Tässä muuttomyllyssä jostain laatikosta käsiin osui Kalevassa joskus 1980-luvulla (ehkä 1983-4, joku muistaa) julkaistu psykoanalyytkko Tor-Björn Hägglundin (1928-2004) luennosta toimittaja Vuokko Rädyn ammattitaidolla koostettu kirjoitus . Yhä edelleen ajankohtainen – monellakin tapaa.
Masentunut lapsi hyökkää ja häiritsee
Epäsiistin, valehtelevan ja varastelevan koululaisen kuoren alta saattaa löytyä masentunut, varhaisen lapsuuden tärkeimmissä ihmissuhteissa pettynyt lapsi, joka epätoivoisesti hakee opettajastaan hyväksyvää, ymmärtäväistä ja huolta pitävää äitiä, riippumatta siitä onko opettaja mies vai nainen.
Nenälle hyppivä ärsyttäjä, härnäävä kiusankappale taas voi etsiä opettajastaan isää, joka vähän katsoisi missä ”meidän poika” menee. Pahoja koululaisia ei itse asiassa ole olemassakaan. On van erilaisia lapsia. Niitä, jotka ovat varhaisvuosinaan eläneet turvallisessa äitiydessä ja niitä, jotka ovat jääneet sitä vaille ja jotka vielä uskovat, että turvallinen isä tai äiti voi löytyä opettajainhuoneesta, kun vaan jaksaa tarpeeksi kauan ovella potkia ja kiroilla.
Kun psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund puhui perjantaina Oulussa opettajille ja kasvatustieteen tutkijoille kasvatuksen mahdollisuuksista psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa, satapäinen kuulijakunta istui hiiren hiljaa. Lapsi peilaa aina opettajaansa niitä kokemuksia, joita hänellä on varhaisvuosien tärkeimmistä ihmissuhteista, isästä ja äidistä. Jokainen opettaja astelee sijaiskasvattajan saappaissa, halusipa hän tai ei.
Tunne itsesi ja oppilaasi
Tor-Björn Hägglundin mielestä ainoa tapa edistää kasvatusta on se, että kasvattaja tietää mahdollisimman paljon itsestään ja kasvatettavastaan. Ymmärtääkseen vaikean oppilaan käyttäytymistä opettajan pitäisi kuvainnollisesti astua tämän lapsuudenkammariin, kehdon äärelle, koska sieltä löytyy järkeä ja mielekkyyttä pirullisimmankin oppilaan hämmentäviin ja jopa vihaa herättäviin tunteisiin.
”Psykoanalyysi ei tutki kasvatusta menetelmänä vaan sitä, miten kasvatus vaikuttaa ihmiseen. vaikutukset voivat olla hyvinkin yllättäviä”, Tor-Björn Hägglund kertoi. Kun seitsenvuotias tulee kouluun, hän ole viaton ja puhdas kuin huolella pyyhitty liitutaulu. Päinvastoin; hänen mielensä on täynnä kokemuksia ihmissuhteista.
Jos lapsi tulee kodista, jossa hänelle ollaan oltu julmia ja välinpitämättömiä, opettaja saa tuntea sen nahoissaan. ”Lapsi ei tee tätä pahuuttaan vaan yrittää kehittyä. Kasvattaja voi reagoida lapsen käyttäytymiseen kahdella tavalla, joko moitteilla, syytöksillä tai kostolla tai ymmärryksellä. Opettajasta itsestään riippuu, kuinka paljon hän sietää syytöksiä ja loukkauksia ja hävyttömyyttä.
Mitä enemmän opettaja reagoi antamalla takaisin samalla mitalla, sitä varmemmin opettaminen vaikeutuu. Lapsi pettyy ja masentuu entisestään, jos opettajakaan kestä hänen sietämätöntä käyttäytymistään. Kasvattaja voi suhtautua lapsen vaikeuksiin myös ymmärryksellä ja suvaitsevaisuudella ja antamalla ”itsestään” oikeaa tietoa. Hän voi hienovaraisesti osoittaa, että oppilas on väärässä ja että hän ei ole samanlainen kuin ” kaikki muut”.
