Minusta siinä ei ole mitään järkeä, että sanat voidaan nähdä – keskusteluja kirjoittamisesta (1)

Minusta siinä ei ole mitään järkeä, että sanat voidaan nähdä – keskusteluja kirjoittamisesta (1)

Iván Rotta: Kuudes runokokoelmasi tuli painosta. Sanoit, ettet uskalla lukea sitä. Miksi?

Jukka Tervo: Miksi noin kysyt, kysyisit jotain yksinkertaista ja konkreettista, johon voisi vetää lonkalta jotain nokkelaa (sehän saattaisi ajan oloon paljastua suuremmaksikin viisaudeksi), vaikka teoksen teemoista tai pyrkimyksestä, kielestä. Kieli olisi hyvä, koska en edes ymmärtäisi kysymystä. En minä kieltä kirjoita vaan kuvia, hetkiä, hetki ja kuva luovat kielen, joskus oudon ja nyrjähtäneen, koska niinhän se oli ja on, vähän miten sattuu, vähän väärin tai jotenkin. Metsä on aina järjestyksessä, vaikka se on sekaisin. Hitto, jos haluan kielen vievän teen laulun, jos haluan mekastaa soitan rumpuja! Kieli ei ole runo, kieli on tikkaat, jolla kiipeämme salaiseen puutarhaan. (lisää…)

Sisältä sopivan kokoinen; luovuudesta, kulttuurista ja taiteesta

Sisältä sopivan kokoinen; luovuudesta, kulttuurista ja taiteesta

Luovuus on ihmisen yksilöllinen ominaisuus ja kulttuuri sen jakamisen kollektiivinen kokemus. Elämys taiteen sylissä muistuttaa meitä sisäisen tärkeydestä: tuntuu että ”taiteilija laulaa/kirjoittaa/tanssii/tekee teatteria/maalaa minusta”. Se vie kokijan lähemmäs itseään. Näin Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris (1972) alle parikymppisenä ja luulin katsovani elokuvaa omituisen tiedemiehen elämästä avaruusasemalla, kunnes tajusin että tämähän kertookin hänen sisäisestä maailmastaan, kaipuusta, syyllisyydestä jne. Paljon myöhemmin ymmärsin, että minustahan se kertoo. Tätä sisäistä aluetta, jossa ”emme tiedä että tiedämme”, on joku kutsunut tiedostamattomaksi, piilotajunnaksi.

(lisää…)

Ei ole internet-yhteyttä