putosit lapsuuden ja aikuisuuden väliseen kuoppaan. Nyt sataa ja sinä kuljet yksin ulkona katsellen ihmisten ikkunoihin pohtien sitä turvan ja onnen astetta, joka elää jokaisen lämpimästi hehkuvan ruudun takana. Et ole vielä tarpeeksi vanha erottaaksesi halveksuntaa kateudesta. Sinä kävelet yksin ilman ketään ja olet kahden vaiheilla niin kuin usein viime aikoina; ollako vai eikö olla?
Aamulla herätessäsi tunnet, että juuri tämä päivä näyttää suunnan ja löydät ihmisen, jonka kanssa kulkea sitä kohden. Mitä edemmäs päivä etenee, sitä raskaammin kannat valolla kastettuja silmiäsi tässä pimeässä maassa. Sinä putosit ja kiljuit, eikä kukaan kuullut eikä kuunnellut. Sinua ei varoitettu eikä etukäteen kerrottu siitä maasta, johon joutuu, kun heittää hyvästit lapsuuden piilohippasille ja pullantuoksuisille päiville. Se tapahtuu hitaasti niin kuin aamu ryömii yötä pitkin, sillä – kuten on kirpaisevasti kirjoitettu – yön pimein sydän on aamun ensihetki. Ja kuitenkin sinä itse halusit ja kaipasit sitä. Tahdoit seurata muita, kun huomasit jääväsi joka päivä enemmän yksin lapsen leikkeihin toisten puhuessa jo kummaa kieltä oudoissa asuissaan jotenkin muuttuneena. Ja kun tuli sinun vuorosi nousta laivaan, se lähtikin täristen ja ulvoen, eikä takaisin ollut paluuta.
Kun omassa ruumiissa nytkähtää tulivuori ja kun veri polttaa lakanan viatonta ihoa, jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Viimeinenkin napanuoran jäänne irtoaa napsahtaen, ja entiset sanat maistuvat vierailta suussa. On vaiettava ollakseen rehellinen, ja kuitenkin on pakko huutaa. Vanhempasi vaihtavat karvaa, ja alkaa vainon ja vapauden sukupolvien välinen ikuinen kireä valssi, sillä se mitä nuoruudessa todella tapahtuu, ei kestä tai kaipaa aikuista korvaa. Ovet tarvitsevat lukkoja ja ikkunat kaihtimia aivan samalla lailla kuin ajatuksesi ja mielesi kuvat tarvitsevat piilon, jossa kurkistaa niihin, kun muut nukkuvat television uuvuttamin silmin. Joka yö piirrät ruumiisi kartan uudelleen, joka yö kadotat ja löydät itsestäsi jotain uutta.
Se minne putosit, on kuin valkea läikkä Amazonin viidakon kartalla, niin kiehtova ja uusi ja samalla tuntematon ja pelottava. Kukapa mielellään muistaisi tai muistelisi nuoruutensa kipeää laitaa; yksinäisyyttään ja pienuuttaan. Ja nyt kaikki paha on siirretty sinne, missä nuoria on enemmän kuin kaksi jouten takomassa itseensä syvyyttä erehtymällä ja kokeilemalla.
Nuoruudeltasi lyödään luulot pois kirjoilla, koneilla ja muoviraharaveilla. Missä kasvavat korkoa hyvinvointikakarat ja missä pienten vanhempien tavalliset lapset? Yliopistojen leveät lauteet notkuvat entsyymin kalpeita kaikkientieteittentohtoreita ja kaksikymmentävuotiaita yritysjohtajia, joiden asiakirjasalkut vinkuvat optioista ja opintoviikoista onnellisina. Eivätkö he aja koskaan ojaan? Onko koko maailma heille valtatie? On niin paljon, mitä et ymmärrä.
