Nuorten mielenterveysongelmat, masennus, antisosiaalinen käytös, lisääntynyt huumeiden käyttö, oppimisvaikeudet, syrjäytyminen (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan), raaistunut väkivalta ja jengiytyminen ovat herättäneet aiheellista kasvavaa huolta, vaikka suurin osa nuorista voi hyvin. Syyllisiäkin on etsitty 90-luvun lamasta nettimaailman vaaroihin. Nuorten mielenterveysongelmien hoidon ympärillä käytävä keskustelu on ylimalkaista eikä siinä paneuduta riittävästi nuoruusiän erityisluonteeseen ja auttamisen konkretiaan.
Onko vanhempien riittävä läsnäoleva lujuus ja myötätunto, koulun kannustava auktoriteetti ja yhteiskunnan turvallisuus niin kadonnut ettei osa nuorista löydä enää riittäviä tukea ja raameja kasvulleen ilman poliisia, psykiatria ja sosiaaliviranomaisia. Monia auttamisen keinojakin on esitetty joista osalla on varmasti käyttöä. Ainakin ylhäältä tuleva ”varhaisen puuttumisen” – slogan särkee kokeneen terapeutin korvaa ja kertoo jotain asenteista. Olisiko ”riittävän varhain aloitettu auttaminen” parempi.
Nuorten alttius psyykkisille kriiseille ja häiriöille johtuu nuoruusiästä itsestään; niin moni sisäinen ja sosiaalinen mannerlaatta on liikkeessä yhtä aikaa. Nuoruusässä 12/13 – 22/23 latenssi-iän suhteellisesta rauhan ajasta siirrytään hormonien ajamana rakentamaan kasvun reittiä irti lapsuuden vanhemmista, luodaan seksuaalista identiteettiä, ja vielä pitäisi rakentaa omaa henkilökohtaista tulevaisuutta. Tämä harvoin onnistuu ilman erehdyksiä ja ylilyöntejä. Läksyjäkin pitäisi lukea, tyhjentää tiskikone ja roikkua netissä ja kavereitakin alkaa, jos niitä on. Jos ei ole, on kasvu paljon vaikeampaa. Uutta luova nuorisokulttuuri auttaa nuorta irtaantumaan lapsuuden vanhemmista kohti omaa autonomiaa.
Toinen mannerlaattaa ravisteleva seikka voi olla että nuorten elämässä ajankohtaisesti tapahtuu liikaa kun hän on sisäisesti herkkä haavoittumaan; vanhemmat eroavat, nuori itse tai joku läheisistä sairastuu, kuolee, muutetaan toiselle paikkakunnalle, kaveripiiri muuttuu, tapahtuu kiusaamista, koulu menee huonosti. Ajoittainen alakulo, ahdistus, raivokohtaukset ja lamaannus ovat osa normaalia nuoruutta. Fallinen uhoilu ja piittaamaton ylimielisyys ovat suojia omaa epävarmuutta ja pienuuden kokemusta vastaan. Merkityksettömäksi itsensä kokeva tai itsetuntonsa menettänyt nuori yrittää päästä arvottomuuden kokemuksensa niskan päälle keinolla millä hyvänsä; hän voi alkaa jopa hyväksi huonoudessa.
Kolmatta mannerlaattaa ravisteleva tekijää voi olla hankala havaita, mutta terapiatyössä se nousee usein esiin. Sinänsä hyvin toimeentuleva nuori alkaa yllättäen oirehtia monin tavoin koska lapsuudenaikaiset kokemukset nousevat uudelleen mieleen; takana voi olla edellä mainittujen seikkojen lisäksi yksinäisyyttä, turvattomuuden kokemuksia, eroahdistusta, erillisyyden keskenjäämistä, kenties vanhempien omia ongelmia, erojaksoja ja muita asioita, joita lapsi ei ole omassa mielessään eikä aikuistenkaan tuella käsitellä mitenkään.
Nuori joutuu kokemaan nuoruusiän normaalin regression kautta näitä asioita uudelleen, ikään kuin rakentamaan lapsuuden perustuksista nyt lujempaa minuutta voidakseen kohdata aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, pelkoja, ja toiveita. Jos varhaiskehitys on ollut suotuisa ja turvallinen tämä onnistuu yleensä hyvin. Hän tarvitsee siihen ystäviä sekä koulun ja kodin tukea. Joskus siihen tarvitaan psykoterapeuttia. Traumatisoitu nuori käyttäytyy joskus aivan käsittämättömästi kunnes ymmärrys hänen kokemusmaailmaansa tulee mahdolliseksi. François Truffautin elokuva 400 kepposta (1959) on hieno kuvaus juuri tästä.
