Kun ei ole mitään menetettävää – ajatuksia Jokerista
Todd Phillipsin ohjaamaa elokuvaa Joker (2019) katsoessa ei tiedä onko tämä terroristin kastejuhla, joukkoampujan kujanjuoksu, mielisairaan sairauskertomus vai merkityksettömyyteen hukkuvan miehen maailmantuskan manifesti. Se on kaikkea tätä ja varmaan paljon muutakin. Ennen kaikkea se on hyvä elokuva, täyttä tavaraa ensisekunneista alkaen.
Joaquin Phonix päähenkilönä Arthur Fleckinä on roolissaan loistava, monisärmäinen kärsivä mies, joka kamppailee sisäisten demoniensa ja tukahduttavien olosuhteiden kanssa selväpäisyyden, yksinäisyyden ja hulluuden hetteisellä alustalla. Hän näyttelee silmillään ja koko ruumiillaan, läsnäololla. Viittaukset Scorsesen Koomikkojen kuningas (1983) ja Taksikuski (1976) -elokuviin ovat ilmeiset eivätkä lainkaan huonot.
Hildur Guðnadóttirin säveltämä elokuvan musiikki on käsittämätöntä tunnetykitystä joka hetkessä. Väliin putoaa muutama täysosumahitti kuin pinnasta happea haukkaava tappajavalas. Kuvat kulkevat jatkumona, jota ei edes pysty eikä halua alkaa sen enempää pohtimaan. Se soljuu niin kuin sen pitää soljua; pakottomasti sisällön ehdoilla. Kuvan juhlaa. (Lukeminen kannattaa lopettaa tähän jos aikomuksesi on katsoa elokuva).
Arthur on äitinsä kanssa asuva stand-up -koomikko ja jokerikasvoinen klovni. Hän on kotioloissa ahdistunut, aika tavallinen äidin aikamiespoika, mutta kun elämä alkaa potkia yhä enemmän miestä päähän, konkreettisestikin, hän alkaa puolustaa itseään vallastaan hurmaantuen. Työkaveri antaa hänelle suojaksi revolverin (terävä metafora Yhdysvaltojen asekeskusteluun), jolle onkin pian käyttöä. Hän kokee ensi kertaa eheyttä tappaessaan häntä pahoinpitelevät miehet, ensi kertaa hän kokee olevansa mies eikä kynnysmatto ja kohtaa miehenä myös naapurin kauniin yksinhuoltajan.
Arthur pyrkii rakastetuksi ja näkyväksi ihmiseksi ja haaveilee pääsevänsä tv-hahmo Murray Franklinin (Robet de Niro) ohjelmaan mukaan. Äiti on ollut töissä pohatta ja pormestariehdokas Thomas Waynen perheessä 30 vuotta sitten ja kirjoittanut hänelle kirjeitä saadakseen taloudellista tukea itselleen ja pojalleen vastakaikua saamatta. Arthur saa selville että äidin mielestä Wayne on pojan isä ja näin isättömän pojan uusi toive saada rakkautta ja hyväksyntää nousee esiin. Pian hän huomaa tulleensa huijatuksi kaikkien taholta: hän saa potkut työstään koska kanniskelee asetta mukanaan, luotettavalta tuntunut työkaverikin valehtelee ettei ole antanut pistoolia Arthurille, Wayne selvittää ettei ole pojan isä ja uhkaa tappaa tämän jos hän vielä lähestyy hänen poikansa (tulevaa Batmania), ja paljastuu että äiti on mielisairas. Ja mitä liikkuu Arthurin mielessä hänen tavatessa Bruce Waynen, oletetun veljensä ja hyvinvoinnissa elävän miljardöörin pojan?
Eivätkä pettymykset tähän lopu: Murray Franklinin tv-ohjelmakin tekee pilaa Arthurin surkeasta komiikasta, harvajaksoinen mahdollisuus keskustella asioistaan hoitajan kanssa keskeytetään varojen puutteeseen eikä psyykelääkitystäkään enää ole saatavilla. Happy on karmea kutsumanimi miehelle, joka ei saa luonnollista hymyä kasvoilleen millään, hymyä, jonka opimme peilaamalla äidin iloa ja rakkautta hänen katsellessaan vastasyntynyttä ihmettään.
