Kirjassa Toipumiskyvystä Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapiasäätiö 2009.

Elokuva Pojat merkitsee minulle enemmän kuin koskettavaa nuoruuden kuvausta, sillä työtilani sijaitsee aivan Paavo Rintalan kotitaloa lähellä ja kirjoitan tätäkin aivan elokuvan ja kirjan tapahtumapaikkojen sydämessä.

Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) saman nimiseen kirjaan vuodelta 1958. Kirjan kansilehti kertoo sen kuvaavan “Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin vuosina 1941–44”. Lähestyn elokuvaa kirjaankin välillä tukeutuen pohtiessani poikien erilaisia kasvupyrkimyksiä sodan varjossa.

Oulu oli jatkosodan aikana tärkeä väliasema runsaslukuisille saksalaisille joukoille, jotka olivat menossa Lappiin ja Pohjois-Norjaan. 25 000 asukkaan pikkukaupungissa on enimmillään 4000 saksalaista. Toppilassa oli saksalaisten tärkeä huoltosatama; kaupunkiin sijoitettiin komendantinvirasto, kuormausesikunta, vartiopataljoona, lomalaiskeskus, SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus sekä sotilassairaala. Oulussa oli myös paljon sotavankeja, jotka olivat töissä mm. Oulu Oy:ssä, rakensivat Merikosken voimalan, Toppilan satamalaitteita ja Hietasaaren siltaa. Alppilan kaupunginosan nimi kantaa alppijääkäreiden läsnäolon historiaa nimessään.

Pojat on poikia

Elokuvassa seurataan Raksilan kaupunginosassa, Puu-Raksilassa, asuvien 10-14 ikäisten poikien elämää. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää. Myös Oulun kanta-asukkailla ja Karjalasta tulleiden evakkojen välillä on omat jännitteensä kuten myös saksalaismielisillä ja työväenhenkisillä aikuisilla. Touhukkaat pojat auttavat saksalaisia sotilaita mm. leivän kuormaamisessa ja myyvät Oulussa pysähtyville junanvaunullisille janoisia sotilaita kaljaa saaden palkinnokseen rahaa, suklaata, kahvia ja jopa konjakkia. Eräs myyntimatka päättyy kauhukokemukseen sillä yöllä hiljaa saapuneessa junassa ei olekaan janoisia saksalaisia vaan rintamalla kaatuneita sotilaita.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista kuvata kaikkia poikien kolttosia, mutta muutama keskeinen tapahtuma kuvaa niitä sisäisiä tapahtumia ja valintoja, joita nuori poika tuona aikana tuossa yhteisössä joutuu tekemään.

Saksalaisten univormut, aseistus, sotasankaruus ja varakkuus herättävät ihailua kasvavissa pojissa. Seksiä puberteettiin puhkeavat nuoret näkevät kaikkialla; he kyttäävät puistoissa kuhertelevia saksalais-suomalaisia pareja päästen näkemään aikuisia jopa itse teossa. Myös aggressio elää. Pojat kähisevät keskenään ja tappelunnujakat Tuiralaisten kanssa kuuluvat asiaan, mutta myös huumoria, leikkimieltä ja solidaarisuutta riittää; kerran pojat kilpailevat siitä kenellä risaisimmat kengät. Kun asiasta ei saada selvyyttä he sopivat että kaikilla on yhtä huonot! Aikuisuuteen on kova kiire mutta kuilu sotilassaappaiden ja köyhien poikien riekaleisten kenkien välillä on suuri.

Myös helpot ansiot houkuttavat. Kaljan myymisen lisäksi he keksivät kaupata pohjoisen pakkasissa paleleville saksalaisille villavaatteita, joita he varastavat pihojen pyykkinauruilta. Kuinka monta moraalista selvitystä pitääkään tehdä ennen kuin he voivat perustella itselleen miksi he varastavat juuri tämän pihan villapyykit eivätkä naapurin! Öisellä trokausmatkallaan poikien jännitystä hakeva kiihtynyt seikkailu saa sodan säännöt. He näkevät saksalaisen yhteistyökumppaninsa teloituksen ja poikien tunnontuskat ovat suuret. Myös yhdessä Tuiralaisten kanssa toteutettu saksalaisen tykinammuksen – joka heidän mielikuvissaan antaa mahtavuuden ja voiman kokemuksen – varastaminen muuttuu tragediaksi. Tuiralaiset omivat yhdessä pöllityn ammuksen itselleen ja Raksilan poikia pakoon juostessaan se räjähtää. Kaksi Tuiran poikaa kuolee ja kaksi loukkaantuu vakavasti. Tämän aiheen käsittely loppuu elokuvassa tähän, mutta oikeassa elämässä tapahtumien syyllisyyden herättämät kokemukset olivat varmasti raskasta kantaa.

