Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

Kenen kanssa voin olla minä – Normaaleja ihmisiä

(Tätä ei kannata lukea jos et ole vielä katsonut sarjaa. Se sinun on välttämättä tehtävä).

Normaaleja ihmisiä kuvaa kahden lukiolaisnuoren kasvua matkalla aikuisuuteen pienessä Sligon kaupungissa Luoteis-Irlannissa. Marianne  (Daisy Edgar-Jones) on varakkaan perheen hiljainen, varautunut, yksinäinen ja epävarma tytär. Tämän hän peittää ylimielisyydellään. Connell (Paul Mescal) on sitä vastoin ulospäin suuntautuva suosittu reilunoloinen jalkapalloilija ja lähtöisin työväenluokasta. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotikartanoa.

Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin. Se väistää loistavasti kliseiset, erityisesti amerikkalaiset collage/nuorisoelokuvat. Sankareita ja roistoja ei ole. Ihmiset ovat oikeanoloisia ja tavallisia ilman stereotyyppistä hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, tyhmät ja älykkäät -asetelmia. Nuorista – ja aikuisista – on moneksi.

Syvälle sydämeenkäyvän sarjan ehdoton ansio on käsittämättömän hyvien näyttelijöiden lisäksi sen psykologinen tarkkuus ilman psykologisointia. Sisäiset asiat näytetään ja niistä keskustellaan, mutta niitä ei selitetä eikä alleviivata. Mitä vanhemmaksi nuoret kasvavat sitä enemmän heidän kykynsä sanoittaa asioitaan paranee. Alussa erityisesti Connell on enemmän tekijä kuin puhuja; moni hetki sammuu pojan sanattomuuteen.

Sarjan tapahtumat ja ihmissuhteet jäävät aukollisiksi. Elämä ei ole valmis käsikirjoitettu juoni vaan kokemuksia, jotka seuraavat toisiaan. Joissakin näemme syys-seuraussuhteen, useimmin emme, ehkä joskus jälkeenpäin. Näin on nuoren kasvuissakin tietysti. Eivät he ymmärrä mitä tässä tapahtuu ja näin kuuluukin olla.

Marianne ja Connell hakeutuvat ihmistä väkevämmän magneetin vetäminä toistensa syliin. Seksuaalisuus on nuoren sisäisen vallankumouksen ydinräjähdys. Nuori löytää toisen läheisyydestä myös itsensä, haluavan ruumiillisuutensa, tarvitsevuutensa uuden maanosan. Sarjan seksissä ei ole mitään tirkistelevää, pornahtavaa tai likaista. Se on silkkaa salaista kiihkeää iloa ja etsintää, yhdessä kokemista, hyvää ja kaunista. Ja sitä on paljon eli sopivasti. Erityisesti hieman kokeneemman Connellin huomaavaisuus ja hellyys tekee läheisyydestä syvän. Aikuinen katsoja kyllä ymmärtää jo nyt että tässä ei ole kysymys vain seksistä vaan rakkaudesta. Nuoret eivät. Vielä.

Kumpikin haluaa pitää suhteensa salassa koulukavereilta, Connell jostain syystä enemmän. Kenties hänestä on noloa olla yhdessä koulun omituisen tytön kanssa. Mariannella nyt ei ole ystäviä lainkaan. Ryhmäpaine ja ilmeisesti myös nuorten eri sosiaaliluokat näyttelevät asiassa suurta osaa.

Tytön kodin ilmapiiri on kylmä; elämäänsä pettynyt sisarelleen kateellinen isoveli kohtelee Mariannea tylysti ja äiti elää ihan omassa maailmassaan. Isä on kuollut. Connellin äiti sen sijaan on elämäniloinen ja lämmin, mutta isää ei sielläkään ole, liekö ollutkaan. Silti Connell on tolkun mies. Hän osaa pitää hauskaa, mutta kantaa myös vastuuta ja osaa asettua heikomman puolelle itseään esiin nostamatta aina kun siihen tarvetta ilmenee.

Connellin äiti toki näkee heti missä nuorten suhde on menossa ja varmaan Mariannen perhekin, mutta ei juurikaan piittaa. Kun poika pyytää ajattelemattomuuttaan toista tyttöä koulun päättäjäistansseihin Marianne murtuu ja suhde katkeaa. Aina ystävällinen Connellin äiti ripittää tästä pojan oikein kunnolla.