Tor-Björn Hägglund ei tuomitse sen koommin opettajia kuin vanhempiakaan. ” Ei ole helppoa opettajan paljastaa omaa persoonallisuuttaan joukolle, joka koko ajan kyttää, mihin voisi iskeä. Mutta luulen, että jos opettaja uskaltaa kertoa itsestään, asenteestaan elämään ja omaan oppiaineeseensa, se herättää lapsissa arvostusta ja läheisyyttä”.
”Suurin osakasvusta ja kehityksestä tapahtuu samaistumisen kautta. Jos opettaja vastaa vihaan vihalla, oppilas hylkää hänet.”
Hyökkäävä lapsi on masentunut
Kun Tor-Björn Hägglund puhuu äitiydestä, hän ei tarkoita sanalla yksinomaan naista. Varhaisina vuosina lapsella on ykkösäiti ja kakkosäiti, siis äiti ja isä. Riittävän hyvä äitiys antaa lapselle antaa lapselle hänen tarvitsemansa perusturvallisuuden.
Lapselta voidaan riistää äitiys ilman että vanhemmat tekisivät sen tahallaan tai ilkeyttään. Äiti saattaa olla masentunut, isää ei ehkä ole. Äitiyden riistoon voi olla lukemattomia syitä. Äitiyden riistolla, johtuipa se mistä tahansa, on usein voimakas vaikutus esimerkiksi koulunkäyntiin. Lapsi vetäytyy kuoreensa, masentuu ja hylkää. Masentunut lapsi ei kulje siipi maassa hartiat nuupallaan, vaan on hyökkäävä, syyttelevä ja aggressiivinen. Hän ”kertoo” omasta toivottomuudestaan ja avuttomuudestaan.
”On lapsia, joilla on vielä toivoa. Depressiivinen lapsi, joka vielä toivoo löytävänsä opettajastaan äitiyden, ei osaa sanoa: rakasta minua, pidä minusta. Hän saattaa kastelullaan ja tuhrimisellaan kysyä, missä on se äiti, joka pesee, kampaa ja rakastaa. Lapsen tavat ovat mielekkäitä, eivät pahoja ja rumia.
Toivoton on tuhoisa
”Jos toivo kuolee, lapsi ei enää usko löytävänsä aikuista, joka haluaisi olla hänelle hyvä. Tämä ilmenee vaikeana asosiaalisuutena ja tuhoavana käyttäytymisenä. Nämäkään lapset eivät ole tuhoavia pahuuttaan, vaan siksi, että heidän toivonsa on mennyttä, he eivät enää kestä, vaan ovat räjähtämäisillään kappaleiksi. Jos he ovat luokassa, he riistävät, kuten heitäkin on riistetty. Jos heidät poistetaan luokasta, oppiminen muuttuu miellyttävämmäksi, mutta mitä tarjottaisiin heille?”
Tor-Björn Hägglund kertoo, että kun nämä lapset pääsevät psykoterapiaan, he ensimmäisen vuoden aikana tuhoavat kaiken. Ensimmäinen toipumisen merkki on se, että lapsi ”johdattelee” terapeuttinsa varastamisensa aarteiden kätköille. Hägglundin mielestä on parempi lähettää tallaiset lapset turvalliseen ja hoidolliseen paikkaan kuin pitää heidät väen väkisin tavallisessa luokassa, jossa sinänsä ymmärrettävät syytökset ja viha vain vahvistavat heidän tuhoisaa käytöstä.
Poliisi voi korvata isän
Kun lapsi on menettänyt turvallisen äitiyden, hän noin kolmen vuoden isäisenä kääntyy toiveikkaana isän puoleen; löytyisikö sieltä ymmärtämystä ja turvaa. Isästä tulee ihanteiden ja yliminän edustaja, jota palvotaan ja pelätään. Lapsen moraali kehittyy sen mukaan, onko isä turvallinen vai ankara ja vaativa.