Myös huumori, luovuus ja leikkimieli osin hyvinkin lapsekkaine haaveineen kukkivat. Aina jollakin pojalla on uusi idea; joskus se on liittyy kiusantekoon ja rajojen kokeiluun, mutta he haluavat olla myös sankareita ja auttaa toisia. He alkavat suojella naisia saatellen heitä rautatiealikulkutunnelin läpi, vaikka tämä herättää suojelun kohteissa enemmän huvittuneisuutta ja närkästystä kuin kiitollisuutta. Erityistä mielikuvitusta ja rohkeutta vaaditaan Raksilan Taiteellisen Teatterin perustamiseen. Rahan ansaitseminen ohittaa taiteelliset päämäärät, lavastus on suunniteltu ja tarina mietitty, mutta harjoittelu jää vähemmälle itsekritiikistä nyt puhumattakaan. Esitys laskee leikkiä niin Hitleristä kuin Mannerheimista ja näin aikuiskulttuurin ikonit on häväisty, ylimmät auktoriteetit haastettu ja sukupolvien välinen ikäpolvikuilu rakennettu. Mutta ilman reagoivia aikuisia ei teatterisota ole valmis; jos sellaista ei sodan takia löydy kotoa niin koulusta löytyy varmasti.

– Täytyy näytellä kohottavia, isänmaalisia näytelmiä… Jos tämä taiteellinen tiiatteri on vielä huomenna pystyssä ilmoitan poliisille! isänmaallisuutta puhkuva opettaja huutaa järkyttyneenä poikalauman juostessa rahat mukanaan pakoon.

Jake

Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakko-kulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön. Kirjassa Immulla on suuri merkitys poikajoukon vanhimpana.

Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantin  Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin; muiden halutessa olla sankareita mm. saatella naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen. Nuoren kaksitahoista sisäistä maailmaa kuvaa hyvin se että sankareiksi ryhtyessään he samalla tulevat naamioineeksi itsensä; toisaalta he haluavat napata kaiken itselleen varastamalla asosiaalisesti ja taas toisaalta pyrkiä toimimaan moraalisesti oikein ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.

Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: “Isä ei enää asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti… “

Jake alkaa opettajien lemmikiksi ja lukee aamuhartauden rukouksen luokan edessä. Tämä on toisista pojista petturuutta, mutta Jake toteaa saavansa näin stipendin. Hän retostelee uusilla vaatteillaan, naisillaan ja vihjailuillaan suhteistaan mustanpörssin kauppiaisiin.

– Pikkukeikka vaan ja pullukkaa oottaa. Tiijättekö te mikä on huora? Jake leveilee uutta kelloaan ihaillen.

Aran pojan itsetuntoa pönkittänyt kutsumanimi Rommel saksalaisen panssarikenraalin mukaan alkaa maistua toisten poikien suussa pahalta. Ehkä se yhteisesti sovittuna merkitsi ryhmän ymmärtävää asennetta Jaken pelokkuuteen ja ongelmiin, mutta nyt Jake käyttää sitä heitä vastaan yrittäen nousta heidän yläpuolelleen. Tässä on vaarana suistua yhä suurempaan yksinäisyyteen. Rintala kirjoittaa: ”Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta.” Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan fallisnarsistisen uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.

Psykoanalyytikko D.W. Winnicott (1960) on kuvannut kuinka tosi-itse (true-self) syntyy jo varhaisessa lapsuudessa: äiti ei pakota vauvaa sopeutumaan omiin tunteisiinsa vaan hän sopeutuu riittävässä määrin vauvan kokemuksiin. Näin vauva löytää omat tunteensa ja impulssinsa. Jos näin ei tapahdu vauvan sisin jää erityksiin; hän ei löydä omia tunteitaan äidin avulla ja elää vale-itsen (false self) varassa, jonka turvin hän rakentaa ihmissuhteita. Ne näyttävät todellisilta, ja lapsi kasvaa ollakseen juuri kuin äiti, hoitaja, täti, veli tai kuka tahansa, joka sillä hetkellä on etusijalla lapsen elämässä, mutta samalla kadottaa yhteyden omiin tunteisiinsa, spontaanisuuteen, leikkiin eikä syvempien kokemusten jakaminen toisten kanssa ei tahdo onnistua. Tämä syvän samuuden ja yhteyden kokemuksen puute tekee hänestä ulkopuolisen.

