Hyvät, pahat ja rumat ovat tavallisia lapsia
Tässä muuttomyllyssä jostain laatikosta käsiin osui Kalevassa joskus 1980-luvulla (ehkä 1983-4, joku muistaa) julkaistu psykoanalyytkko Tor-Björn Hägglundin (1928-2004) luennosta toimittaja Vuokko Rädyn ammattitaidolla koostettu kirjoitus . Yhä edelleen ajankohtainen – monellakin tapaa.
Masentunut lapsi hyökkää ja häiritsee
Epäsiistin, valehtelevan ja varastelevan koululaisen kuoren alta saattaa löytyä masentunut, varhaisen lapsuuden tärkeimmissä ihmissuhteissa pettynyt lapsi, joka epätoivoisesti hakee opettajastaan hyväksyvää, ymmärtäväistä ja huolta pitävää äitiä, riippumatta siitä onko opettaja mies vai nainen.
Nenälle hyppivä ärsyttäjä, härnäävä kiusankappale taas voi etsiä opettajastaan isää, joka vähän katsoisi missä ”meidän poika” menee. Pahoja koululaisia ei itse asiassa ole olemassakaan. On van erilaisia lapsia. Niitä, jotka ovat varhaisvuosinaan eläneet turvallisessa äitiydessä ja niitä, jotka ovat jääneet sitä vaille ja jotka vielä uskovat, että turvallinen isä tai äiti voi löytyä opettajainhuoneesta, kun vaan jaksaa tarpeeksi kauan ovella potkia ja kiroilla.
Kun psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund puhui perjantaina Oulussa opettajille ja kasvatustieteen tutkijoille kasvatuksen mahdollisuuksista psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa, satapäinen kuulijakunta istui hiiren hiljaa. Lapsi peilaa aina opettajaansa niitä kokemuksia, joita hänellä on varhaisvuosien tärkeimmistä ihmissuhteista, isästä ja äidistä. Jokainen opettaja astelee sijaiskasvattajan saappaissa, halusipa hän tai ei.
Tunne itsesi ja oppilaasi
Tor-Björn Hägglundin mielestä ainoa tapa edistää kasvatusta on se, että kasvattaja tietää mahdollisimman paljon itsestään ja kasvatettavastaan. Ymmärtääkseen vaikean oppilaan käyttäytymistä opettajan pitäisi kuvainnollisesti astua tämän lapsuudenkammariin, kehdon äärelle, koska sieltä löytyy järkeä ja mielekkyyttä pirullisimmankin oppilaan hämmentäviin ja jopa vihaa herättäviin tunteisiin.
”Psykoanalyysi ei tutki kasvatusta menetelmänä vaan sitä, miten kasvatus vaikuttaa ihmiseen. vaikutukset voivat olla hyvinkin yllättäviä”, Tor-Björn Hägglund kertoi. Kun seitsenvuotias tulee kouluun, hän ole viaton ja puhdas kuin huolella pyyhitty liitutaulu. Päinvastoin; hänen mielensä on täynnä kokemuksia ihmissuhteista.
Jos lapsi tulee kodista, jossa hänelle ollaan oltu julmia ja välinpitämättömiä, opettaja saa tuntea sen nahoissaan. ”Lapsi ei tee tätä pahuuttaan vaan yrittää kehittyä. Kasvattaja voi reagoida lapsen käyttäytymiseen kahdella tavalla, joko moitteilla, syytöksillä tai kostolla tai ymmärryksellä. Opettajasta itsestään riippuu, kuinka paljon hän sietää syytöksiä ja loukkauksia ja hävyttömyyttä.
Mitä enemmän opettaja reagoi antamalla takaisin samalla mitalla, sitä varmemmin opettaminen vaikeutuu. Lapsi pettyy ja masentuu entisestään, jos opettajakaan kestä hänen sietämätöntä käyttäytymistään. Kasvattaja voi suhtautua lapsen vaikeuksiin myös ymmärryksellä ja suvaitsevaisuudella ja antamalla ”itsestään” oikeaa tietoa. Hän voi hienovaraisesti osoittaa, että oppilas on väärässä ja että hän ei ole samanlainen kuin ” kaikki muut”.
Tor-Björn Hägglund ei tuomitse sen koommin opettajia kuin vanhempiakaan. ” Ei ole helppoa opettajan paljastaa omaa persoonallisuuttaan joukolle, joka koko ajan kyttää, mihin voisi iskeä. Mutta luulen, että jos opettaja uskaltaa kertoa itsestään, asenteestaan elämään ja omaan oppiaineeseensa, se herättää lapsissa arvostusta ja läheisyyttä”.
”Suurin osakasvusta ja kehityksestä tapahtuu samaistumisen kautta. Jos opettaja vastaa vihaan vihalla, oppilas hylkää hänet.”
Hyökkäävä lapsi on masentunut
Kun Tor-Björn Hägglund puhuu äitiydestä, hän ei tarkoita sanalla yksinomaan naista. Varhaisina vuosina lapsella on ykkösäiti ja kakkosäiti, siis äiti ja isä. Riittävän hyvä äitiys antaa lapselle antaa lapselle hänen tarvitsemansa perusturvallisuuden.
