Kolmas vuoden sisään julkaistava teokseni on Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta. Kaksi aikaisempaahan ovat runokirja Heräämisiä suuren kellon sisällä ja romaani Ifa. Tuleva kirja koostuu vuosien 1985-2013 aikana julkaistuista kirjoituksistani musiikkiterapiasta, rockmusiikista, luovuudesta, nuorisokulttuurista ja nuoruusikää käsittelevistä elokuvista. Syitä moiseen julkaisutahtiin on ainakin kaksi; kirjat olivat viittä vaille valmiita niin samahan ne on irti päästää ja toinen ajatus oli että noinkohan se herättäisi mediakiinnostusta jos joku moiseen savottaan alkaa, mainosbudjetti pienellä kustantamolla kun on nolla ja julkkisarvo kirjailijalla samaa luokkaa. Isojen kustantamojen jalkoihin sitä jäätiin, mutta yllättikö se ketään.
Tarkoitus on saada teos valmiiksi ensi keväälle. Kirja on minulle ajankohtainen koska 2015 tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta kun aloitin työni musiikkiterapeuttina. Elin toivossa että tämä kirja on helppo juttu, vanhaa kamaa. Sen kun lätkin niitä peräkkäin niin hieno tulee! Ei tullut. Jo valinta oli työläs; mitä otetaan ja mitä jätetään, joku juttu on minulle erityisen rakas, mutta jaksaako siitä kukaan muu olla kiinnostunut, ainakaan enää? Ja onko ammattijulkaisuiden artikkelit kiinnostavia laajemmin? Muitakin haasteita on. Työni nuorten terapeuttina perustuu muutamaan keskeiseen kivijalkaan ja enhän minä nyt niitä voi joka jutussa kertoa uutena. Myös artikkeleitani julkaisseiden lehtien ja kirjojen tyylit ovat aivan erilaisia; Nuorisotutkimus, Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä -sarja, Suomen Lääkärilehti, Musiikkiterapia, Suzukilehti, Elokuva ja psyyke – kirjat jne. Jokaiseen on etsitty oma kieli kertoa terapian, luovuuden ja nuoruusiän asioista. Ja ammattislangin kääntämisessäkin on oma hommansa, vaikka kai nyt kaikki ymmärtävät mitä separaatio-individuaatio, transitionaaliobjekti tai potential space tarkoittavat. En kerro, selviää sitten kirjasta.
Vaikka uusi teos ei yritäkään olla samaan muotiin valettu kokonaisuus, jotain yhteistä kirjoituksilla täytyy olla. Tilkkutäkki on sekava ja liian yhtenäinen kirja taas harmaa kuin virkamiehen piilotajunta katekismuksen käännöskomiteassa.
Ei muuta kuin lukemaan kaikki läpi! Vähän hävetti vanhat jutut, mutta pääasiassa hykertelin; aika hyvin sanottu ja kuranttia kamaa vieläkin! Joukossa on tietysti lauseita jotka eivät tarkoita mitään ja lauseita jotka tarkoittavat kaikkea. Onneksi tarinat paranevat mitä edemmäs ajassa mennään, että jotain kehitystä on tapahtunut kirjoittajassakin. Vuonna 1985 julkaistu ensimmäinen artikkelini Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena Suomen Nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirjassa V Kasvu ja kehitys on ihan asiallista luettavaa, ainakin kirjoittaja on innoissaan, vaikka tiivistämisen kyky oli kyllä vielä silloin hakusessa, taitaa olla vieläkin.
Jouduin skannaamaan sen suoraan kirjasta koska alkuperäistä käsistä ei löytynyt mistään. Mitäpä sitä muutakaan kesälomallaan tekisi. Elokuva-artikkeleitakin on melkoinen nippu, Nuori kapinallinen, Julma maa, Pojat, 400 kepposta jne. ja mukaan solahtaa muutama ennen julkaisematonkin. Lähes kahdeksastakymmenestä ammattijulkaisuissa, kirjoissa, lehdissä ja kokoomateoksissa julkaistuista artikkeleista, esseistä ja tarinoista mukaan tulee noin kolmekymmentä, joista muutama on tosin aivan uusia.
Vasta kun sain tuoreen näkökulman kirjoituksiin, ajattelin ne uudelleen, sain työvaihteen päälle; vanhoista aineksista tehdään aivan uusi ennen kokematon kakku. Annetaan ajan kulun näkyä, mutta luodaan myös jotain aivan uutta. Eihän se nyt vielä valmis ole, mutta jo sen verran pitkällä ettei sitä enää takaisin saa, synnytys on jo käynnistynyt.
Se on kymmenes kirjani, nyt tuntuu että saa olla viimeinen.