Arkielämässä vale-itseä tarvitaan monenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta ongelmia syntyy, jos ihminen elää koko ajan sen varassa kykenemättä olemaan aito itselleen ja muille. Jake jää yksin pelokkuutensa ja syyllisyyden tunteensa kanssa.

Vale-itsellä on siis myös positiivinen tärkeä tehtävä: se kätkee tosi-itsen ja suojelee sitä. Kysymys ei siis ole kategorisesta ”joko-tai”- asetelmasta; meissä kaikissa elävät molemmat. Luovuus, kuten Tor-Björn Hägglund on artikkelissaan Psykoanalyysin luovuus ja luovuuden psykoanalyysi (1988) kuvaa, voi rakentaa sillan tosi- ja vale-itse välille. Pitkäaikainen vale-itse saattaa muodostua persoonallisuuden vallitsevaksi piirteeksi ja kuristaa tosi-itsen kuten astmaattiselle Jakelle käy, ja voi johtaa umpikujaan josta ei ole ulospääsyä.

Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin – jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, varsinkin ulkoista vihollista Tuiran poikia vastaan – mutta heti jos oma etu vaatii hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake asosiaalisen nuoren tavoin kokee ettei hänestä kukaan piittaa hänen tunteistaan niin miksi hän välittäisi muiden tunteista. Hän herättää myötätuntoa ja sääliä, mutta myös ärtymystä.

Tosi-itsen kehittyminen vaatii vastavuoroista elävää ja empaattista vuoropuhelua jota Jakella ei ole riittävästi. Isä on menetetty ja äidillä on mielessä vain Fritz. Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. “Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer”. Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.

Mielessään hän sitoo oman tulevaisuutensa Saksan kohtaloon. Sen luhistuttua myös eräs hänen itsensä sisäisistä rakennelmista murtuu. “Monesti Jakea yksin ollessa pelotti lopullinen voitto oli varmasti tuleva ja että se oli merkitsevä hänelle jotain, jonka ajatteleminen aiheutti pelkoa ja hengenahdistusta… Vaikka Fritz herätti ihailua ei poika voinut kääntää selkäänsä isälleen… mutta isä oli olemassa, oli, eikä poika nähdessään taas isänsä tiennyt, kummanko puolelle olisi pitänyt asettua”, Rintala jatkaa.

Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo  Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa ei surua ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään.

Isä näyttäytyy elokuvassa alistuneena varjona mahtavaan Fritziin verrattuna. Kun äiti on lähdössä Saksaan isän uusi nainen tulee poikineen Jaken kotiin ja sanoo omalle pojalleen Jakesta piittaamatta:

– Siinä on keksejäkin. Ota Risto. Ne ovat nyt sinun eivät kenenkään muun. Tämä on nyt sinun uusi kotisi.
Jake katselee lamaantuneena kun toinen alkaa popsia hänen herkkujaan.
– Jättikö äitis sulle rahaa? nainen kysyy.
– Tuossa sitä on piirongin laatikossa.
– Jos meinaat täällä ruokaa saada ni maksat kans. Vaikka parempi ois jos isäs veis sut mummon luo on äiteskin sut heitteille jätti.
– Eihän äiti nyt vielä! Jake huudahtaa ja juoksee ulos.
– Hakkaa puut ensin jos syyä aijot! nainen huutaa pojan perään.
Jake on menettänyt isän, sitten äidin ja nyt myös oman kotinsa.

Jake asosiaalisen pojan tavoin tavaraa varastamalla hakee menettämäänsä hyvää. Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menevät myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Kirjan lopussa Jake on saanut hänet hylänneeltä äidiltä paljon rahaa ja hän suostuttelee toiset pojat kanssaan elokuviin. Hän vaatii että mennään oikein pirssillä – taksia etsiessään he kulkevat kaksi kertaa elokuvateatterinsa ohi! – portteria juodaan ja lännenfilmissä on mukavaa. Kun Jake haluaa ajaa taksilla takaisin Raksilaan eivät kypsemmät pojat voi siihen enää suostua.

Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava että muistelin sen kestäneen hyvinkin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen  irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva että kykenee etenemään kehitysmatkallaan ilman liiallista riippuvuutta lapsuuden vanhempiin. Jakelle se on trauma trauman päälle.

Jake kaipaa sotaa edeltävää aikaa ja yhteyttä isään, mutta ei saa enää kontaktia häneen koska sota on muuttanut miestä ja aika poikaa ja vanhemmat ovat eronneet. On tunnettu tosiasia että pojan ja isän välit eivät koskaan ole paremmin kuin juuri ennen nuoruusikään astumista; isä toimii vastavoimana preoidipaalisen äidin regressiiviselle vedolle (Blos 1962, 1967, 1979). Nuoruusiän kehityksen edetessä lapsuuden oidipaalinen konflikti tiivistyy uudelleen; nyt poika haluaa kävellä isänsä yli ja valloittaa äidin. Poissa oleva isä ei kykene olemaan apuna kummassakaan; ei samaistumisen kohteena eikä vastustajana ikäpolvitaistelussa.

Myös lojaalisuus äitiin on ongelma; kuinka irtaantua äidistä ja rakastaa äitiä ja samaan aikaan rakastaa tämän hylkäämää miestä? Fritz tarjoaa perheen ulkopuolisen samaistuskohteen, mutta mitä häneen kiinnittyminen merkitsee omalle isälle ja heidän suhteelleen? Poika tarvitsee ja käyttää ikäpolvien välisessä taistelussa paljon aggressiota. Se voi herättää myös syyllisyyttä ja – jos isä ei tätä kestä tai hylkää pojan – voi pojan taakaksi jäädä liian suuri syyllisyys omasta tuhovoimasta. Jaken isähän on lähtenyt rintamalle ja tullut haavoittuneena ja rampana takaisin. Tästä saattaa seurata pojan pelko omaa aggressiotaan kohtaan, että se on todella vaarallista ja ettei isä sitä kestä. Tällöin ratkaisuksi saattaa muodostua aggression vetäminen pois kohteesta itseen. Toinen seuraus isätuen puutteesta on turvattomuuden lisääntyminen ja tästä johtuva tarve kääntyä voimalla kohti lapsuuden äitiä tai etsiä uusia aikuisia tunteensiirtokohteita kuten Jake mahdollisesti teki etsiessään mahtavuutta roistojen ja trokareiden maailmasta.

Jaken pohdiskeluissa kirjan sivuilla on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta – kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät – että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.

Elokuva päättyy kohtaukseen jossa Jake roikkuu junan perässä, putoaa ja jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.

Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään on kaikki ihan yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.

”Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia”, Niskanen muistelee (Toiviainen 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.

Raksilan pojista

Raksilan pojilla on vastineensa todellisessa elämässä. Urho Koskipaasi, 68, eli Urkki kertoo Paavo Rintalan eli Paten asuneen osoitteessa Karjakatu 24. Perheeseen kuului neljä henkeä: äiti, Pate, mummo ja eno. Rintalan isä kaatui talvisodan toiseksi viimeisenä päivänä 1940 pojan ollessa 10-vuotias. Aivan Rintalan kotia vastapäätä toimi leipomo, josta saksalaiset tilasivat limppuja, joiden lastauksessa Raksilan pojat auttoivat. Koska saksalaiset eivät päässeet poistumaan lomajunista, pojat käyttivät tilaisuuden hyväkseen: he ostivat alikulkusillan läheisyydessä sijaitsevasta pyöreästä kioskista kaljapullon viidellä markalla ja myivät sen asemalle pysähtyneisiin saksalaisjuniin 20 markalla.

Koskipaasi kertoo Paten viihtyneen raamattupiirissä, päivisin hän touhusi kavereiden kanssa mutta oli iltaisin kiltisti kotona. Urkki oli poikajoukon pienin, vasta yhdeksänvuotias muiden ollessa pari vuotta vanhempia paitsi Immu, joka oli 4 vuotta vanhempi ja ymmärsi jo naistenkin päälle hieman. Kirjan tapahtumat ovat hänen mukaansa 85 prosenttisesti totta. Totuus muuttuu vain Jaken persoonan kuvauksessa. Rintala sepitti Jakelle kovan kohtalon. Kirjassa poika ampuu itsensä onnettomana ja vanhempiensa hylkäämänä. Se onkin ainoa asia, mikä tekstissä Urkkia harmittaa. ”Jaken perhe ja hän itse on saanut siitä kovasti kärsiä. Mielestäni Rintala puukotti Jakea selkään, siirsi oman sairautensa astman Jaken henkilöön ja liitti Jakeen omia huonoja piirteitään”, hän harmittelee.