On yksinkertaistavaa nähdä Arthur psykopaattina vaikka ruumiitakin alkaa tulla. Parhaansa yrittävä harmiton pelle ja esiintyjä, toki huono sellainen, kykenee luomaan hyvän yhteyden naapurissa asuvaan naiseen, hän hoitaa äitiään ja haluaa tulla rakastetuksi ja nähdyksi. Miehen mieli alkaa rikkoutua lopullisesti kun hän saa selville ettei ihanneisää, eikä isää ollenkaan koska hänet on adoptoitu, ole olemassakaan, ja että hän on joutunut lapsena äidin summittaisen väkivallan kohteeksi. Arthurin pakonomainen kammottava nauru ja ajoittain vääristyneet epäaidot kasvot saavat selityksensä. Kenties nauru on itku, jota ei koskaan ole ollut, jota kukaan ei koskaan kuullut. Vai ovatko eheyden kokemukset sittenkin Arthurin mielikuvitusta ja toiveunia?
Kun maailma näin alkaa tosissaan lyödä, häpäistä ja nöyryyttää häntä on ulospääsynä vastaisku, johon hajoava ja kapinoiva Gotham City antaa hyvän alustan. Kaikki ovat vihaisia ja epätoivoisia. He tarvitsevat Hitlerinsä ja siihen tarpeeseen syntyy Jokeri. Terroristi on syntynyt hänen omista kokemuksistaan sekä yhteiskunnasta, joka ei anna mitään mahdollisuuksia saada parempaa tai edes toivoa sitä.
– Minulla ei ole mitään menetettävää! hän huutaa tv-ohjelmassa ja on oikeassa. Hän on tappanut petollisen äitinsä ja nyt hän lasauttaa Murray Franklinin aivot pihalle. Ei ole isää, ei ole äitiä, joka sinua hoitaa, laulaa suomalainen kansanlaulu.
Gotham City on tarkka kuvaus eriarvoisesta kahtia jakautuneesta maailmasta. Yläluokka katselee Chaplinin (klovni hänkin) komedioita hienoissa teatterissaan ja kansa raivoaa kadulla. Chaplinin klovni on surullinen mutta hyväntahtoinen ja iloa säteilevä kuten kuuluisa kulkurihahmokin; pieni ja köyhä mutta nopea ja nokkela. Chaplin kykeni kääntämään lapsuuden deprivaation luovuudeksi ja tunteiksi, Jokeri ei (kts. jukkatervo.com/ohutseinaiset-taiteilijat-kovassa-maailmassa).
Mitä tapahtuu ihmisille yhteiskunnassa, jossa järki, oikeudenmukaisuus, aikuisuus ja arvot määräytyvät impulsiivisten vallanhimoisten kypsymättömien poliitikkojen ja pintasomemedian kautta? Suuret johtajat sylkevät kansalaisten silmät ja suut täyteen vaihtoehtototuuksia, tuhoavat maapalloa ja jakavat maita mielensä mukaan: totuus ja oikeudenmukaisuus ovat tuntemattomia käsitteitä. Tästä maaperästä syntyy jyrkkiä vastakkainasetteluja, anarkiaa, jopa terrorismia ja helppoa kasvualustaa putkiaivoisten johtajien yksinkertaistetuille mustavalkoisille ratkaisuille.
Ja mitä tapahtuu lapsen mielessä jos isät ja äidit valehtelevat koko ajan, ovat uupuneita, kylmiä ja sairaita tai – kuten Batman vanhemmille tapahtuu – heidät tapetaan? Liian pitkään jatkuva liian intensiivinen turvattomuus synnyttää sietämättömän ahdistuksen, josta voidaan yrittää päästä irti ainakin kolmella tavalla: ahdistus yritetään pyyhkiä olemattomiin, mieli hajoaa tai toiminnalla. Tässä elokuvassa näistä aineksista syntyy piittaamaton koston enkeli ja psykopaatti Jokeri ja ahdistunut Yön Ritari Batman. Tuntuu kuin katsoisi historian oppituntia: näinkö sodat syntyvät?