Neljäs nuoren minuutta ja sisäisen eheyden mannerlaattaa ravisteleva tekijä on maailman tila. Ilmastonmuutos, korona ja Ukrainan sota niistä vakavimpina esimerkkeinä. On vaikea rakentaa omaa tulevaisuutta jos nuorilla, mutta myös aikuisilla, on huoli siitä kuinka tästä kaikesta oikein selvitään. Onko tulevaisuutta edes olemassa? Nuoret reagoivat turvattomuuteen yleensä vetäytymällä, passivoitumalla tai aggressiolla kuten on selvästi nähtävissä. On myös suuri riski että nuoret alkavat hoitaa ahdistustaan dopingilla, siis huumeilla, alkoholilla ja lääkkeillä. Ne voivat estää nuoren oman psyykkistä kykyä käsitellä ja sietää sisäisiä ja sosiaalisia hankalia kokemuksia ja häiritä pysyvästi hänen psyykkistä ja neurologista kehitystä ja johtaa suurempiin vaikeuksiin.
Nuoret tarvitsevat kasvunsa tueksi turvallisuutta, lujuutta ja selkeyttä sekä pysyviä ihmissuhteita. He tarvitsevat myös ikätovereita, konflikteja ja nuorisokulttuuria. Joskus myös terapia on paikallaan. Oli kyse terapiasta tai harrastustoiminnasta niiden tulisi olla riittävän tiiviistä ja säännöllistä. Vähintään kaksi kertaa viikossa ja kaksi vuotta kestävät projektit mahdollistavat sen että saman pysyvän aikuisen ja nuoren välille syntyy riittävä tunneyhteys, yhdessä kokemista ja toivoa luova tila, jossa myös ristiriidat kuuluvat läpielettäviin asioihin.
Kukaan ei kasva yksin, ei varsinkaan nuori. Mikäli nuoruusiän kehitystehtävät jäävät tekemättä ja kokematta ei tilaa riittävän kypsälle aikuisuudelle synny, eikä tulevan sukupolven kasvattaminen onnistu.
Nuorten mielenterveyden hoidon, kuntoutuksen ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan.
Sen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.
Nuoruusiässä (12/13-22/23) ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan.
Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta.
Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.
Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen.
Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.
Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.
Jukka Tervo, musiikkiterapeutti, kirjailija, Oulu
Pidempi artikkeli Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista löytyy teoksestani GROOVEA RUUMISHUONEELLA – PSYKOBLOGIAA IHMISELON REUNAEHDOISTA (2021) .Se on julkastu myös Kalevan Yläkerta -palstalla 2.12.2019 kts.
Mitä siitä saadaan kun kymmenkunta hyvärunkoista esiaikuista tyttöä ja poikaa kuskataan etelän biitsille, vähennetään vaatteita, pannaan pullikoimaan altaaseen ja annetaan ilmaista viinaa? Siihen vielä kamerat ympärille, mukasyvällisiä keskusteluja ja bileväsymystä. Lämpö pöksyissä lisääntyy varmasti ja harkinta-aika lyhenee. Varmaan tärkeitä keskusteluja mutta myös (kuten on suunniteltu) flirttiä, hinkkausta, hiplailua, julkiseksiä, pettämisiä, sydänsuruja, ahdistusta, häpeää – ja traumoja. Osalle ainakin. Joku sanoo sitä viihteeksi matkalla pankkiin.
Toisten tirkisteleminen ja heidän mokistaan salaa nauttiminen on inhimillistä. Juoruaminen toisten päälle saattaa helpottaa omaa pienuutta ja antaa hetkeksi moraalista ylemmyyttä. Itse saa olla kiitollinen ettei omat elämänraitilla tehnyt virheet ole tallentuneet digikoneen verkkokalvolle ja ole nähtävissä seuraavaa 100.000 vuotta netissä.
