KETÄ RAKASTAMME KUN RAKASTAMME ELVISTÄ?
Susanna Vainiola ja Pekka Laine puhelevat uudessa ohjelmassaan popmusiikista. 14.4.2022 (Areenassa myös) jaksossa aiheena oli Idoli. ”Idolin takia menee taju, hänen puolestaan loukkaannutaan ja hänen yhteydessään ylisanoista ei tule loppua. Idoli -sana tuntuu pitävän sisällään hallitsemattomia tunteita ja sekavaa käytöstä. Usein se liitetään nimenomaan nuoriin tyttöihin. Melkoista tunnemyrskyä idoli tuntuu kuitenkin aiheuttavan myös keski-ikäisessä miehessä ja naisessa…”
Kun Elvikseenkin viitattiin niin pakkohan se oli arkistoista kaivaa tämä 2002 julkaistu juttu (Myös samannimisessä kirjassa kuten kuvassa näkyy).
KETÄ RAKASTAMME KUN RAKASTAMME ELVISTÄ?
Elviksen kuoleman 25. vuosipäivänä 2002 televisiouutiset näyttivät erimaalaisia ja eri-ikäisiä Elvis-faneja idolikseen pukeutuneina laulamassa tai muuten vaan aukomassa suutaan ja ketkuttamassa itseään hyvän maun rajoilla Presley-vainaan kappaleiden mukaan ympäri maailmaa. Mikä ihme saa ihmiset ihannoimaan aikoja sitten kuollutta amerikkalaista iskelmälaulajaa tällä palvonnan vimmalla? Mitä tällöin näemme itsestämme sen lisäksi, että hän merkitsee asiaan vihkiytyneelle mahdollisuutta jakaa, muistaa ja unohtaa nuoruuttaan. Hän jätti lähtemättömän jäljen kulttuuriimme.
Valokuvat koskettavat katsomiseen liittyvää ihailun nälkää; ihaillen katsominen ja katsottavana oleminen on varhaisen rakkaussuhteen toisinto. Lapsi nauttii siitä kuinka hän saa olla äidin ja isän ihailun kohteena ja kuinka rakastavasti – kiitollisesti ilman häpeää – lapsi heitä katsookaan silloin kun hyvä olo on täyttänyt mielen ja ruumiin. Saako Elvis näyttää kätketyn huomion ja rakkauden nälän kipeän tarpeemme? Elviksen kuvissa yhdistyvät kauneus ja komeus, supermiehen machoilu ja mammanpojan pyöreiden poskien rusotus jännittävällä tavalla. Musiikissa viattomuus ja kapina, blues, rock, gospel ja balladit pyörittävät seksuaalisuuden lanteita niin tosissaan, mutta samalla myös itseironisella huumorilla. Kun sanomme, että joku on niin herkkä ja voimakas, saatamme tarkoittaa että hänessä ovat esillä sekä feminiinisyys että maskuliinisuus, niin kuin ne elävät meissä kaikissa tavalla tai toisella – ja erityisesti juuri nuoruudessa.
Samaistuminen ja idealisointi ovat tärkeitä kasvun välineitä varhaisesta lapsuudesta saakka. Nuoruudessa lapsuuden vanhempien paikan ottavat ihaillut urheilu- ja nuorisokulttuurisankarit, jotka merkitsevät väliaikaista irtaantumisen välinettä lapsuuden vanhemmista kohti todellisia omia kykyjä. Ihailun, samaistumisen ja matkimisen kautta saattaa syntyä myös halu tehdä työtä ihaillun henkilön kaltaiseksi pyrittäessä. Kuinka monesta peilin edessä tennismailaa tai vanerikitaraa soittavasta lantiotaan vispaavasta pojankossista tai hiusharjaan hoilaavasta lettipäästä on tullut muusikko tai intohimoinen musiikin harrastaja?
Kehityksen edistyessä nuori vaihtaa kohteitaan kulloisenkin kasvuvaiheen tarpeita vastaaviksi. Samaistumisen voima on läsnä mm. opiskeluihanteiden ja ammatinvalinnan kautta aina uskonnon ja politiikan maailmaan. Äärimmillään se voi merkitä kehityksen pysähtymistä, jopa sokeaa ja antautuvaa palvontaa, jossa minän ja objektin rajat sekä realiteettien taju voivat kadota kuten Pohjois-Koreassa, jonka totalitaarisen Elviksen presidentti Kim Jong Il’n palvonta jos mikä on oopiumia kärsivälle kansalle.
Idealisaatio, ihaillun henkilön kykyjen ihailu ja kielteisten piirteiden pois sulkeminen, voivat toimia toivoa antavana vastapainona sille tavallisuudelle, epävarmuudelle ja arkuudelle, joka jokaisessa meissä sittenkin asuu. Kuolemansa kautta kuolemattomana Elvis kykeni pysäyttämään ikääntymisen kellot. Jos suljemme mielestämme hänen myöhemmin pöhöttyneen olemuksensa, voimme kuvitella ettei vanhuus vaivoineen tullut hänen vitsauksekseen. Että edes jossakin, jonka kanssa kuvitelmissani olen yhtä, on joku, joka on ikuinen nuori, kaunis, voimakas ja ihailtu, köyhän ja kipeän vastakohta.
Voisimmeko Elvikseen samaistumisen kautta kuvitella saavamme hänen viehätysvoimansa, taitonsa, katseenvangitsemiskykynsä ja itsevarmuutensa, joka säteilee hänessä varsinkin nuoruuden levyillä ja dokumenteissa, erityisesti comebackkonsertissa vuodelta 1968? Kun hän laulaa rakkaudesta, kaipuusta, vihasta, intohimosta tai jumalasta, hän laulaa minulle. Kun uppoan hänen äänensä syliin, me laulamme yhdessä, tunnemme yhdessä, kaipaamme ja rakastamme karaokekuppilan nurkassa silmät kiinni kyynelissä. Osaan puhua rakkaudesta kuin Elvis, rakastaa kuin Elvis, olen yhtä varma ja viehättävä kuin Elvis.
Mutta minne katoaa tämä ihmeellinen uni kun avaan silmäni? Olemmeko hukassa ilman Elviksiä, emmekö löydäkään tunteitamme ilman tähtiä? Kestävät todelliset tunteet löytyvät ihan tavallisissa ihmissuhteissa ja elämän risukossa rentun ruusu suupielessä, mutta musiikki voi antaa aivan erityisen illuusioiden ja tunteiden kokemisen mahdollisuuden, joita joskus kykenemme siirtämään kasvumme palvelukseen oikeassa elämässä. Juuri siksi kuorot, yhteislaulut ja karaoket ovat niin tärkeitä laulamisen perinteen ylläpitäjiä. Koskettaessa meitä todella syvältä musiikki koskettaa meissä olevaa hyvää, myötätuntoista, ehkä hieman surumielistä hyvää tahtoa, jonka sisäinen ja ulkoinen arkitodellisuus tuuppaa aivan liian pian taas tukkoon kappaleen loputtua.
Kun tavallisen elämän rankka sormi osoitti myös Kuningasta ja hän turposi ja toikkaroi hovinsa keskellä lääkehumalaan ja yksinäisyyteensä eksyneenä, voimme yhä kokea myötätuntoa. Hän kärsi meidän kaikkien puolesta, hän oli hyvä ja viaton. Luotiinko Elviksen legenda meille markkinamiesten kabineteissa vai loimmeko sen itse? Niin tai näin, Elvis elää ihailijoiden unelmissa ja maltillisempienkin arvostuksessa. Olisihan hänelle mielellään suonut tasapainoisen elämän.
Huolimatta kaikesta mitä hänestä on kirjoitettu ja sanottu, emme tunne häntä. Lähes kaikki on kuvitelmaamme ja kertoo meistä itsestämme enemmän kuin kuvitelmiemme kohteesta. Ketä siis rakastamme kun rakastamme Elvistä? Ehkä sittenkin itseämme, unelmiamme ja meissä olevaa pyrkimystä hyvään.