Lapselta voidaan riistää äitiys ilman että vanhemmat tekisivät sen tahallaan tai ilkeyttään. Äiti saattaa olla masentunut, isää ei ehkä ole. Äitiyden riistoon voi olla lukemattomia syitä. Äitiyden riistolla, johtuipa se mistä tahansa, on usein voimakas vaikutus esimerkiksi koulunkäyntiin. Lapsi vetäytyy kuoreensa, masentuu ja hylkää. Masentunut lapsi ei kulje siipi maassa hartiat nuupallaan, vaan on hyökkäävä, syyttelevä ja aggressiivinen. Hän ”kertoo” omasta toivottomuudestaan ja avuttomuudestaan.
”On lapsia, joilla on vielä toivoa. Depressiivinen lapsi, joka vielä toivoo löytävänsä opettajastaan äitiyden, ei osaa sanoa: rakasta minua, pidä minusta. Hän saattaa kastelullaan ja tuhrimisellaan kysyä, missä on se äiti, joka pesee, kampaa ja rakastaa. Lapsen tavat ovat mielekkäitä, eivät pahoja ja rumia.
Toivoton on tuhoisa
”Jos toivo kuolee, lapsi ei enää usko löytävänsä aikuista, joka haluaisi olla hänelle hyvä. Tämä ilmenee vaikeana asosiaalisuutena ja tuhoavana käyttäytymisenä. Nämäkään lapset eivät ole tuhoavia pahuuttaan, vaan siksi, että heidän toivonsa on mennyttä, he eivät enää kestä, vaan ovat räjähtämäisillään kappaleiksi. Jos he ovat luokassa, he riistävät, kuten heitäkin on riistetty. Jos heidät poistetaan luokasta, oppiminen muuttuu miellyttävämmäksi, mutta mitä tarjottaisiin heille?”
Tor-Björn Hägglund kertoo, että kun nämä lapset pääsevät psykoterapiaan, he ensimmäisen vuoden aikana tuhoavat kaiken. Ensimmäinen toipumisen merkki on se, että lapsi ”johdattelee” terapeuttinsa varastamisensa aarteiden kätköille. Hägglundin mielestä on parempi lähettää tallaiset lapset turvalliseen ja hoidolliseen paikkaan kuin pitää heidät väen väkisin tavallisessa luokassa, jossa sinänsä ymmärrettävät syytökset ja viha vain vahvistavat heidän tuhoisaa käytöstä.
Poliisi voi korvata isän
Kun lapsi on menettänyt turvallisen äitiyden, hän noin kolmen vuoden isäisenä kääntyy toiveikkaana isän puoleen; löytyisikö sieltä ymmärtämystä ja turvaa. Isästä tulee ihanteiden ja yliminän edustaja, jota palvotaan ja pelätään. Lapsen moraali kehittyy sen mukaan, onko isä turvallinen vai ankara ja vaativa.
Monet masentuneet, huonossa äitiydessä kasvaneet lapset ovat yksinkertaisesti likaisia ja rähjääntyneen näköisiä. ”Miesopettajaa tämä ei niinkään häiritse. Jos lapsi sen sijaan on kasvanut toivottomuuteen suhteessa isään, hän voi koko ajan etsiä, missä on se isä, joka kasvattaisi ja ohjaisi. Hän hyppii nenille ja tämä taas ärsyttää enemmän miesopettajaa kuin naista”.
Tor-Björn Hägglund kertoo, että psykiatrisissa hoitopaikoissa on monia nuoria, jotka isää etsiessään menevät yhä pitemmälle ja pitemmälle, kunnes , kunnes vastaan tulee ”isä”, poliisi. Yleensä he silloin rauhoittuvat. Poliisit hoitavatkin Hägglundin mielestä ”isyytensä” luontevasti toteamalla, että nämä ovat niitä ”meidän poikiamme”. Lapsi siirtää sekundäärikasvattajaan – opettajaan, poliisiin tai psykiatriin – ne tunnesuhteet, jotka hänellä on omaa isää tai äitiä, tai molempia kohtaan.
”Olisi tärkeää, että lapset saisivat koulussa kasvaa omien tarpeittensa mukaan, eivätkä tyydyttääkseen kasvattajan tarpeita, eivät tukeakseen kasvattajan itsetuntoa vaan omaa itsetuntoaan”. ”Sadomasokistisen tilanteen syntymistä luokassa pitäisi välttää. Tiedän tapauksia, jossa oppilas on ajettu ulos luokasta kun hän hädin tuskin päässyt ovesta sisään”.
Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud on sanonut: ei ole mitään kun niin vaikeaa kuin kasvattaminen ja politiikka. Liekö ääni kantautunut naapurikabinetissa istuneen työvoimaministeri Urpo Leppäsen korvin, kun Tor-Björn Hägglund käänsi vanhan viisaan Freudin sanat toisin päin; ei ole mitään primitiivisempää kuin kasvattaminen ja politiikka.