Poseeraamis- ja postaamiskulttuurin varjopuoli on mahdollinen väärinkäsitys että nähdyksi tuleminen on samaa kuin rakastetuksi tuleminen. Olivathan Idols – ja muut vastaavat ohjelmat alussa – aikamoista häpeäkujanjuoksua, jossa myös hauraat laulutaidottomat haaveilijat, joista osalla saattoi olla vakavia psyykkisistä ongelmia, etsivät rakkautta ja hyväksyvää katsetta televisiosta. Nyttemmin joidenkin ohjelmien taso on noussut.
Temptation Islandin tuotantoyhtiö väittää tutkivansa etukäteen nuorten aikuisten mielenlujuutta ja antavansa myös psykologista tukea ohjelmassa häväistyille miehille ja naisille. Siis hetkinen; ensin kiusataan ja sitten lohdutetaan, ensin rikotaan ja sitten korjataan? Ainakin tiedetään jo etukäteen että psyyke tulee olemaan lujilla. Olisikohan täällä nyt ihan tarpeeksi hädässä olevia ihmisiä, joita pitäisi auttaa ilman että vaikeuksia oikein kaivetaan esiin. Tokihan ihan pätevä vastaväite on että itsepähän täysi-ikäiset sinne änkäävät julkisuutta hakemaan. If you can’t stand the heat stay out of the kitchen, sanoi jo aikanaan Harry S. Truman.
On se niinkin, mutta ihmispolon kypsyys vaihtelee niin kovasti iästä riippumatta, ja oikeiden aikuisten homma voisi olla toppuutella innokkaita joutilaita lähtemään häpäisemään itseään tai muita julkisesti. Kasvun haasteita ja arvokasta elämänkokemusta voi saada monesta muustakin paikasta. Suosittelen menemään oikeisiin töihin vaikka vanhainkotiin tai kehitysvammalaitokseen. Ainakin itselle jälkimmäinen pisti tuossa iässä arvoasetelmat aivan uusiksi.
Mutta symbolisia isä/äidin irtaantumismurhia voi tehdä miten vaan. Julkisuus voi olla eräs keino näyttää vanhemmalla luutuneelle sukupolvelle mitä se vapaus ja itsenäisyys oikein tarkoittaa. Tähän voisi liittää vähän huumoria kuin menee vähän tosikoksi tämä juttu. Tarina on hyvä ja aidosta lähteestä kuultu:
Vanhempi senioripariskunta käveli kadulla kun teinit päättivät kertoa elämän tosiasioita ja huusivat heille: ”Mepä naijaan kun te ootte haudassa!”. Tähän nuoret saivat aikuisilta terävän vastauksen: ”Mutta me naijaan nyt!”.
Eihän siellä kaikilla mopo lähde käsistä ja toisille kokemus voi oikeastikin olla ihan paikallaan, mutta hauraammille hinta on liian kova. Voisi ehkä muunnella Groucho Marxin sanontaa että en voisi koskaan liittyä kerhoon, joka hyväksyy minut sen jäseneksi näin: nuorta aikuista, joka haluaa tuollaiseen ohjelmaan ei pitäisi sinne päästää. Saattaa siinä jonkin aikaa nuori mies kantaa kapakoissa rehvakkaana panopertin machoa mainetta, ja nainen olla aktiivisesta ja vapaasta seksuaalisuudesta ylpeä. Tai sitten ei. Ehkä seksuaalisuus on sittenkin kahdenkeskistä ja intiimiä ihanaa, joka menee rikki kun salakamerat surisevat nurkissa ja puoli Suomea miettii että paneeko ne oikeesti.
Kyllä rakkaudennälkäinen ja julkisuushakuinen esiaikuinen tietää että ohjelmaa saattaa katsoa äiti, isä, mummi, pappa ja kummi, työtoverit/opiskelukaverit ja kaikki ystävät ja tutut. Se mikä nettiin menee, se sinne jää. Ja voihan syntyä sellainenkin tilanne tulevina vuosina että lapsi tai lapsenlapsi kyselee Youtuben äärellä hankalia kysymyksiä etelänmatkatallenteiden touhuista.
Uusinta Temptation Island Suomi kuvataan ilmeisesti Kainuun Vuokatissa koronan takia. Sotkamon kunnanjohtaja kertoo olevansa mielissään sarjan kuvauksista. Hän uskoo, että kunta saa sarjasta imagohyötyä itselleen. Tähän on tultu.
Kirjoitin runokirjassani Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), myös teoksessa RUNOT (2019):
IDOLS
On alettu pitämään hyvänä ja normaalina
että nöyryytys on julkista.