Missä asuvat lapsuudessa liikaa yksin olleet, hylätyt, sairauden tai kuoleman kohtuuttoman sormen osoittamat? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puhua, huutaa tai itkeä kuin käsillään? Missä ne, jotka kaipaavat varastamalla, missä ne, joiden silmissä asuu viisivuotiaan hätä? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puolustautua eivätkä uskalla hyökätä? Missä ovat tarhojen ylimääräiset, ne hankalat kakarat? Missä ovat äidittömät, isättömät, adoptoidut ja huostaan otetut? Missä ovat pahoinpidellyt ja ylistämällä alistetut, liikuntakyvyttömiksi syötetyt ja välinpitämättömyyden lainavaatteisiin puetut? Missä on ihan tavallinen nuori kriisiinsä kompastuneena etsimässä ovea itseensä? Missä on kiireetön korva ja kärsivällistä kärsivällisempi katse? Missä on apu, kun hätä on nuoruus? Kuinka he jaksavat näissä ahneiden pidoissa, kun ahneetkaan eivät jaksa?
Löytyykö aika ja tieto byrokraattien, hallitusten, johtoryhmien ja komiteoiden puoluepoliittisesta viisaudesta, jossa moottoritiellä tai huippu-urheilulla on suurempi kiire kuin niiden asialla, jotka ovat nuoria ja jotka purevat auttavaa kättä niin kuin aina on purtu, että tiedettäisiin, missä käsi on ja kenen? Kuka nyppii nuoruuden siivet heti kun ensimmäinen lentoyritys ei mennytkään suositusten mukaan? Mutta kuka kesyttää ketun niin, että se pysyy kettuna, ettei sen tarvitse muuttua kanaksi tai koiraksi? Kuka antaa toisen, kolmannen tai yhdeksännen mahdollisuuden? Kuka on selkeästi nuoruuden puolella? Kuka ei hylkää, kuka auttaa kestämään leipään leivotun kiven? Kuka ei pakota? Et erota ystävää vihollisesta, ja kaikki tuntuvat tarjoavan vain käsirautoja. Ne puhuvat sinulle tulevaisuudesta, vaikka mielesi liikkuu aivan toisessa ajassa.
Sinä putosit etkä tiedä, mikä on orpoutesi sisä-ja mikä ulkokuori. Et tiedä, mikä tulee sinusta ja mikä ulkopuoleltasi, eikä sinulle anneta tarpeeksi aikaa ratkaista sitä. Sinua myydään ja ostetaan niin kuin sademetsää, vaikka se on yhtä välttämätön maapallolle kuin nuoruus aikuisuudelle. Enää ei nuoruus kapinoi, sillä se peloteltiin työttömyydellä hiljaiseksi ja kuuliaiseksi; nyt sillä on liian kiire pörssiin ja uuteen iloiseen Eurooppaan. Kuka maksaa juhlien laskun, kun pöydän varannut ja eniten tilannut on poistunut takavasemmalle?
Et ole vielä riittävän vanha perustamaan yritystä tai perhettä, et jaksa edes ajatellakotia osakkeena tai miksi alkaisit isona. Kaipaat vain toista takkuista kulkukissaa jakamaan kodittomuuttasi, arkuutesi ja läheisyyden nälkäsi. Kaikki muu tulee sen jälkeen, jos tulee.
Sinä mietit, ollako vai eikö olla joka päivä ja yö, kun kuljet siltojen yli. Kun pysähdyit, katsoin sinua kaukaa, joen ja nuoruuden toiselta, aikuisuuden puolelta, ja mietin mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja samalla kun sinä mietit, ollako vaiko eikö olla, minä keksin sinut ja sinun tarinasi. Tarinan loppuun kirjoitin sinut pysähtyneenä sillalle ja pysäytin kuvan siihen, että me molemmat mietimme; siis sinä ja minä, joka sinut loin. Mutta olet sinä olemassa ilman minuakin tässä kaupungissa, tässä maassa ja maailmassa miljoonin versioin. Ja tässä tarinassa sinä mietit keinoa päästä eroon itsestäsi ja yksinäisyyden loputtomista pitkospuista. Sen kokemuksen pohjalta, jota sinulla ei vielä voi olla, kirjoitin tähän tarinan tällaisen lopun:
Katselet joen tummaa tanssia siltojen alla. Raiteet lapsuuteesi päin ovat auttamattoman kapeat. Aikuisuus näyttää työn harmaita kasvojaan, etkä halua nähdä itseäsi elämänhalu kurkkuun kuivuneena kolmivuorokoneena. Jostain kaukaa kuuluu musiikkia ja ihmisten ääniä. Sinä nostat yhden yön vanhempaa päätäsi ja jatkat tätä ehdotonta matkaasi hitaasti ihmisiä kohden. Kirjoitin tarinasi heti muistiin sen tultua mieleeni, etten unohtaisi omaani.
