Iván Rotta: Tässä uudessa kokoelmassa on runoja, joissa runon minä on usein lapsi. Kevät räjähti käsiin lyhytproosakokoelmassa kertoja on melkein jatkuvasti nuori/teini-ikäinen, joka kuulostaa uskottavasti ja aidosti nuorelta/teini-ikäiseltä – ei aikuisen/täysi-ikäisen kirjoittamalta muka nuorekkaalta.
Jukka Tervo: Olen iloinen, jos Kevät räjähti käsiin -kirjan monologit kuulostavat aidoilta. Lapsen tai nuoren ”äänellä” kirjoittaminen on haasteellista, ja tietysti kenen äänellä vaan, koska kirjoitetun tekstin tulisi luoda illuusio kunkin henkilön persoonasta, eikä siinä oikeasti kuulu mitään. Klassinen kysymys ”kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa?” saattaa kauas filosofian uumeniin, mutta eiköhän kuuleminen tapahdu kuulijan päässä. Jos metsässä ei ole elukan elukkaa tai muuta kuulevaista, ilma värähtelee, ei muuta. Viereisellä suosilmäkkeellä ei ole korvia.
Olisiko näin kirjoitetussa sanassakin; sen pitää soida lukijan mielessä. Tai omassa mielessä sen pitää soida ensin. Tässä proosakin lähestyy runoutta, joka luonteensa mukaan ”soi”. Runo on puoleksi musiikkia, puoleksi sanoja ja puoleksi unta. Runossa voi sanalla olla myös graafinen ja visuaalinen merkitys, ladonta luo tilaa ja rytmiä jne. Ja onhan asiassa sekin ulottuvuus tärkeää, milloin kirjoittaa dialogia, milloin esimerkiksi jonkun henkilön ajatuksia.
Nuorten puhe on ruumiillista, koska nuoruusiän keskeisin muutos liittyy juuri muuttuvan seksuaalisen ruumiin haltuunottoon. Tämä heijastuu heidän kieleensä; tekee siitä elävän, lihallisen, rauhattoman, joskus nopean, usein aggressiivisen ja inttämään haastavan. Joskus se myös ahdistunutta, voimatonta, arkaa, mutta myös räyhäkkää, yksitotista ja kapeaa genitaalipainotteista morsetusta, mutta aika usein myös omintakeista, uutta luovaa ja hauskaa. Parhaimmillaan rytmin juhlaa.Nuorten kieltä tunnen tietysti, koska työskentelen pääasiassa nuorten kanssa aamusta iltaan. Siinä kuulee kaikenlaista. Oma nuoruus saattaa joillakin säilyä hyvinkin elävänä mielessä, ja jos omassa perheessä on puberteettia huoneet pullollaan, niin eiköhän siitä materiaalia saa. Ja jos talo on täynnä nuoria, on siellä kaiken logiikan mukaan ollut myös lapsia. Ei se oikeastaan materiaalia ole tai siis tietoista puheenkeruuta, ainakaan minulla, vaan puheen nuotti, sanat ja asenne ovat niin tuttua. Tärkeä on myös kuka sanoo ja miksi. Anorektinen tyttö puhuu aivan eri tavoin kuin vaikkapa puheripulisen narsistiäidin ainoa yliaktiivinen poika, joka ei anna sanansijaa kenellekään. Onnellisen lapsen puheen nuotti on kauneinta maailmassa. Se kilisee.
Eihän hip-hop/rap -laulu mikään uusi keksintö ole. Foneettinen leikki kuuluu kansanmusiikissa kautta maailman. Marlon Brandon tähdittämässä Laslo Benedekin 1953 ohjaamassa Hurjapäät-elokuvassa (The Wild One) on kohtaus baaritiskillä, jossa käydään leikkisä ja hyväntahtoinen sukupolvien välinen keskustelu vanhan baarimikon ja prätkänuorten välillä. Nuoret puhuvat slangia ja opettavat papalle jengiläisten käsitervehdyksiä, kunnes kaksi kaveria alkaa improvisoida jazzista tuttua scat-laulua, joka on aivan selvää räppiä. Tämäkin jo vuonna 1953!
Sama on murteen kanssa. Vaikka kullakin murteella on omat sanansa, nuottinsa ja rytminsä, jokainen ihminen puhuu sitäkin omalla laillaan. Lasten puheen tai ajatusten kanssa ollaan tietysti vielä herkemmillä vesillä; lapsen kielen sana sanasta kirjoittaminen on aika vaikeaa ja vähän paperista, mutta siihen viittaaminen saattaa antaa paljonkin. Uskaltauduin yrittää, tai oikeastaan se oli Heräämisiä suuren kellon sisällä -kirjan ydin, sanoittaa sellaista, mille ei ole sanoja. Siinä tarvitaan ehkä sittenkin musiikkia tai runoa, ja silti se on vain arvaus. Lapsen kehityksen ansioitunut tutkija, psykoanalyytikko Daniel Stern (mm. teoksessa Maailma lapsen silmin – mitä lapsi, näkee, kokee ja tuntee, 1997) käyttää paljon musiikista tuttuja termejä kuvatessaan vauvan elämysmaailmaa ja kokemuksia. Sternin mukaan vauvan kyky ymmärtää ja käyttää symboleja on paljon varhaisempi kyky, kuin yleensä ajatellaan.
Itsekin kavahdan kirjoitettua ”täti tai setä -kieltä”, että aikuinen yrittää niin vimmatusta olla kliffa ja bamlata slangia, jota ei osaa, olla nuorekas ja ”ymmärtää” nuoria. Myös muusikkoudesta on hyötyä; pelimanni ajattelee suoraan ”auditiivisesti”. Olen aika haka kuulemaan, kuka näyttelijä puhuu mainoksessa tai dubbaa elokuvaa. Nyt kun pysähdyn miettimään tuota, huomaan ajattelevani koko ajan auditiivisesti – ja visuaalisesti. Varmaan kaikki tai monet tekevät samoin. Lammenranta näyttää uhkaavalta, tuomen oksat roikkuvat miltei vedessä kiinni, tuulenvirekin on sammunut, eikä kuulu mitään, ei edes loittonevien junien ääniä metsän takaa.
Tämä on suora lainaus täältä Jukka Tervon haastattelu osa 3: Kaatuvan puun ääni, kun kukaan ei ole kuulemassa.