Meillä päin ei pienempiä kiusattu
mikä on edelleen hyvä periaate.
Nuorelle päinvastoin kuin aikuiselle
kypsymättömyys on eduksi.
Joku voi aiheellisesti ihmetellä miksi kirjoituksen kuvituksena on Sininen ikkuna (maltaksiTieqa tad-Dwejra eli Tieqa Zerqa), luonnon muovaama holvikaariGozon saaren rannikolla Maltalla ja maan tunnetuin luonnonnähtävyys. En ole itsekään ihan varma, mutta ehkä se symboloi saarta ja ihmisen peruskokemuksia. Kaari ja vapaasti seisova pilari romahtivat kokonaan myrskyssä 8. maaliskuuta 2017 – vähän sen jälkeen kun me kävimme siellä! Ja onhan siellä kuvattu mm. Game of Thrones -sarjaa, josta ei viettiä puuttunut.
Pikkukaupungissa ei tapahdu mitään. On viimeinen kesä ennen yläasteelle siirtymistä, ehkä viimeinen kesä lapsuutta ja poikaporukan veljeyttä ennen nuoruuden uusia tuulia. Mikä saa neljä 12-vuotiasta kaverusta kulkemaan jalan pitkän matkan nähdäkseen ikäisensä pojan ruumiin? Tätä tarinaa kirjailija Gordie Lachance (Wil Wheaton) kertoo aikuisena muistellessaan lapsuuttaan ja ystävyyttään kolmen muun pojan kanssa. Elokuvan Stand By Me (Viimeinen kesä, 1986) ohjasi Bob Rainer ja se perustuu Stephen Kingin romaaniin The Body (1982).
Ankarissa kotioloissa kasvanut ja muiden silmissä luuseriksi syntynyt ja itsensä sellaiseksi kokeva Chris (River Phoenix) on Gordien läheisin ystävä. Silmälasipäinen Teddyn (Corey Feldman) perhe on kaupungin pohjasakkaa, isä on väkivaltainen ja mielisairas. Poika ärhentelee, soittaa suutaan ja on herkkä loukkaantumaan varsinkin kun isää loukataan. Vern (Jerry O’Connell) on porukan lapsellisiin pullukka höpöttäjä, mutta muiden kiusoittelusta huolimatta ryhmän täysivaltainen jäsen. Poikien majassa poltetaan tupakkaa ja pelataan korttia ja ollaan olevinaan. Vern kertoo kuulleensa salaa isolta veljeltään että kaupunkia puhuttaneen kadonneen pojan ruumis saattaisi olla kaukana radan varressa. Päällimmäinen syy pojan ruumiin etsinnöille on halu tulla huomatuksi; ehkä löydöstä kirjoitettaisiin lehdissä ja heitä pidettäisiin sankareina.
Vernin isoveli
kuuluu parikymppisten tyhjäntoimittajien porukaan, jota johtaa väkivaltainen Ace (Kiefer
Sutherland). Myös he lähtevät etsimään kadonnutta poikaa. Gordien elämä varjostaa
ihaillun isoveljen kuolema ja siitä seurannut koko perheen masennus. Muistona hänellä on velipojalta saatu
lippis. Juuri sen kriminaali Ace ottaa väkisin Gordielta. Pikkupoikien on pakko
alistua lähes aikuisen miehen terroriin.
Matkalle lähtiessään Chris kätkee makuupussiinsa isältä varastamansa pistoolin. – Haluatko olla Yksinäinen ratsastaja vai Cicso Kid? hän kysyy Gordielta, joka luulee aseen olevan lataamaton, mutta mitä vielä: poika ampuu vahingossa roskapönttöön reiän. Pojat juoksevat nauraen pakoon.
Neljän pojan tutkimusmatkalla koetaan monenmoista; rahat ovat heti lopussa, yöllä pelätään yhdessä ja erikseen, ilkeä hurtta ajaa poikia takaa, ja junakin on lähellä ajaa poikien päälle kapeaa siltaa ylitettäessä. Mutta pääasiassa on hauskaa: illalla Gordie, tuleva kirjailija, kertoo hulvattomia itsekeksimiään tarinoita mm. piirakansyöntikilpailusta, jossa lihava poika kostaa häntä kiusanneille kaupunkilaisille.