Kirjasta Kevät räjähti käsiin – kertomuksia nuoruudesta 2011.
Nuorten mielenterveysongelmat, masennus, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), raaistunut väkivalta ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon ympärillä käytävä keskustelu on ylimalkaista eikä siinä paneuduta riittävästi nuoruusiän erityisluonteeseen ja auttamisen konkretiaan.
Onko vanhempien riittävä läsnäoleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus niin kadonnut ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia. Monia auttamisen keinojakin on esitetty joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” – slogan särkee kokeneen terapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi.
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen ja sosiaalinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Nuoruusässä 12/13 – 22/23 latenssi-iän suhteellisesta rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä, ja vielä pitäisi rakentaa omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Tämä harvoin onnistuu ilman erehdyksiä ja ylilyöntejä. Läksyjäkin pitäisi lukea, tyhjentää tiskikone ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Uutta luova nuorisokulttuuri auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden vanhemmista kohti omaa autonomiaa.
Toinen mannerlaattaa ravisteleva seikka voi olla että nuorten elämässä ajankohtaisesti tapahtuu liikaa kun hän on sisäisesti herkkä haavoittumaan; vanhemmat eroavat, nuori itse tai joku läheisistä sairastuu, kuolee, muutetaan toiselle paikkakunnalle, kaveripiiri muuttuu, tapahtuu kiusaamista, koulu menee huonosti. Ajoittainen alakulo, ahdistus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta. Fallinen uhoilu ja piittaamaton ylimielisyys ovat suojia omaa epävarmuutta ja pienuuden kokemusta vastaan. Merkityksettömäksi itsensä kokeva tai itsetuntonsa menettänyt nuori yrittää päästä arvottomuuden kokemuksensa niskan päälle keinolla millä hyvänsä; hän voi alkaa jopa hyväksi huonoudessa.
Kolmatta mannerlaattaa ravisteleva tekijää voi olla hankala havaita, mutta terapiatyössä se nousee usein esiin. Sinänsä hyvin toimeentuleva nuori alkaa yllättäen oirehtia monin tavoin koska lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mieleen; takana voi olla edellä mainittujen seikkojen lisäksi yksinäisyyttä, turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, kenties vanhempien omia ongelmia, erojaksoja ja muita asioita, joita lapsi ei ole omassa mielessään eikä aikuistenkaan tuella käsitellä mitenkään.
Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän normaalin regression kautta näitä asioita uudelleen, ikään kuin rakentamaan lapsuuden perustuksista nyt lujempaa minuutta voidakseen kohdata aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, pelkoja, ja toiveita. Jos varhaiskehitys on ollut suotuisa ja turvallinen tämä onnistuu yleensä hyvin. Hän tarvitsee siihen ystäviä sekä koulun ja kodin tukea. Joskus siihen tarvitaan psykoterapeuttia. Traumatisoitu nuori käyttäytyy joskus aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys hänen kokemusmaailmaansa tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus juuri tästä.