Jaken äiti lähti todellisuudessakin Saksaan, palasi Ouluun kolme vuotta myöhemmin ja aikoi nostaa oikeusjutun vuonna 1958 ilmestyneen kirjan takia. Koskipaasi kertoo että poikien mielestä Jaken äiti oli mukava ihminen. Oikea Jake ei ole halunnut olla tekemisissä minkään Pojat-aiheisen kanssa, koska kokee Rintalan pilanneen hänen elämänsä.

Raksilan puutalot ovat miltei kopioita toisistaan. Ensimmäiset niistä on rakennettu 1900-luvun alussa. Suuria lapsiperheitä Raksilassa ei asunut, keskimäärin perheissä oli kolme lasta, Koskipaasi kertoo. Nykyisestä näkökulmasta katsottuna lapsia oli paljon; jos jokaisessa talossa asui neljä perhettä ja kaikilla oli kolme lasta kirmaa yhden talon pihassa kaksitoista lasta. Jos näin oli vaikkapa kymmenessä talossa on lapsia 120!

Elokuvan kaikki viisi Raksilan poikaa olivat helsinkiläisiä, eikä heidän Oulun murteensa kaikilta osin miellyttänyt oululaisia. Heidät valittiin rooleihin koekuvauksissa 700 pojan joukosta. Iso osa elokuvasta kuvattiin studiossa ja Etelä-Suomen maisemissa, mutta Ouluun tehtiin kaksi kuvausmatkaa. Elokuva ottaa muutamia vapauksia myös kaupungin rakenteen suhteen kun pojat juoksevat katsomaan saksalaisten marssia pohjoisen alikulun luo Intiön hautausmaan kautta, vaikka todellisuudessa he pääsevät sinne aivan suoraan Raksilasta.

Ohjaaja Mikko Niskanen pakotti Jakea näytelleen 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin kysymään vanhemmiltaan luvan näytellä kohtauksessa, jossa Jake roikkuu junan perässä.  ”Äiti vastasi puhelimeen, ja panin aina luurin kiinni, kunnes neljännellä kerralla sain isän langan päähän. Tiesin, että hän suostuisi. Hän sanoi vain, että itsepähän tiedän mitä teen. Olinhan ollut maalivahtinakin ja osasin kaatua. Ja tässä ollaan edelleen!” Kohtaus piti kuvata kahdesti, koska ensimmäisellä kerralla ”kolme taivaanrannan maalaria Vinetto-kasseineen tuli kyselemään, mitä poika aikoo”. ”Siinä vaiheessa olin niin shokissa, ettei se haitannut”, Loiri toteaa.

Lopuksi

Pojat on elokuva kasvusta ja kuolemasta. Intiön hautausmaa ja sankarivainajien valkoiset ristit leikkaavat poikien elämää moneen kertaan. Kuolema on kaikkialla; rintamalla, isien poissaolona, ruumisjunissa, opettajien isänmaallisissa uhrimieltä hehkuvissa puheissa, ammuksen varastamisessa ja kahden tuiralaisen kuolemassa, Immun veljen kaatumisessa ja myös Jaken menetyksessä; isä on kadonnut hänen elämästään ja äiti ei rakkaudenhuumassaan piittaa pojan tarpeista ja lähtee lopulta saksalaisen mukaan. Pojat-elokuvassa Jaken kuolema on sisäinen, kirjassa konkreettinen.

Niskanen alleviivaa menetysten rinnakkaisuutta: näemme ensin kohtauksen, jossa Jake itkee äidin lähtöä keittiön pöydän äärellä. Seuraava kuva leikkautuu kirkon ohi kävelevään Immuun, joka on menossa kertomaan veljensä kaatumisesta tämän kihlatun perheelle. Kun Immu marssii poikajoukon seuraamana Oulun sotilaspiiriin ilmeisesti ilmoittautuakseen vapaaehtoiseksi he näkevät juuri kaatuneen Immun veljen tyttöystävän kävelevän käsikynkkää saksalaisen upseerin kanssa. Näin illuusio toisensa jälkeen romahtaa. Myös elokuvan alussa tunnelmaa keventänyt huumori saa loppua kohden kalman tuoksun.

