Kasvatustieteen professori Juha T. Hakalan mielestä lasten omaehtoinen ohjaamaton leikki on monien tutkimusten mukaan rakentava ja vahvistava asia. Hän perää Kalevassa 7.12.2012 tylsyyden kokemisen tärkeyttä lapsen kehitykselle. Liika kuormitus näkyy lapsissa esimerkiksi ärtyisyytenä, väsymyksenä ja outona käytöksenä. Jatkuva kitinä ei välttämättä ole lapselle luontaista, vaan ehkä merkki liian vauhdikkaasta elämäntyylistä, seitsemän lapsen isä jatkaa. Hän puhuu lasten tavallisista harrastuksista jotka saattavat olla liian ohjattua ja tavoitehakuista.
Olen kovasti samaa mieltä. Harrastuksen aloittaminen ja lopettaminen kuuluu lapsen kehitykseen. Ja vaikka on hyvä että lapsi tai nuori sitoutuu joksikin aikaa harrastukseensa ei siitä kynsin hampain kiinni pitäminen johda mihinkään hyvää. Tuskinpa Mikael Grandundia tai Jari Litmasta on tarvinnut pakottaa kentälle, pikemminkin päinvastoin. Andre Agassin tarina on tietysti äärimmäinen esimerkki siitä kuinka lahjakkuus jalostetaan huipulle, tulosta syntyy mutta jotain menee myös pieleen.
Agassia pidetään yhtenä kaikkien aikojen suurimmista tennispelaajista. Hänen 2010 ilmestynyt elämänkertansa on koskettava kuvaus siitä kuinka armenialainen emigrantti-isä luo omien pettymysten sokaisemana pojastaan huippu-urheilijan joka lahjakkuudellaan ja järjettömällä työllä saavuttaa tenniksessä kaiken huomatakseen ettei ole saavuttanut paljon mitään.
Kirja ei ole kuvaus urheilusankarin onnen päivistä, vaan kertoo enemmän tappioista kuin voitoista, epävarmuudesta ja alemmuudentunteesta, lahjakkaan pikkupojan pyristelystä itsenäisyyteen ja sopuun omien tarpeittensa kanssa. Hän toteaa moneen kertaan vihaavansa tennistä.
Väkivaltainen ja äkkipikainen isä aloitti poikansa valmentamisen jo pienenä. Hän sitoi Andren kehdon yläpuolelle tennispalloista tehdyn mobilen ja kehotti poikaa lyömään palloja pingismailalla joka oli teipattu lapsen käteen. Andre vietti suuren osan lapsuudestaan kotitalon takapihalla vastaamalla isän tekemän koneen syöttöihin jota hän kutsuu osuvasti lohikäärmeeksi ja 13-vuotiaana hänet lähetettiin tennisakatemiaan kauas kotoa. Agassi on salamannopea ja taitava. Jo 10-vuotiaana hän juoksutti aikuisia ammattilaisia läkähdyksiin loistavilla palautuksillaan. Ammattilaisura alkoi 16-vuotiaana ja hän oli jo seuraavana vuonna ATP-listalla kolmantena.
Uransa aikana Agassi tuli taitojensa ja raatamisensa lisäksi tunnetuksi tuittuiluistaan kentällä, huumekokeilustaan, rocktähden elkeistään konservatiivisessa tennismaailmassa, pukeutumisestaan ja karismastaan. Tuntuu hyvältä että poika alkaa laittaa hanttiin, luo itse itsensä! Myös kilpailunhalu ja kunnianhimo saavat kirjassa riittävästi tilaa; Boris Beckerin Andreta vähättelevän haastattelun kostaminen tenniskentällä on herkullista luettavaa, eikä ylimielisen Jim Connorsin kylvettäminen ollut lainkaan hassumpaa. Jatkuvat ja armottomat selkäkivut kertovat saavutusten kovasta hinnasta.
Voittaminen ja suuret tulot – niin mukavia asioita kun ovatkin – ovat kuitenkin harvoin luovuutta, kuten jakaminen on. Tämän Agassi löysi vasta perustaessaan säätiön ja koulun tukea tarvitseville lapsille ja nuorille kotikaupunkiinsa Las Vegasiin. Avioliitto toisen tennislegendan Steffi Grafin kanssa sekä kaksi lasta toivat hänelle uuden sisällön elämään jota urheilulla voi täyttää. Agassi ei säästele kiitollisuuttaan häntä tukeneille henkilöille.
Teos antaa paljon urheilusta ja sen kulissien takaisesta elämästä kiinnostuneille. Erityisen paljon se antaa ajateltavaa vanhemmille jotka haluavat valmentaa lapsesta tai nuoresta minkä tahansa alueen menestyjää. Jokainen isä ja äiti ovat ylpeitä lastensa onnistumisista, mutta milloin vanhempien tarpeet menevät lapsen tarpeiden ohi kuten Agassin tapauksessa kävi? Kuuluuko lähes ammattimainen harjoittelu ja jatkuva kilpailu todella lapsen elämään? Ja mitä se “menestyminen” oikein tarkoittaa? Milloin lapsi tai nuori on riittävän hyvä omana itsenään eikä vain saavutustensa kautta?
Urheilun ystävänä olen usein ristiriitaisissa tunnelmissa; onnistumisia ja huippusuorituksia on hauska seurata, mutta siitä maksettu hinta (veroina ja henkisenä) on usein suhteetonta. Median ja urheilupomojen ym. ei-hikoilevien tahojen hype huippu-urheilun ympärillä on joskus vastenmielistä. Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla olisi syytä palauttaa järki päähän; heidän kehityksensä ja valtavat menestyspaineet ovat harvoin sopusoinnussa keskenään kuten äärimmäisessä Agassin tarinassa nähdään. Onnistujat nähdään mediassa, mutta paineen alla murtuneet katoavat kuvasta. Urheilupsykologiastakin voidaan olla montaa mieltä. On hyvä että urheilijoita tuetaan ja suojellaan heidän psyykettään myös tappioiden keskellä, mutta muutaman millin, sekunnin tai muun saavuttaminen psykologian avulla tuntuu irvokkaalta jos samaan aikaan on paljon lapsia ja nuoria jotka eivät saa minkäänlaista psyykkistä apua oman selvitäkseen ihan tavallisesta elämästä.
Lapsuuden laiskat joutilaat iltapäivät, mummolan sateiset illat ja sairaana vietetyt pitkät aamut ovat olleet itselleni luovien hetkien karkkipäiviä; kun ei voi tehdä mitään alkaa mieli toimia.