Neljäs nuoren minuutta ja sisäisen eheyden mannerlaattaa ravisteleva tekijä on maailman tila. Ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. On vaikea rakentaa omaa tulevaisuutta jos nuorilla, mutta myös aikuisilla, on huoli siitä kuinka tästä kaikesta oikein selvitään. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä vetäytymällä, passivoitumalla tai aggressiolla kuten on selvästi nähtävissä. On myös suuri riski että nuoret alkavat hoitaa ahdistustaan dopingilla, siis huumeilla, alkoholilla ja lääkkeillä. Ne voivat estää nuoren oman psyykkistä kykyä käsitellä ja sietää sisäisiä ja sosiaalisia hankalia kokemuksia ja häiritä pysyvästi hänen psyykkistä ja neurologista kehitystä ja johtaa suurempiin vaikeuksiin.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. He tarvitsevat myös ikätovereita, konflikteja ja nuorisokulttuuria. Joskus myös terapia on paikallaan. Oli kyse terapiasta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviistä ja säännöllistä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että saman pysyvän aikuisen ja nuoren välille syntyy riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Kukaan ei kasva yksin, ei varsinkaan nuori. Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ja kokematta ei tilaa riittävän kypsälle aikuisuudelle synny, eikä tulevan sukupolven kasvattaminen onnistu.
Nuorten mielenterveyden hoidon, kuntoutuksen ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan.
Sen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.
Nuoruusiässä (12/13-22/23) ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan.
Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta.
Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.
Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen.
Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.
Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.
Jukka Tervo, musiikkiterapeutti, kirjailija, Oulu
Pidempi artikkeli Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista löytyy teoksestani GROOVEA RUUMISHUONEELLA – PSYKOBLOGIAA IHMISELON REUNAEHDOISTA (2021) .Se on julkastu myös Kalevan Yläkerta -palstalla 2.12.2019 kts.
Mitä siitä saadaan kun kymmenkunta hyvärunkoista esiaikuista tyttöä ja poikaa kuskataan etelän biitsille, vähennetään vaatteita, pannaan pullikoimaan altaaseen ja annetaan ilmaista viinaa? Siihen vielä kamerat ympärille, mukasyvällisiä keskusteluja ja bileväsymystä. Lämpö pöksyissä lisääntyy varmasti ja harkinta-aika lyhenee. Varmaan tärkeitä keskusteluja mutta myös (kuten on suunniteltu) flirttiä, hinkkausta, hiplailua, julkiseksiä, pettämisiä, sydänsuruja, ahdistusta, häpeää – ja traumoja. Osalle ainakin. Joku sanoo sitä viihteeksi matkalla pankkiin.
Toisten tirkisteleminen ja heidän mokistaan salaa nauttiminen on inhimillistä. Juoruaminen toisten päälle saattaa helpottaa omaa pienuutta ja antaa hetkeksi moraalista ylemmyyttä. Itse saa olla kiitollinen ettei omat elämänraitilla tehnyt virheet ole tallentuneet digikoneen verkkokalvolle ja ole nähtävissä seuraavaa 100.000 vuotta netissä.
Poseeraamis- ja postaamiskulttuurin varjopuoli on mahdollinen väärinkäsitys että nähdyksi tuleminen on samaa kuin rakastetuksi tuleminen. Olivathan Idols – ja muut vastaavat ohjelmat alussa – aikamoista häpeäkujanjuoksua, jossa myös hauraat laulutaidottomat haaveilijat, joista osalla saattoi olla vakavia psyykkisistä ongelmia, etsivät rakkautta ja hyväksyvää katsetta televisiosta. Nyttemmin joidenkin ohjelmien taso on noussut.
Temptation Islandin tuotantoyhtiö väittää tutkivansa etukäteen nuorten aikuisten mielenlujuutta ja antavansa myös psykologista tukea ohjelmassa häväistyille miehille ja naisille. Siis hetkinen; ensin kiusataan ja sitten lohdutetaan, ensin rikotaan ja sitten korjataan? Ainakin tiedetään jo etukäteen että psyyke tulee olemaan lujilla. Olisikohan täällä nyt ihan tarpeeksi hädässä olevia ihmisiä, joita pitäisi auttaa ilman että vaikeuksia oikein kaivetaan esiin. Tokihan ihan pätevä vastaväite on että itsepähän täysi-ikäiset sinne änkäävät julkisuutta hakemaan. If you can’t stand the heat stay out of the kitchen, sanoi jo aikanaan Harry S. Truman.