– Mutta tiedätteks te pojat, mikä on hajun huippu? pojat pohtivat kirjassa.

Pitkän pohdinnan päätteeksi selviää arvoituksen oikea vastaus:

– Hajun huippu on semmonen paikka, jossa ruumiita on maan pinnalla enempi ku maan alla.

Toden ja valheen raja hämärtyy myös yhteiskunnan tasolla; sankarisotilaat tulevat kaupunkiin Erikaa hoilottaen keskellä päivää, mutta ruumisjunat yöllä hiljaisuuden vallitessa. Sodan menestymisiä korostetaan ja tappioista vaietaan; sotapropaganda äärimmilleen vietynä kertoo nuorille ettei valehtelemisessa ole mitään pahaa jos sen tarkoitus on hyvä. Ankeissa oloissa kaikki keinot ovat luvallisia.

Leikit on leikitty ja todellisuus astuu rautasaappailla poikien elämään. Historiaa taaksepäin katsoen tiedämme kuinka asiat sen kussakin tilanteessa etenivät, mutta ajankohtaisesti ihmisten pelko ja epätietoisuus on täytynyt olla piinaavaa kun kukaan ei tiedä kuinka tässä käy. Varsinkin Immu porukan vanhimpana miettii milloin on hänen vuoronsa liittyä asevoimiin jos sota vielä jatkuu pitkään. Raskaita mietteitä pojalta jonka veli on juuri kaatunut rintamalla. Ilman toivoa paremmasta tulevasta on nuoren vaikea kasvaa aikuiseksi.

Raksilan Taiteellinen Teatteri kertoo poikajoukon luovuudesta, yhteistyökyvystä ja kekseliäisyydestä mutta myös uudesta uhmasta, jossa aikuisten maailma haastetaan oikein kunnolla. Kenties jo aistittavissa oleva sodan häviäminen antaa pontta Mannerheimin ja Hitlerin jalustalta pudottamiseen. Sitä eivät elokuvan alun pikkupojat olisi uskaltaneet tehdä, ainakaan näin julkisesti.

Sodan hohto hiipuu myös ihailtujen saksalaisten osalta. Fallisten sankareiden jälkeen asemalle marssii raskain jaloin väsyneitä vanhoja ukkoja, alistuneita viimeisiä nostomiehiä ja vanhoja hevosia vetäen perässään ruostuneita tarvikkeita. Koko maailma masentuu. “Naurua ei kuulunut, ei härkävaunuista eikä poikajoukosta. Päivät olivat harmaita ja tuulisia, taivaan kuulto oli kadonnut, taivas ja maa olivat samaa harmautta ja koillistuuli riepotteli alhaalla olevia pilviä. Syksy oli tullut (…) Epäonnistuneen salamasodan kalusto lipui hitaasti poikien silmien ohi,” Rintala kirjoittaa.

Jakelle sota-aika on trauma; hän menettää isänsä, äitinsä ja kotinsa. Ystävien tuki ei

yhteiskuntaa rakentamaan, jää valtaamatta. Aseveli on nyt vihollinen, joka pitää ajaa maasta. Alkaa Lapin sota. Immun, Paten, Matin ja Urkin elämä jatkuu jälleen rakennuksen Suomessa. Jaken elämä päättyy.

Pojat -kirjan punaisena lankana kulkee poikien halu kasvaa miehiksi sodan aikana. Poikajoukon eri ikäisten jäsenten voikin nähdä edustavan nuoruusikään kasvavan pojan eri puolia; Immun kypsymättömyys ja naivius johtavat koko ajan kohti suurempaa sisäistä ja sosiaalista kasvua kun taas Jaken asosiaalisuus ja masennus vievät kohti umpikujaa.

Paavo Rintalan oma isä oli kaatunut Talvisodan lopussa 1940. Samassa taloudessa jonkin aikaa asunut eno on saattanut olla hyvin tärkeä silta miesten maailmaan. Rintala oli jo varhain hyvin kiinnostunut uskonnosta, filosofiasta ja loi mittavan uran kirjailijana. Hän sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon vuosina 1956, 1963, 1966, 1972, 1973 ja 1991. ”Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla”, Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa.