Miehuutta koetellaan erityisesti kun pojat kahlaavat suo-ojassa, jonka niljakkaat juotikkaat tarrautuvat poikien ihoon kiinni. Varsinkin Gordie on hätää kärsimässä kun yksi juotikas on iskenyt kiinni munaskuihin ja verta imevä otus pitää repiä sieltä irti. Ei ihme että poika pyörtyy, mutta kesken ei matkaa jätetä.
Vaikka pikkupojilla
on monenlaista hankalaa ja traumaattista koettuna he ovat toisilleen lojaaleja
eloisia touhottajia kun taas isojen poikien jengi on asosiaalisella tiellään jo
aika pitkällä. He viettävät
aikaansa ilkivaltaa tekemällä ja räyhäämällä. Kaikki jengin ristiriidat ratkaistaan Acen uhkaamalla
väkivallalla.
Lopulta pienempien poikien nelikko löytää junan paiskaaman ikätoverinsa ruumiin pensaikosta. Gordie alkaa itkeä koska hänelle tämä matka ei merkitsee vain kasvun riittiä, vaan myös oman veljen kuoleman läpikäyntiä: kaiken lisäksi hän kokee että isä olisi toivonut hänen kuolleen isoveljen sijasta. Tätä aina lojaali Chris ei suostu uskomaan ja lohduttaa kaveriaan.
Myös isot pojat pöllähtävät paikalle, ja Ace vaatii ruumista itselleen. Chris käskee hänen mennä nussimaan äitiään! Tästä raivostunut Ace uhkaa poikaa stiletillään. Nyt Gordie astuu esiin aseen kanssa ja ampuu kerran ilmaan ja osoittaa sillä sitten Acea. Koko porukka säikähtää. – Anna ase minulle, kait sinulla on jotain veljesi järjestä? Ace sanoo Gordielle. Se saattoi olla hankalasti sanottu sillä poika vetää aseen iskurin taakse ja tuijottaa kiusaajaansa. – Aiotko ampua meidät kaikki? Ace kysyy. – En. Ainoastaan sinut, Gordie toteaa kylmästi.
Jengi vetäytyy kostoa vannoen. Gordie päättää ettei kukaan ilmoita ruumiista vaan he soittavat nimettömän puhelun että viranomaiset löytävät ruumiin.
Elokuvan lopussa palataan kirjailija
Gordien aikuisuuteen ja muistoihin. Poikien porukka hajosi pikkuhiljaa; heti
kouluista päästyään Vern päätyi naimisiin ja tuli isäksi. Aina ärhentelevä sotasankarin suojaavaa uhoa tarvitseva Teddy
yritti päästä armeijaan siinä onnistumatta ja joutui jopa vankilaan. Gordie menestyi
hyvin koulussa ja hänestä tuli kirjailija ja kahden pojan isä. Toivottomaksi tapaukseksi itsensä kokenut Chris pääsi
ylemmille kursseille Gordien kanssa ja valmistui lakimieheksi. Hän meni oikeudentuntoisena
ja ainaisena sovittelijana katutappelun väliin ja tuli itse puukotetuksi
kuoliaaksi.
Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Gordie aikuisena viimeistelee näitä muistoja käsittelevää kirjaansa ja lähtee sitten pelaamaan pihalla poikiensa kanssa palloa. Sukupolvikokemus on uudella kierroksella: hänellä on samanikäisiä poikia kuin tarinan pojat olivat. Romaanissani Ifa (2013) olen samoissa tunnelmissa:
On viimeinen
kesä jolloin vaellan kavereitten kanssa suolle tai metsään kuten ennenkin
rakentamaan majaa, jonka valmistumiseen menee viikkoja. Lopulta istumme sen
kosteassa havuilta tuoksuvassa kohdussa ja syömme eväitä hämmentyneinä; mitä
teemme nyt kun työ on valmis?
Poljemme
järvelle uimaan ja lojumme vilteillä takapihalla sarjakuvalehtiä lukien,
potkimme jalkapalloa ja painimme iltakostealla nurmikolla ja tunnemme
sanattomasti kuinka olemme kavereita ikuisesti ja samalla ettei mikään tule
olemaan niin kuin ennen.