Monet masentuneet, huonossa äitiydessä kasvaneet lapset ovat yksinkertaisesti likaisia ja rähjääntyneen näköisiä. ”Miesopettajaa tämä ei niinkään häiritse. Jos lapsi sen sijaan on kasvanut toivottomuuteen suhteessa isään, hän voi koko ajan etsiä, missä on se isä, joka kasvattaisi ja ohjaisi. Hän hyppii nenille ja tämä taas ärsyttää enemmän miesopettajaa kuin naista”.
Tor-Björn Hägglund kertoo, että psykiatrisissa hoitopaikoissa on monia nuoria, jotka isää etsiessään menevät yhä pitemmälle ja pitemmälle, kunnes , kunnes vastaan tulee ”isä”, poliisi. Yleensä he silloin rauhoittuvat. Poliisit hoitavatkin Hägglundin mielestä ”isyytensä” luontevasti toteamalla, että nämä ovat niitä ”meidän poikiamme”. Lapsi siirtää sekundäärikasvattajaan – opettajaan, poliisiin tai psykiatriin – ne tunnesuhteet, jotka hänellä on omaa isää tai äitiä, tai molempia kohtaan.
”Olisi tärkeää, että lapset saisivat koulussa kasvaa omien tarpeittensa mukaan, eivätkä tyydyttääkseen kasvattajan tarpeita, eivät tukeakseen kasvattajan itsetuntoa vaan omaa itsetuntoaan”. ”Sadomasokistisen tilanteen syntymistä luokassa pitäisi välttää. Tiedän tapauksia, jossa oppilas on ajettu ulos luokasta kun hän hädin tuskin päässyt ovesta sisään”.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud on sanonut: ei ole mitään kun niin vaikeaa kuin kasvattaminen ja politiikka. Liekö ääni kantautunut naapurikabinetissa istuneen työvoimaministeri Urpo Leppäsen korvin, kun Tor-Björn Hägglund käänsi vanhan viisaan Freudin sanat toisin päin; ei ole mitään primitiivisempää kuin kasvattaminen ja politiikka.
Nuorten mielenterveyden hoidon, kuntoutuksen ja tuen riittämättömyydestä keskusteltaessa unohdetaan usein ettei kyse ole pelkästään määrästä, vaan siitä siitä millaista apua nuorelle tarjotaan.
Sen tulisi aina perustua asianmukaiseen koulutukseen ja syvälliseen perehtymiseen nuoruusiän normaaliin ja häiriintyneeseen kehitykseen. Tarvitaan aina paljon aikaa ja vaivaa ennen kuin saa kunnollisen käsityksen siitä, millaisissa vaikeuksissa nuori on ja millaisesta avusta hän hyötyisi. On vaikeaa erottaa normaaliin ikään kuuluvat kasvukriisit vakavimmista psyykkisistä ongelmista. Tärkeä kysymys on missä määrin eri hoitomuodot ottavat huomioon nuoruusiän omat kasvupyrkimykset ja ymmärtävät nuoren halun, tarpeen ja kyvyn käyttää aikuista kasvuobjektinaan. Pikahoidot eivät näin tee, eivätkä oikotiet toimi.
Nuoruusiässä (12/13-22/23) ratsastetaan kahdella hevosella; nuori työstää ikään kuuluvan regression kautta uudelleen esiin nousevia lapsuuden elämyksiä ja kokemuksia sekä aivan uusia ennen kokemattomia nuoruusikään kuuluvia mielikuvia, toimintaa, pelkoja ja toiveita. Kasvun ja tuhon mielikuvat kulkevat nuoruudessa rinta rinnan.
Nuoria ei voi pitää odottamassa tarvitsemaansa apua kauan: impulsiivisuus voi viedä tuhon äärelle nopeasti, mielen hajaannus voi ilman vuoropuhelua avautua liian syväksi kuiluksi ja monet itsetuhoiset itsehoidot (lääkkeet, huumeet, alkoholi) ovat liian helposti korvaamassa inhimillisen vuoropuhelun puutetta.