Ystävät kotikylässä Sligossa ovat tärkeitä. Jaetaan asioita, juhlitaan ja kannustetaan, autetaan toista hädässä, piikitellään, mutta ollaan myös kateellisia ja joskus sietäminenkin on siinä ja siinä. Dubliniin opiskelemaan muuttaneet pikkukylässä varttuneet Marianne ja Connell kulkevat toisistaan erillään ja ovat yliopistokaupungissa uuden edessä; tyttö on löytänyt uutta itsevarmuutta ja ystäviä, ja poika on vastaavasti ihan hukassa, vaikka osoittautuu pian lahjakkaaksi opiskelijaksi ja kirjoittajaksi. Yhteyden, erojen ja enemmän tai vähemmän onnistuneiden parisuhteiden jälkeen kautta he kohtaavat jälleen ja pohtivat kokemaansa. Marianne kysyy miltä Connellista tuntui olla tyttöystävänsä Helenin kanssa. ”En koskaan ollut minä hänen kanssaan. Ainoastaan sinun”, Connell vastaa.

Joku sanoisi nuorten keskinäistä yhteyttä maagiseksi. Minä sanoisin sitä rakkaudeksi, tai ystävärakkaudeksi, kenties ihmisyyden korkeimmaksi asteeksi jos omien lasten rakastamista ei lasketa. Näemme maailman samalla lailla, Connell sanoo Mariannesta.

Normaaleja ihmisiä on täynnä tunnetta ilman sentimentaalisuutta ja tekodramaattisuutta. Hellyys, suru, raivo ja kiihko välittyvät nuoren kasvoilta. Ja mustasukkaisuus. En ole koskaan nähnyt tällaista nuorten syntyvän rakkauden ja läheisyyden kuvausta. Mariannen musertava suru tulee ruudun läpi kun Connell tyhmyyksissään jättää tytön kutsumatta koulun juhliin. Ja  Connellin hätä, kun hän ei kykene sanomaan tytölle haluavansa muuttaa tämän kanssa yhteen ainakin kesäksi. Pojan maailma musertuu kun hän kuulee lukiokaverinsa tehneet itsemurhan. ”Minä en tunne mitään”, hän sanoo. Kämppäkaveri Niall toteaa että nyt menee liian pitkälle, käytkö juttelemassa ammattilaisen kanssa.

Normaaleja ihmisiä välttää hienosti myös terapeutti-potilaskeskustelujen kliseet. Näin aitoa terapiavuoropuhelua televisiossa tai valkokankaalla en ole nähnyt. Oikeassa elämässä se on parhaimmillaan jotain tällaista, suoraa ja yksinkertaista. Connell kertoo kyynelten läpi terapeutilleen kuinka ei sovi uuteen ympäristöön, kuinka kokee olevansa ulkopuolinen, eristyksissä ja kuinka hän kaipaa mennyttä ja vanhoja ystäviään, mutta sitä elämää ei voi saada takaisin, eikä kuollutta Robiakaan voi enää tavata! Hän oli ystäväni vaikka emme olleet kovin läheisiä emmekä useinkaan ymmärtäneet toisiamme, mutta silti! Ystävän kuolema merkitsee myös sen tajuamaista että täällä ollaan vain kerran ja että menneeseen ei voi palata vaikka kuinka haluaisi.

Tähän perustunee sarjan nimi Normaaleja ihmisiä. Ilon ja rakkauden lisäksi suru, yksinäisyys ja epätoivo kuuluvat kaikkein elämään varsinkin kehityskriisien aikana, jolloin asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Ne ovat tietysti kovasti vaikeampia kokemuksia jos samaan aikaan tapahtuu jotain traumaattista kuten Connelille ystävän kuoltua tapahtuu. Itse olen nuorten kanssa keskustellessani kuvannut tätä kivuliasta kokemusta, tai kokemusten sarjaa – jossa lapsuus jää taakse eikä uusi maailma ole vielä syntynyt – yksinäiseksi ja aika hämäräksi, jopa pimeäksi huoneeksi, jonka kautta joutuu kulkemaan tullakseen itseksi. Se on tavallisen elämän kokemus eikä mielenterveyden häiriö. Sellaiseksi se voi muodostua jos sieltä ei pääse pois. Pojan toipuminen alkaa näiden terapiakeskustelujen ja ystävien avulla. ”… sitten minä itken, ilmeisesti siis tunnen jotain”, Connell toteaa Mariannelle naurahtaen.