12-vuotiaat esinuoruusikäiset pojat ovat vedenjakajalla: he eivät ole enää latenssissa leikkiviä huolettomia pikkulapsia, mutta eivät vielä nuoruusikäisiäkään joita hormonit heittelevät sinne ja tänne. Vanhempiturva on edelleen tärkeä kotisatama, mutta myös maailmaa tutkitaan innokkaasti. Lapsuuden lämmöstä irtaantumisen muutokset väreilevät ilmassa. Jokainen pojista, ehkä Verniä lukuun ottamatta, kertoo vaikeista suhteista vanhempiin. Heidän varaansa eivät pojat paljoa laske: irtaantuminen on alkanut, mutta kovin aikaisin. Myös siksi poikaporukka on erityisen tärkeä kaikille.
Yhdessä tekeminen, seikkailu, painiminen, rähinä, kiusoittelu ja pohtivat hetket täyttävät poikien maailman aamusta iltaan. Muutos on tulossa, mutta millainen? Koulumaailmassa astutaan seuraaville portaille ja epävarmuuskin voi tämän myötä kasvaa; onko minusta mihinkään? Poikajoukko on kuin heimo, joka tukee toisiaan perheen tavoin. ”Ole tukenani” lauletaan elokuva tunnuskappaleessa Stand by Me (Ben E King, 1961)
Elokuva kuvaa kasvamisen
kysymyksiä arkisesti ja suoraan. Myös asosiaalisuus on tärkeä teema: seuraavatko
pikkupojat isompien tietä piittaamattomiksi tyhjäntoimittajiksi, tai ainakin
sellaisen peesaajaksi, vai pystyvätkö he parempaan – ja haluavatko he edes sitä?
Nujertaako alhainen sosiaaliluokka, mielisairas isä tai masentunut perhe
toiveen kasvaa ja kehittyä kunnon miehiksi? Chrisin kypsyys ja tuki auttavat Gordieta
käsittelemään ja kestämää veljen menetystä ja myös astumaan kiusaajiaan vastaan.
Gordie taas antaa ryhmälle uuden moraalikoodin; emme voi käyttää kuollutta
poikaa keinona saavuttaa mainetta. Matkan tarkoitus ei ollut se, vaan matka
itsessään.
Nuori tarvitsee kanssakokijoita, yllyttäjiä, ystävän olkapäätä, lojaalisuutta. Myös vihan ja pelon kohteille on käyttöä omien tunteiden ja rajojen löytämisessä. Hän tarvitsee sekä rinnalla- ja perässä kulkijoita, että niitä, jotka menevät ensin heikoille jäille. Myös vanhempia tarvitaan tietysti sekä turvan että rajojen antajina, mutta myös henkilöinä, jotka lopulta jätetään – tavalla tai toisella. Kun varsinainen nuoruusikä alkaa kasvuun tarvitaan näiden lisäksi myös paljon mielikuvitusta ja joskus kättä pitempää. Tältä se saattoi tuntua 1970-luvulla:
Emme tarvitse
todellisuutta vaan unelmia. Alamme kuvitella itseämme joksikin tullaksemme sellaisiksi,
eikä kukaan häiritse toisen haaveita, ettei itse tulisi häirityksi. Varsin
rajoittunut kitaransoittotaitoni ja orastavat bändit tekevät minusta uuden
ihmisen omissa ja myös kavereiden silmissä. Olen muusikko, ennen kuin osaan edes
soittaa kunnolla. Hiusten kasvu kiihtyy paikkakunnalla huolestuttaviin
mittoihin, eikä leveälahkeisilta farkuilta välty kukaan. (Ifa, 2013).
Kasvaminen nuoreksi avaa mahdollisuuksia, mutta se merkitsee myös sopeutumista todellisuuteen uudella tavalla: kyky siittää, synnyttää ja tappaa on todellista. Kasvaminen on myös menettämistä, jotain katoaa ja uutta syntyy tilalle. Nuoruusikä merkitsee myös uutta ajan tajuamista: läheisten ja oma kuolema on osa todellisuutta kuten onnettomuudessa kuollut ikätoveri todistaa – ja tietysti Gordien isoveljen menehtyminen. Kulttuuri ja yhteiskunta antavat kehitykselle raamit, mutta itse kasvu on sisäinen tapahtuma ja juuri sitä Viimeinen kesä niin hyvin kuvaa.
Lapsuuden viimeinen kesä on nuoruuden ensimmäinen.
Nuorten hoidon ja kuntoutuksen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen, olipa kyseessä minkä koulukunnan tai eritysalan terapeutti tahansa. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista.