Psykoterapeuttinen lähestymistapa pyrkii ymmärtämään nuorta hänen omasta kokemuksestaan käsin. Mitä enemmän nuori oppii ymmärtämään sisäistä maailmaansa sitä vähemmän häntä täytyy lääkitä, rangaista tai rajoittaa. Suurissa vaikeuksissa olevan nuorten hoidon tulee olla tiivistä ja pitkäaikaista; myös ongelmat ovat syntyneet pitkän ajan aikana eikä uuden kasvun reitti avaudu nopeasti.
Nuorten kanssa toimivilla ammattihenkilöillä tulee olla aivan erityisiä ominaisuuksia: luovuutta, aitoa kiinnostusta nuoruusikäisiä kohtaan, kypsyyttä, myötätuntoa ja lujuutta. Pitkän, perusteellisen koulutuksen lisäksi hyvä tiimityö, säännöllinen jatkokoulutus ja työnohjaus antavat parhaat mahdolliset eväät nuorten ahdistuksen sietämiseen ja ymmärtämiseen.
Psykiatria on yhä enemmän suuntautumassa kemialliseen, neurologiseen ja kognitiiviseen ihmiskuvaan ja psyykkisen kasvun monimutkaisuus ja dynamiikka on vaarassa jäädä sivuosaan. Ilman syvällistä käsitystä nuoruusiästä ja sen hoidon erityispiirteistä niiden kosketuspinta nuorten sisäiseen maailmaan jää ohueksi.
Mitä enemmän vuorovaikutusta, sitä vähemmän ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuhoavaa toimintaa. Ilman lujaa tukea-antavaa ympäristöä ei kukaan tule toimeen.
Jukka Tervo, musiikkiterapeutti, kirjailija, Oulu
Pidempi artikkeli Nuorten auttaminen vaatii erityisosaamista löytyy teoksestani GROOVEA RUUMISHUONEELLA – PSYKOBLOGIAA IHMISELON REUNAEHDOISTA (2021) .Se on julkastu myös Kalevan Yläkerta -palstalla 2.12.2019 kts.
Jari Sillanpään ulostulo huumeiden käytöstä herätti runsaasti tunteita ja ajatuksia joko puolesta tai vastaan: sehän on ihan kauheaa tai että eihän se nyt niin vaarallista ole; jokainen tekee mitä lystää ja vastaa teoistaan. Joidenkin mielestä kyse on sairaudesta, itseaiheutetusta addiktiosta, joidenkin mielestä rikoksesta. Joidenkin mielestä näistä kaikista.
Terapiassakin näitä asioita joskus käsitellään. Silloin kun teini tai nuori aikuinen – ei tietenkään kaikki hoidossani olleet mutta jokunen – esittää alkaneensa tai aikovansa kokeilla esim. kannabista saan kuulla luennon tutkimuksista kuinka se on vaarattomampaa kuin alkoholi ja lääkettäkin se on, terveellistä. Se pitäisi sallia ja laillistaa, ei tule krapulaa ja riippuvuutta jne. kun viina taas tekee mitä tekee. Myös kovemmista huumeiden avulla voi löytää suuremman tietoisuuden, ja kuinka monet rock yms. tähdet ovat löytäneet luovuutensa ja tehneet suurtekoja huumepäissään. Tutkimuksiakin niiden myönteisistä tai vähemmän vaarallisista ominaisuuksista löytyy kasapäin. Vanhan liiton koululääketiede on väärässä. Ja ettei ne minua koukuta, hallussa on. Kannattaa lukea Hesarin kuukausiliite 7.4.2018 Aamupillerit, päiväkaljat, amfetamiinia ja sitten lavalle – huumeet ovat aina olleet osa suomalaista musiikkia, ja nyt artistit kertovat huuruisista vuosikymmenistä.