Marianne on Erasmus-vaihdossa Ruotsissa mutta tukee surevaa Connellia. Erityisen koskettavaa on se kuinka hän jättää läppärissä Skypen yöksi auki ja tekee samalla tehtäviään niin että Connell voi katsella häntä nukahtaessaan Dublinissa ja näkee tytön taas heti herätessään. Kauan eläköön internet!

Myös Marianne kasvaa. Hän irrottautuu epäterveistä suhteistaan ja nuoret löytävät taas toisensa. Silloin katsoja, ainakin minä, voin oikaista selkäni ja hengähtää hetken, mutta edessä on uusia haasteita niin kuin elämässä tapaa olla. Uusia jaksoja odotellessa ei voi muuta kuin katsella oman menneisyyden filminauhaa päässään ja kirjoittaa tätä blogia Mariannea ja Connellia ikävöiden ja toivoa heille kaikkea hyvää.

Paneeko ne oikeesti – se mikä nettiin menee, se sinne jää

Paneeko ne oikeesti – se mikä nettiin menee, se sinne jää

Mitä siitä saadaan kun kymmenkunta hyvärunkoista esiaikuista tyttöä ja poikaa kuskataan etelän biitsille, vähennetään vaatteita, pannaan pullikoimaan altaaseen ja annetaan ilmaista viinaa? Siihen vielä kamerat ympärille, mukasyvällisiä keskusteluja ja bileväsymystä. Lämpö pöksyissä lisääntyy varmasti ja harkinta-aika lyhenee. Varmaan tärkeitä keskusteluja mutta myös (kuten on suunniteltu) flirttiä, hinkkausta, hiplailua, julkiseksiä, pettämisiä, sydänsuruja, ahdistusta, häpeää – ja traumoja. Osalle ainakin. Joku sanoo sitä viihteeksi matkalla pankkiin.

Toisten tirkisteleminen ja heidän mokistaan salaa nauttiminen on inhimillistä. Juoruaminen toisten päälle saattaa helpottaa omaa pienuutta ja antaa hetkeksi moraalista ylemmyyttä. Itse saa olla kiitollinen ettei omat elämänraitilla tehnyt virheet ole tallentuneet digikoneen verkkokalvolle ja ole nähtävissä seuraavaa 100.000 vuotta netissä.

Poseeraamis- ja postaamiskulttuurin varjopuoli on mahdollinen väärinkäsitys että nähdyksi tuleminen on samaa kuin rakastetuksi tuleminen. Olivathan Idols – ja muut vastaavat ohjelmat alussa – aikamoista häpeäkujanjuoksua, jossa myös hauraat laulutaidottomat haaveilijat, joista osalla saattoi olla vakavia psyykkisistä ongelmia, etsivät rakkautta ja hyväksyvää katsetta televisiosta. Nyttemmin joidenkin ohjelmien taso on noussut.

Temptation Islandin tuotantoyhtiö väittää tutkivansa etukäteen nuorten aikuisten mielenlujuutta ja antavansa myös psykologista tukea ohjelmassa häväistyille miehille ja naisille. Siis hetkinen; ensin kiusataan ja sitten lohdutetaan, ensin rikotaan ja sitten korjataan? Ainakin tiedetään jo etukäteen että psyyke tulee olemaan lujilla. Olisikohan täällä nyt ihan tarpeeksi hädässä olevia ihmisiä, joita pitäisi auttaa ilman että vaikeuksia oikein kaivetaan esiin. Tokihan ihan pätevä vastaväite on että itsepähän täysi-ikäiset sinne änkäävät julkisuutta hakemaan. If you can’t stand the heat stay out of the kitchen, sanoi jo aikanaan Harry S. Truman.

On se niinkin, mutta ihmispolon kypsyys vaihtelee niin kovasti iästä riippumatta, ja oikeiden aikuisten homma voisi olla toppuutella innokkaita joutilaita lähtemään häpäisemään itseään tai muita julkisesti. Kasvun haasteita ja arvokasta elämänkokemusta voi saada monesta muustakin paikasta. Suosittelen menemään oikeisiin töihin vaikka vanhainkotiin tai kehitysvammalaitokseen. Ainakin itselle jälkimmäinen pisti tuossa iässä arvoasetelmat aivan uusiksi.