On se niinkin, mutta ihmispolon kypsyys vaihtelee niin kovasti iästä riippumatta, ja oikeiden aikuisten homma voisi olla toppuutella innokkaita joutilaita lähtemään häpäisemään itseään tai muita julkisesti. Kasvun haasteita ja arvokasta elämänkokemusta voi saada monesta muustakin paikasta. Suosittelen menemään oikeisiin töihin vaikka vanhainkotiin tai kehitysvammalaitokseen. Ainakin itselle jälkimmäinen pisti tuossa iässä arvoasetelmat aivan uusiksi.
Mutta symbolisia isä/äidin irtaantumismurhia voi tehdä miten vaan. Julkisuus voi olla eräs keino näyttää vanhemmalla luutuneelle sukupolvelle mitä se vapaus ja itsenäisyys oikein tarkoittaa. Tähän voisi liittää vähän huumoria kuin menee vähän tosikoksi tämä juttu. Tarina on hyvä ja aidosta lähteestä kuultu:
Vanhempi senioripariskunta käveli kadulla kun teinit päättivät kertoa elämän tosiasioita ja huusivat heille: ”Mepä naijaan kun te ootte haudassa!”. Tähän nuoret saivat aikuisilta terävän vastauksen: ”Mutta me naijaan nyt!”.
Eihän siellä kaikilla mopo lähde käsistä ja toisille kokemus voi oikeastikin olla ihan paikallaan, mutta hauraammille hinta on liian kova. Voisi ehkä muunnella Groucho Marxin sanontaa että en voisi koskaan liittyä kerhoon, joka hyväksyy minut sen jäseneksi näin: nuorta aikuista, joka haluaa tuollaiseen ohjelmaan ei pitäisi sinne päästää. Saattaa siinä jonkin aikaa nuori mies kantaa kapakoissa rehvakkaana panopertin machoa mainetta, ja nainen olla aktiivisesta ja vapaasta seksuaalisuudesta ylpeä. Tai sitten ei. Ehkä seksuaalisuus on sittenkin kahdenkeskistä ja intiimiä ihanaa, joka menee rikki kun salakamerat surisevat nurkissa ja puoli Suomea miettii että paneeko ne oikeesti.
Kyllä rakkaudennälkäinen ja julkisuushakuinen esiaikuinen tietää että ohjelmaa saattaa katsoa äiti, isä, mummi, pappa ja kummi, työtoverit/opiskelukaverit ja kaikki ystävät ja tutut. Se mikä nettiin menee, se sinne jää. Ja voihan syntyä sellainenkin tilanne tulevina vuosina että lapsi tai lapsenlapsi kyselee Youtuben äärellä hankalia kysymyksiä etelänmatkatallenteiden touhuista.
Uusinta Temptation Island Suomi kuvataan ilmeisesti Kainuun Vuokatissa koronan takia. Sotkamon kunnanjohtaja kertoo olevansa mielissään sarjan kuvauksista. Hän uskoo, että kunta saa sarjasta imagohyötyä itselleen. Tähän on tultu.
Kirjoitin runokirjassani Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), myös teoksessa RUNOT (2019):
IDOLS
On alettu pitämään hyvänä ja normaalina
että nöyryytys on julkista.
Meillä päin ei pienempiä kiusattu
mikä on edelleen hyvä periaate.
Nuorelle päinvastoin kuin aikuiselle
kypsymättömyys on eduksi.
Joku voi aiheellisesti ihmetellä miksi kirjoituksen kuvituksena on Sininen ikkuna (maltaksiTieqa tad-Dwejra eli Tieqa Zerqa), luonnon muovaama holvikaariGozon saaren rannikolla Maltalla ja maan tunnetuin luonnonnähtävyys. En ole itsekään ihan varma, mutta ehkä se symboloi saarta ja ihmisen peruskokemuksia. Kaari ja vapaasti seisova pilari romahtivat kokonaan myrskyssä 8. maaliskuuta 2017 – vähän sen jälkeen kun me kävimme siellä! Ja onhan siellä kuvattu mm. Game of Thrones -sarjaa, josta ei viettiä puuttunut.