Olen vuosien aikana alkanut puhumaan yleisemmin dopingista (jolla tarkoitan huumeita, siis yleensä kannabista, sekä lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöä) ettemme hirttäytyisi tuohon huumeet on hyvä/huono asia -kinaan ja kysynyt miksi juuri sinä koet tärkeänä niiden kokeilun ja/tai käytön. Vastaus on yleensä että siitä tulee niin hyvä tai jopa mahtava olo. Kysyn mikä on ei-mahtava olo? Tällöin nuori saattaa hämmentyä, mutta kertoo usein ahdistuksesta ja alakulosta, tarpeettomasta ja yksinäisestä olosta tai peloistaan. Silloin emme siis keskustelekaan enää erilaisista aineista ja kahlitsevan yhteiskunnan kuristavasta otteesta nuoren elämään (joka sinällään on kyllä ihan relevantti aihe sekin). Tämä ulkomaailmasta sisämaailmaan kääntyvä keskustelu on psykoterapeuttisen hoidon ydintä. Ulkomaailmakin on tärkeä mutta siitä tuonnempana.
Tässä asetelmassa terapeutti ei edusta moralisoivaa, kasvattavaa ja kaikkitietävää setä-tätiä vaan yhteistyökumppania joka on kiinnostunut nuoren ajatuksista dopingista, ja mistä vaan, mutta ennen kaikkea hänestä, hänen sisäisestä maailmastaan, ajatuksista, tunteista ja kokemuksista.
Terapeutin ammattitaito joutuu testiin kuinka kuinka hän rakentaa luottamusta nuoren kanssa. 17-vuotiaan tyttärensä masennuksesta huolestuneet vanhemmat olivat suurella vaivalla saaneet hänet suostuteltua psykiatrin juttusille, vaikka tytär oli sitä mieltä ettei lääkäreihin voi luottaa. Keskustelun lomassa lääkäri kysyi mitä tyttö oli viikonloppuna tehnyt, ja tämä nyt jo luottavaisesti että oli kavereiden kanssa vähän juhlimassa. Montako kaljaa otit, kysyi lääkäri. Kuusi, vastasi tyttö, tai nuori nainen jo, totuudenmukaisesti, josta psykiatri tuohtui että kyllä tästä täytyy tehdä lastensuojeluilmoitus ja vanhempia puhuttaa! Ei ole sen jälkeen tyttö terveydenhuollon ammattilaisille avautunut. Lääkäri menetti mahdollisuuden oppia tytöltä ja tyttö saada apua, jos ei häneltä, mutta ylipäätään.
Tässä maailmassa nuorten on luotava oma suhteensa päihteisiin. Tutkivassa ilmapiirissä, jossa hän ei koe olevansa uhattuna vaan kuultuna, voi terapeutti ajatellessaan dopingin todella vahingoittavan nuoren/nuoren aikuisen elämää kysyä että ehkä ettei kyse olekaan sosiaalisesta yhdessäolon muodosta tai rentoutumisesta vaan masennuksen hoitamisesta. Tästä yleensä lähtee mielenkiintoinen keskustelu jonka eräs elementti on nuoren halu, tarve ja oikeus päättää itse elämästään – myös vahingoittaa sitä. Tätä näkemystä on syytä kunnioittaa mutta samalla rakentavassa hengessä kertoa aikuisena ja kokeneena ammattilaisena myös oma näkemys asiasta piti nuori siitä tai ei. Alaikäisten luisuminen liian kauas kaltevalle tielle täytyy tietysti pysäyttää vanhempien ja/tai viranomaisten taholta, mutta sen rinnalla nuorta täytyy auttaa ymmärtämään toimintansa sisäisiä syitä ja seurauksia.
Usein tällainen keskustelu on testi kuinka terapeutti suhtautuu asiaa. Riippuen nuoresta iästä ja tilanteesta kerron etten halua alkaa inttämään (kevyempien) huumeiden ja alkoholin vaikutuksista koska aiheesta on kirjoitettu paljon ja internetkin on keksitty. Niissä on paljon oikeaa tietoa mutta myös silkkaa kuraa ja että täysipäisen keskustelukumppanini on syytä käyttää omia aivojaan päättelemään mikä on totta ja mikä ei. Joidenkin teinien kanssa ollaan tutkittu yhdessä mitä mikin aine oikein on ja miten se vaikuttaa haittoineen ja mahdollisine hyvine puolineen. Onhan niitäkin oltava kun niitä käytetään! sanoi muuan nuori johon on helppo todeta että hyvin hoksattu, noita aivosoluja kannattaa varjella.