Mutta symbolisia isä/äidin irtaantumismurhia voi tehdä miten vaan. Julkisuus voi olla eräs keino näyttää vanhemmalla luutuneelle sukupolvelle mitä se vapaus ja itsenäisyys oikein tarkoittaa. Tähän voisi liittää vähän huumoria kuin menee vähän tosikoksi tämä juttu. Tarina on hyvä ja aidosta lähteestä kuultu:

Vanhempi senioripariskunta käveli kadulla kun teinit päättivät kertoa elämän tosiasioita ja huusivat heille: ”Mepä naijaan kun te ootte haudassa!”. Tähän nuoret saivat aikuisilta terävän vastauksen: ”Mutta me naijaan nyt!”.

Eihän siellä kaikilla mopo lähde käsistä ja toisille kokemus voi oikeastikin olla ihan paikallaan, mutta hauraammille hinta on liian kova. Voisi ehkä muunnella Groucho Marxin sanontaa että en voisi koskaan liittyä kerhoon, joka hyväksyy minut sen jäseneksi näin: nuorta aikuista, joka haluaa tuollaiseen ohjelmaan ei pitäisi sinne päästää. Saattaa siinä jonkin aikaa nuori mies kantaa kapakoissa rehvakkaana panopertin machoa mainetta, ja nainen olla aktiivisesta ja vapaasta seksuaalisuudesta ylpeä. Tai sitten ei. Ehkä seksuaalisuus on sittenkin kahdenkeskistä ja intiimiä ihanaa, joka menee rikki kun salakamerat surisevat nurkissa ja puoli Suomea miettii että paneeko ne oikeesti.

Kyllä rakkaudennälkäinen ja julkisuushakuinen esiaikuinen tietää että ohjelmaa saattaa katsoa äiti, isä, mummi, pappa ja kummi, työtoverit/opiskelukaverit ja kaikki ystävät ja tutut. Se mikä nettiin menee, se sinne jää. Ja voihan syntyä sellainenkin tilanne tulevina vuosina että lapsi tai lapsenlapsi kyselee Youtuben äärellä hankalia kysymyksiä etelänmatkatallenteiden touhuista.

Uusinta Temptation Island Suomi kuvataan ilmeisesti Kainuun Vuokatissa koronan takia. Sotkamon kunnanjohtaja kertoo olevansa mielissään sarjan kuvauksista. Hän uskoo, että kunta saa sarjasta imagohyötyä itselleen. Tähän on tultu.

Kirjoitin runokirjassani Kurt Cobainilla oli masu kipeä (2008), myös teoksessa RUNOT (2019):

IDOLS

On alettu pitämään hyvänä ja normaalina
että nöyryytys on julkista.

Meillä päin ei pienempiä kiusattu
mikä on edelleen hyvä periaate.
Nuorelle päinvastoin kuin aikuiselle

kypsymättömyys on eduksi.

Joku voi aiheellisesti ihmetellä miksi kirjoituksen kuvituksena on Sininen ikkuna (maltaksi Tieqa tad-Dwejra eli Tieqa Zerqa), luonnon muovaama holvikaari Gozon saaren rannikolla Maltalla ja maan tunnetuin luonnonnähtävyys. En ole itsekään ihan varma, mutta ehkä se symboloi saarta ja ihmisen peruskokemuksia. Kaari ja vapaasti seisova pilari romahtivat kokonaan myrskyssä 8. maaliskuuta 2017 – vähän sen jälkeen kun me kävimme siellä! Ja onhan siellä kuvattu mm. Game of Thrones -sarjaa, josta ei viettiä puuttunut.

Isää etsimässä kadotetussa maailmassa

Isää etsimässä kadotetussa maailmassa

Jukka Tervon romaani rakentaa muusikon kasvutarinaa   / Kaleva 7.11.2013

Romaani Jukka Tervo: IFA (Ivan Rotta & Co. 2013)

Nuoruuden huikeat ja haikeat vuoden ovat Jukka Tervon ilmeinen leipälaji. Novellikokoelma Kevät räjähti käsiin (2011) oli konstailematonta vahvaa kaunokirjallisuutta, ja rankkoine laitosnuorikuvauksineen se toimi samalla syrjäytyneiden ja väärinymmärrettyjen nuorten puolustuspuheena.

Tervo uuden romaani  alussa keski-ikäinen muusikko Juke pitää Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla levynjulkistamiskeikan ja herää sen jälkeen sairaalassa muistinsa menettäneenä. Menneisyyttä ruvetaan kerimään auki ja näin romaani saa syyn sukeltaa Juken lapsuuteen ja nuoruuteen. On isän alkoholiongelma, avioero ja isän kuolema. Poissaolevan isän korvikkeeksi Juke loihtii äidistään totaalista turvaa, mutta miehen rakennusaineeksi se ei riitä.
(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä