Aurora – kiskoilla kulkeva liekinheitin
Tässä elokuvassa eivät revontulet loimota, suopungit suhise eikä neljäntuulenlakit luo Lapin outoa taikaa vaikka Rovaniemellä ollaankin. Ei nyt ihan Reindeerspotting- pako Joulumaasta (2010) subutexkauhukabinetissa, mutta pimeää on kuin poron persiissä. Elokuva on Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Jussipalkintopöydän puhdistanut, 7 palkintoa!, Aurora (2019).
Aurora (Mimosa Willamo) on hukassa, vauhtia ja viinaa piisaa ja ahdistaa. Luonnonlapsi ilman muuta, ehkä joku sanoisi adhd, minä sanoisin että rakkaus on lentänyt ikkunasta ja tuntuu ettei se koskaan palaa. Ja onhan se kadonnut: isäukko (Hannu Pekka Björkman) on ihan pihalla vaikka nukkuu sisällä, eikä muuta teekään, eli on vähän hullu ja äiti kuollut. Auroran pitää vaan pilettää, etsiä sitä rakkautta, joka saattaa olla jossain seksin, flirtin ja sammumisen lähellä. Riehuminen ja siitä toipuminen vie kaiken ajan. Kun lähtee laskuun Ounasvaaran hyppyrin nokalta on jarruttaminen hyödytöntä. Lennetään pitkälle tai tömähdetään aitaan. Mutta ystäviä ja hellyyttä on ja suunsoiton taikaa.
Parhaan kamun Kinkyn (Oona Airola) kanssa juuvaan viinaa naamat meikit väärällään ja tehdään kauneustöitä, ja Norjaan jos lähettäis suolihuuhteluja tekemään kun siitä maksetaan hyvin. Elämä Rovaniemellä taitaa maistua paskalta. Oonko mie sinusta niinko hurrikaani tai joku muu kaoottinen ilimiö? kysyy Aurora Kinkyltä. Sie oot enemmänki niinko kiskoilla kulkeva liekinheitin, ystävä vastaa.
Iranin pakolainen Darian (Amir Escandari) tyttärineen pääsee tai joutuu naislääkärin kotiin evakkoon kun muuta paikkaa ei ole. Raskaanakin hyväntahtoinen ja topakka lääkäri on (Riia Kataja ilmeisesti ihan oikeasti). Aviomies Juha (Chike Ohanwe) sitä vastoin on ennakkoluuloinen, karsastaa Dariania varulta jo ennakkoon, vaikka on itsekin ihan musta, yön timo, kirjoittaisi Jari Tervo, mutta hyvin suomalainen. Herkullista ja viisasta. Darian on kotoisin toisenlaisesta pimeydestä, hyvä ja sivistynyt mies, mutta vaihtoehdot vähissä: pitäis saada vaimo niin saisi jäädä Suomeen, tai tappaa itsensä.
Tähän alakuloon törmää Aurora grillillä, mutta miehen huolet ei paljoa nälkäistä naista kiinnosta vaikka lainaakin tälle 20 senttiä ihan perushyvyyttään. Aurora pääsee suupaltin Liisa-mummon (Miitta Sorvali) hoitajaksi ja siinähän se vasta mummo onkin. Elintaso on Rollon yläpäästä ja jutut alapäästä. Täti on evakko myös, Karjalasta, ja elämänmakuista lämpöä löytyy. On siis monta vahvaa naista, nuoremmat vähän ulalla, mutkattomalla ja avuliaalla lääkärillä Tiinalla on jalat maassa ja halua auttaa ja kykyä kurmottaa ukkoaan tekemättömistä töistä, ihan rakkaudentäyteisesti. Ja mummolla riittää elämänkokemusta. Ihan pienistä ei viitti nillittää, ei isommistakaan.
Monen mutkan kautta etsitään Darianille vaimoa, yksi ehdokas kuolee taksiin matkalla hääkirkkoon, taisi olla aika vanha, sairas ja aika käytetty ja lesbokin oli. Sitten on sellainen luonnonsuojelija puunhalaaja huovuttaja (mainio Pamela Tola), jonka tekoaitous on pahempaa kuin Iranin aavikkotuuli, ainakin melkein, mutta turvallista olisi.
Mutta Aurora sen kun juo ja juhlii kunnes tulee susi vastaan, ei oikea susi vaan sellainen sisällä lymynnyt surususi. Menee muisti ja jonkun alle on nuori nainen jäänyt kun on naama veressä, suu vekillä ja muisti poissa. Terveydenhuollon ammattilainen tuumaa josko olisi aika pysähtyä. Jos on ongelmia alkoholin kassa ei se tarkoita että on alkoholiongelma, viisastelee ihana Aurora eikä usko enää itsekään juttuihinsa. Isäkin makaa samassa sairaalassa.
Aurora alkaa kuulla tunteitaan, päästää hellyyttä Darianin ja itsensä välille. Ja AA-kerhossa pääsee se iso itku, elokuvan avainkohtaus. Itkee mitä itkee, isää, äitiä, väsymystä mitä vaan. Se ei montaa sekuntia elokuvassa kestä, elämässä muutaman kuukauden tai vuoden, mutta miksi puhua asiasta, jonka voi näyttää kuvalla. Siksi sitä sanotaan elokuvaksi.
Juha alkaa ymmärtää inhoamansa miehen maailmaa, ihan anteeksi pyytää ja josko katsoittais yhdessä vaikka Liverpoolin peliä ja otettais olutta. Suomalaisen miehen syvintä velirakkautta siis. Sovittaan kuitenkin että pakolaiset lähtevät Ruotisiin paremman elämän etsintään Juhan vanhalla matkailuauto/koirankoppiraadolla.
Mummo antaa Auroralle mersua lainaan että pääsee ritarinsa perään. Nyt tulee se toinen avainkohtaus, vaikka elokuva itsessään on avain eksyneen tytön maailmaan. Pohjoisen taivas sinertää, lumiset puut kurottavat kohti hiljaisuutta, ensimmäistä kerta nähdään Lapin luonnon kauneus vastakohtana Rovaniemen sohjoisille kaduille, rasvagrilleille ja juoppodiscoille. Ja Lea Laven alkaa laulaa vuoden 1974 italian Euroviisuiskelmää Niin, (Si) niin että jokainen ymmärtää tunteiden tulleen kotiin.
… Askeleesi yö etäännyttää pois/itseäin enää tunne en/rakastan niin… on suomentanut Chrisse Johansson. Hyvin.
Ja löytyyhän se prinssi ja pikkuprinsessa huoltiskan parkkapaikalta. Nyt on hyvä olla kun ollaan yhdessä; sisäiset irtilepattaneet kokemukset rauhoittuvat, mies ja nainen telakoituvat toisiinsa omalla painollaan ja pakottomasti, ollaan samalla sivulla ja yhdessä. Mistä se uskallus meihin kaikkiin tällaiseen uuteen tulee? Ei mitään käsitystä.
