Muutama sana varhaisesta kohinasta, näkymättömistä olennoista ja musiikista
Oulun yliopiston musiikkikasvatuksen opetuksen pää on ollut pölkyllä, mutta kenties väistänyt ainakin ensimmäisen iskun. Sitä toista odotellessa mieleen tuli tällainen juttu joka niin ikään löytyy laajassa mitassa uudesta teoksestani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).
Kaikki lapset ovat kiinnostuneita äänistä ja soittimista. Lapsilla on yleensä hyvä yhteys luovuuden näkymättömiin olentoihin. Kun katsomme lapsemme soittavan, näemme hänen olevan olemassa aivan erityisellä tavalla, nauttivan, leikkivän ja samalla tekevän työtä. Näemme ehkä kiukkuisen, kateellisen ja surullisen puolen hänessä olevan levossa ja hän näyttää vapaammalta laulaessaan ja leikkiessään keskittyneenä itseensä ja samalla kuitenkin yhteydessä kanssasoittajiin tai kuulijoihin. Katsokaa; nyt hän esittää ja nyt hän leikkii, nyt hän soi, nyt hän yrittää liikaa, ja nyt hän leikittelee, siis nauttii osaamisestaan sen varmalla alueella. Kuinka toisten soittajien instrumentit, nyökkäykset ja katseet tukevat häntä ja kuinka epätietoisuuden hetkellä hän katsoo opettajaansa, jonka lempeällä tuella hän huokaisee, hyväksyy virheensä ja onnistuu taas.