Tästä saattaa lähteä sivujuonne kuinka takapajulasta koululääketiede on. No voidaan siitäkin elämöidä ja sallia nuoren, osin oikeutetusti, kritisoida aikuisten luomaa pahaa maailmaa, mutta jos kuitenkin tosiasioita kohti halutaan mennä, voi todeta että kumpikaan meistä ei istuisi tässä ilman kyseistä lääketiedettä inttämässä onko se perseestä. Puutteita ja kehitettävää varmasti on.
Pitkässä juoksussa yritän sanoa itseään eri paikoista etsivälle nuorelle että tärkeämpää kuin se mitä mikä aine kenellekin tekee on se mitä sinä etsit niistä. Voisiko olla että haet niistä kaipaamasi ja mahdollisesti kadottamaasi hyvää? Voisiko olla että itselääkitset alakuloasi sen tutkimisen sijaan, sysäät syrjään kipua ja ikäviä tunteita, joista oikeasti voisimme puhua ja tutkia ja yrittää ymmärtää. Kun suljet itsestäsi pahoiksi kokemiasi asioita, ymmärrettävästi, suljet pois samalla osia itsestäsi jotka kuitenkin – jos eheyttä kohti olisi tarkoitus taivaltaa niin kuin itse tästä työstä ajattelen – kuuluvat kokonaispakettiin. Et voi ottaa vain kivaa, mahtavaa ja iloista vaan myös surut ja pettymykset, epäonnistumiset ja pienuuden kokemukset.
Aina ei ole kyse vakavista traumoista vaan tavallisesta kasvamisen ahdistuksesta, siitä että nuori muuttuu ja että maailmakin muuttuu. Irtaantumisen kipu lapsuuden vanhemmista, kaveripiiri ristiriidat, epäonnistumiset, ajoittainen yksinäisyys, epävarmuus ja hyväksytyksi tulemisen nälkä saattavat ajaa nuoren kokeilemaan monenmoista oikotietä onneen. Mutta taustalla saattaa olla myös vakavia ristiriitoja joissa ei tavallinen kasvu tai hyväntahtoinen neuvonta auta.
On inhimillistä että haluamme väistää kipua ja teemmekin sitä, mutta pitkässä juoksussa voisimme yhdessä pohtia mistä se kipu ja ahdistus tulevat. Ja voihan olla niin että kipu on toivon merkki. Nyt teini, fiksuinkin, alkaa pyöritellä silmiään että mihin tässä oikein tuli ryhdyttyä, ukolla alkaa kytkin luistaa, pääseekö täältä pois, mutta saatan jatkaa: Katsos masennus on sitä että ei tunne mitään, että syö kylmää kaurapuuroa joka päivä aamusta iltaan, odottaa sumuisella laiturilla laivaa joka ei koskaan tule, elämä on toisaalla, niin sanoakseni, mutta kipu voi tarkoittaa sitä että elämä tuntuu joltakin.
Masennus on sokea, se ei tiedä mitä on menettänyt, suru tietää. Siksi suru on tärkeä tunne, se kestää aikansa kuten marraskuu mutta huhtikuukin tulee. Masennus on lumeton, musta ja kylmä ikitalvi. Eikä se tule taivaasta, sillä on mieli. Sen tarkoitus on suojata sinua kivulta mutta koska et ymmärrä mistä on kyse yrität dopingin avulla päästä siitä eroon, mutta entä jos onkin niin että vasta luopumalla puudutusaineesta voit ymmärtää masennusta ja muita hankalia kokemuksia ja hallita niitä. Voisimmeko yhdessä miettiä mitä tunteet ovat, ovatko ne vihollisia vai ystäviä ja millaista kokemuksista ja mahdollisesi sinun omasta historiasta ne kumpuavat. Tämän kaiken edellä kuvatun nuori tietysti tyrmää sata-nolla.