Kirja kuvaa hyvin kuinka aikuisia samaistumisenkohteita oli sodasta huolimatta koko ajan saatavilla; jos ei isä niin veljiä, muita sukulaisia, naapureita, opettajia, pappeja, monenlaisia saksalaisia sotilaita, konduktööri jne. jokaisen yrittäessä selvitä tavallaan sodan maailmassa. Kirjoitan tätä Puu-Raksilan ytimessä vain sadan metrin päässä Rintalan kouluvuosien kotitalosta. Kävelen joka päivä samoja katuja ja kujia, joilla kirjan päähenkilöt Immu, Pate, Jake, Matti, Urkki asuivat ja seikkailivat. Leipomo, jota Rintala kuvaa on minulle tuttu, sillä olen hakenut sieltä monet mehevät munkit ennen kuin se lopetti toimintansa kymmenisen vuotta sitten.

Tämän päivän Raksilassa elämä on toisenlaista. Sodan päättymisestä on yli 60 vuotta eikä sen raitilla juokse enää sellaiset lapsimäärät kuin Rintalan lapsuuden aikoina. Pellon vieressä ollut pieni rautatieläisten puutaloalue on nyt rakennussuojelukohde ja käytännössä miltei Oulun keskustassa. Taloissa saattoi asua neljäkin perhekuntaa ja monta sukupolvea, nyt niissä elää yksi tai kaksi perhettä. Vieläkin sen kujilla kirmaa lapsia, joista suuri osa on niin ikään oululaisen kirjailijan mukaan nimensä saaneen Teuvo Pakkalan ala-asteen oppilaita. Varmaan siellä on Immuja ja Matteja ja muitakin joukossa, ja kenties myös Jakeja, jos ei muualla niin ainakin minun vastaanottoni tuntumassa.

Mieleni tekee myös kysyä miksi Rintala tappaa Jaken kirjan lopussa? Kuoliko siinä pojan symbolisesti infantiili riippuvuus lapsuuden äitiin ja/tai tiivistyikö sen kautta nuoruusikään astuvan pojan isäturvan menettämisen trauma, ja mahdollisesti isän väkivaltainen kuolema sodassa, kuten Rintalalle itselleen tapahtui 10-vuotiaana, nyt Jaken kokemuksena kirjan sivuilla?

Kuunnellessani Vesa-Matti Loirin kolmea viimeisintä levyjä Ivalo (2006), Inari (2007) ja Kasari (2008) pohdin kuinka hän taiteilijana on Pojista saakka kyennyt harvinaisella tavalla sulauttamaan surumielen ja komiikan koskettavaksi yhdistelmäksi. Haluan ajatella ettei Raksilan Jake sittenkään kuollut kuten kirjassa, vaan jäi eloon kuten elokuvassa, ja kykeni suru sydämessään jatkamaan elämäänsä menetyksistään huolimatta. Kenties hän nyt jo vanhana ukkona laulaa yhä edelleen kaihoisia laulujaan Lapin luonnon sylissä. Uuteen kehitysvaiheeseen astuminen, kuten lapsuudesta nuoruusikään ja siitä aikuisuuteen, on aina myös luopumista, surua, menettämisen kokemuksia ennen kuin jokin uusi saa tilaa kasvaa ja kehittyä.

Lähteet

Blos, P. 1962. On Adolescence, A Psychoanalytic Interpretation. New York: The Free Press.
Blos, P. 1967. The second individuation process of adolescence. Psychoanal. Study Child. 22, 162-186.
Blos, P. 1979. The Adolescence Passage. New York: International Universities Press.
Hägglund ,T-B. 1984. Luovuus psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa. Teoksessa. R. Haavikko ja J-E. Ruth (toim.) Luovuuden Ulottuvuudet. Espoo: Weilin & Göös, 123-146.
Rintala, P. 1958. Pojat. Otava.
Rintala, P. 1959. Pikkuvirkamiehen kuolema. Otava.
Toivianen, S. 1999. Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomen Elokuva-arkiston julkaisuja. Gummerus Kirjapaino OY. Jyväskylä 1999.
Winnicott, D.W. 1960. Ego Distortion in Terms of True and False Self. Teoksessa The Maturational Processes and the Facilitating Environment. The Institute of Psycho-Analysis. Karnac Books. BPCC Wheartons Ltd. Exter, 140-152.