Mutta ei minua. Ensimmäinen erä, ensimmäinen kierros ystävä hyvä, tämä ei ole sadankymmenen metrin aidat vaan maraton, ajattelen. Usein käy niin että puolen vuoden tai vuoden päästä kuulen edellä esitetyt ajatukset nuoren omina ja työ voi syventyä. Saatan kertoa että oma opettajani joskus ammoisina aikoina sanoi että psykoterapeuttisessa työssä on tarkoitus sytytellä valoja eikä sammutella niitä. Mutta tuohan koskee myös psyykelääkitystä ja viinaa, saattaa omasta ajattelustaan kiinni saanut nuori huudahtaa. Tämä herättää kokeneessa terapeutissa ihailua nuoruuden kasvupotentiaalia kohtaan ja ammatinvalintakin tuntuu hyvältä. Aina ei tunnu. Huumemaailmaan syvälle astunutta nuorta on vaikea psykoterapeuttisesti hoitaa, jos hän ei ole valmis luopumaan siitä.
Tokihan ulkoisia tosiasioistakin on syytä nuorelle kertoa ja ainakin omia ajatuksia joita vuosien varrella on kertynyt. Niistä saa olla eri mieltä. Voi olla että jotkut ihmiset voivat käyttää erilaisia dopingia väliaikaisesti tai jatkuvastikin niin etteivät ne juurikaan haittaa elämää, mutta monelle ne merkitsevät nopeaa tai hidasta liukua pois elämänhallinnan polulta; työ, perhe ja ystävät katoavat. Etkä koskaan voi tietää mitä aine oikeasti on ja miten eri ihmisiin ne vaikuttavat. Ihmiset ovat psyykkisesti ja/tai neurologisti erilaisia. Joku voi polttaa kannabista silloin tällöin ja toiselle kokeilukin saattaa olla kohtalokas. Joillekin nuorille se voi johtaa oikeasti psykoosiin, kovemmista aineista puhumattakaan. Mistä sinä sen tiedät, kysyy moni nuori, ja minä siihen että koska tiedän ja toivon ettei sinulle käy niin. Ydinkysymys on se mitä mieltä nuori itse on. Eikä rikolliseen toimintaan osallistuminen mitenkään mitätön asia ole vaikka joku nuori voi kokea sen kapinana ja mahtavana juttuna. Ollaan kovia tyyppejä, vapaita.
Suurin huoleni kohdistuu siihen että tavallinen nuoren psyykkinen kasvu liiallisen alkoholin läträämisen ja huumaavien aineiden kanssa vaarantuu ja saattaa pysähtyä kokonaan. Myös neurologinen prosessi ja keskushermoston kehitys nuoruusiässä ovat kiivaassa kehityksen vaiheessa eikä sitä ole syytä häiritä kemiallisesti millään lailla.
Nuori haluaa ja kokee olevansa turvassa ”pilvessä”, toisessa, jos ei nyt aina ulottuvuudessa, mutta sivumaailmassa, jossa normaalista päiväunelmoinnista ja ajoittaisesta passiivisuuteen ja cillailuun vetäytymisestä tuleekin koko elämä. Koulu ei onnistu ja työhön ei kyetä, eikä oma kasvupotentiaali kehity. Epäonnistumisista oppiminen, pelkojen voittaminen ja ristiriidat eivät pääse lujittamaan nuoren mieltä eikä kyky sitkeyteen ja kovaan työhön kehity vaan ratkaisuna on aina ahdistuksen välttäminen. Tämä voi koskea myös ihmissuhteita, ja yksinäisyys vie viimeisenkin toivon kokea olevansa rakastettu ja tärkeä, ihminen, jolla on tulevaisuus jonka voi jakaa toisen ja toisten kanssa. Tällaisten tunteiden omalääkinnän voi helposti ymmärtää sen haitoista huolimatta, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Nuorten auttamisen sijoittaminen onkin hedelmällistä ja tärkeää koska se voi määrittää koko loppuelämän suunnan.
Yksityisestä Jari Sillanpäästä minulle ole oikeutta sanoa mitään mutta julkisuuteen astuneesta taiteilijasta se lienee mahdollista. Vain elämää ja Enbuske, Veitola & Salminen –ohjelmat olivat surullista katsottavaa. Musiikkiohjelmassa rikkinäiseltä ja haavoitetulta vaikuttanut Sillanpää kykeni kuitenkin lauluissaan eheytymään ja koskettamaan omia ja kuulijoiden tunteita tunnetulla taidollaan. Musiikin kautta syntyi hyvä luova yhteys. Sen sijaan Enbuske, Veitola & Salminen –ohjelmassa nähtiin nurkkaan ajettu mies joka oli huomaamattaan noussut norsunluutorniinsa puolustelemaan metamfetamiinin käyttöä ja kuinka se on hallinnassa.
Vaikka oli kiusallista katsoa kun Siltsu ohjelman lopussa purskahti itkuun voi siinä nähdä myös toivoa. Kenties stressi kävi liian kovaksi, kenties hän ymmärsi että nyt tuli tultua väärään ohjelmaan, ehkä hän pelästyi ettei kukaan rakasta häntä enää tämän jälkeen, mutta saattoihan siinä myös aito surumielisyys omasta elämäntilanteesta nousta esiin. Oli miten oli, olisihan se suotavaa että tällaiset asiat käsitellään yksityisesti.
——
Metamfetamiini vaikuttaa keskushermostoon stimuloimalla monoamiinien tuotannosta vastaavia hermovälittäjiä. Tämä aiheuttaa taistele tai pakene -tyylisen reaktion, jossa sydämen syke, verenpaine ja verensokeri ovat koholla ja pupillit laajentuneet. Tämä johtaa myös keskittymiskyvyn ja valppauden parantumiseen, ruokahalun vähentymiseen ja väsymyksen tunteen poistumiseen. Nämä vaikutukset yhdessä muodostavat metamfetamiinin aiheuttaman euforisen, hyvän olon ja älykkyyden tunteen. Vaikutukset ovat tavallista amfetamiinia huomattavasti voimakkaampia, samoin vaikutuksen loppuessa vieroitusoireet saattavat olla hyvinkin paljon pahemmat kuin tavallisella amfetamiinilla. Metamfetamiinin jatkuvan käytön on raportoitu aiheuttavan aluksi ”petollisen kuherruskuukauden”, jolloin käyttäjä ei huomaa lainkaan aineen huonoja puolia. Tämäkin ns. ”kuherruskuukausi” on henkilökohtaista ja aineen huonot puolet saattavat ilmetä jo ensimmäisellä käyttökerralla hyvinkin vahvoina. Wikipedia.
Syrjäytyminen on poliitikon suuhun sopiva hygieeninen sana, joka ei tarkoita mitään. Siitä on tullut
(1) yleisnimitys sellaisille nuorille henkilöille, jotka eivät saa työtä tai opiskelupaikkaa vaikka haluaisivat, ja ovat näin putoamassa yhteiskunnan rakenteista. Tämä voi johtaa arvottomuuden kokemukseen, masennukseen, toivottomuuteen, yksinäisyyteen, alkoholismiin, huume- ja lääkeriippuvuuteen ja ihmissuhdeongelmiin. On vaikea luoda tulevaisuutta ja itsenäisyyttä, jos siihen ei ole riittäviä ulkoisia mahdollisuuksia. Nuori on siis syrjässä yhteiskunnasta ja syrjäytetty (lisää…)
Lääkehoidolla yritetään korvata inhimillinen vuorovaikutus myös nuorten hoidossa. Se voi entisestään horjuttaa nuorten erityisen herkkää psykobiologista tasapainoa. Onko yhä enemmän siirrytty tulkitsemaan kaikki erilaisuus, keskittymiskyvyn puute ja levottomuus neurologiseksi sairaudeksi? Lääkkeitä määrätään nuorille jopa yhden tapaamisen pohjalta terveyskeskuksissa ja yksityisvastaanotoilla, vaikka myös varoittavia viestejä niiden sivuvaikutuksesta ja pitkän aikavälin haitoista kuullaan yhä enemmän erityisesti lapsilla ja nuorilla. Näin kirjoitin artikkelissani Nuoruusiän ongelmia ei ratkaista pillereillä (Kanava 3/2011). (lisää…)
