Tyttö marssii kiukkuista kylkimyyryä pajukon läpi lammikon laitaan. Kyynärpäät heiluvat ylös alas ja kasvoilla on loukatun pikkulapsen myrtynyt ilme. Sysimustiksi värjätyt pitkät hiukset roikkuvat silmillä ja meikki on kun noitakoulun naamiaisissa: kalkinvalkoinen iho, mustat huulet, syvälle meikatut mustat silmät. Mustiin housuihin ja puseroon pukeutunut tyttö on hyvin hoikka ja ikää korkeintaan 15.
On juhannuspäivän hyvin aikainen aamu, miltei yö. Lintulampi on puolittain mäntykankaan, puolittain soistuneen hetteikön ympäröimä uimakelvoton lammikko, jossa sorsien ja lokkien riemulla ei ole rajaa. Ja puliukkojen ja -akkojen. Ympärillä on 1950-luvulla rakennettuja omakoti- ja paritaloja, toisella laidalla urheilupuisto, kolmannella matalia kerrostaloja. Pienessä metsikössä lammen ympäri kiemurtelee muutaman kilometrin pururata. Moottoritien hiljainen humina äänivallien takaa kuuluu koko ajan.
Tyttö ei hiljennä lammen rannassa vaan kävelee samalla uhmalla nurmikon ja pienen hiekkakaistaleen yli suoraan veteen niin, että se yltää reisien puoleen väliin. Sorsaparvi kavahtaa vatsat vettä viistäen etäämmälle. Aurinko kiipeää jo puiden oksissa. Hetken päästä saman rannan toiselta puolelta männikön takaa alkaa kuulua ryskettä ja vaalea keski-ikäinen nainen juoksee esiin.
– Tule pois sieltä, sinähän hukut! nainen huutaa ja kahlaa veteen toistakymmentä metriä tytön vasemmalla puolella.
– Pysy siellä! Jos tuut askeleenkin tänne niin hukutan itteni! tyttö karjahtaa ja astuu kaksi askelta syvemmälle.
Vaikka toinen on vaalea ja toinen tekotumma, on helppo nähdä naisten yhteys: saman geenipankin asiakkaita, varttuneempi mahdollisesti itse pankinjohtaja. Vaaleat lyhyet hiukset, kaunis, hieman raskaammin rakennettu nainen sinisissä farkuissa ja vaaleassa T-paidassa. Ja hänkin nyt lammessa reisiään myöten.
– Lopeta tuo hulluttelu. Minä en jaksa ennää sinun kanssas!
– Mitä sä mun elämään sotkeuvut saatanan noita, anna mun olla rauhassa!
Aamutuuli väreilee veden pinnassa.
– Kuka täällä noita on? Kato peiliin. Sinun ei tartte siellä ostarissa luuhata isojen miesten kanssa, pikkulikka. Pysyt kotona, kun minä sanon. Annan sinut huostaan tai toimitan hoitoon!
Tyttö heristää pientä nyrkkiään, astuu askeleen syvemmälle ja pulahtaa miltei napaan saakka. Vesi on lämmintä, mutta mutaisen pohjan imu säikäyttää tyttöä, ja äitiä myös.
– Muutan isälle niin saan olla joskus rauhassa! tyttö sanoo nyt jo itkuisella äänellä.
– Sen juopon luokse et mene!
– Kuka täällä juoppo on? Ite istut kapakassa yhtenään ja raahaat niitä ukonkutaleita meille!
– Minä olen aikuinen nainen ja teen mitä huvittaa. Ja tänä vuonna olet nähnyt tasan yhden ukonkutaleen, joka sattuu nykyisin asumaan meillä jos et ole huomannut, äiti sanoo, hiljenee sitten, painaa päänsä alas ja alkaa itkeä lohduttomasti.
– Minä en jaksa sinun kanssas… Tapan itteni saatana…
Nyt on äidin vuoro astua syvemmälle veteen.
Tyttö katsoo äitiään alta kulmain, ottaa pitkät hiuksensa niskaansa kiinni vasemmalla kädellään, kumartuu vesirajaan ja täyttää sitten oikean kämmenensä vedellä pesten valkoisen kalkin kasvoiltaan ja kuivaa kasvonsa paidanhelmaan. Onko tyttären noitalookin tarkoitus kuuluttaa kaikelle kansalle: olen kaikkea sitä, mitä äiti ei ole!
– Kukaan susta välitä vanha huora, lattarinta harakka! tytär sylkee sydämensä tyhjäksi.
Äiti katsahtaa kiukkuisena tytärtä ja vetäisee paidan päältään yhdellä nykäyksellä. Tämä nainen ei ole rintaliivejä tarvinnut. Tyttö tekee saman liikkeen yhtä nopeasti ja kiinteät rinnat pullahtavat esiin pienet nännit kuin tuoreet männynkävyt kohden taivasta kurottaen.
Nyt lammessa seisoo kaksi kaunista yläruumis paljaana. Nuorempi ei vielä tiedä kuinka hänen kauneutensa tulee vain kasvamaan, mutta vanhempi näkee jo oikein hyvin mitä on hiljaa menettämässä. Viha tekee tehtävänsä, antaa voimaa ja suuntaa. Tytön äänestä katoaa katkeran pikkutyön kitinä, ryhti nousee ja sanat tulevat selkeinä.
– Älä ala märsäämään. Sitä on nähty ihan tarpeeksi. Mene ite hoitoon. Mulle ihan sama mitä teet.
Lammen toiselta rannalta on äänettömästi kiertänyt lähemmäksi nuori, noin 14-vuotias poika verryttelyhousuissa ja hihattomassa paidassa. Ryhdistä ja käsivarsista näkee
urheilijaksi, ehkä uimari tai voimistelija. Vaaleat puolipitkät hieman kiharat hiukset, sangattomat silmälasit. Naisten huutamista kuunnellessaan hän on samalla kerännyt tyhjiä
pulloja muovikasseihin. Hän nousee pienelle mäntykankaalle pajukon takaa, pullot kilahtavat toisiaan vasten ja aurinko osuu pojan laseihin.
– Mitä siinä kyttäät ja toljotat, etkö oo ennen tissejä nähny? naiset huutavat yhdestä suusta pojan havaitessaan.
– En, poika melkein sanoo, mutta vaikenee sisäänpäin huvittuneena.
Hän laskeutuu kyykkysilleen, pyyhkii lasinsa puhtaaksi puseronsa reunaan ja laittaa ne takaisin silmilleen arvioiden samalla välimatkan sen verran pitkäksi että pääsee pakoon,
jos emännät tuuppaavat silmille. Sääsket alkavat surista horsmissa ja kimalaiset.
– Mikä uusavuton juopporetku se sinä olet? Miksi et hae apua? Tässähän on kaksi ihmistä hukkumassa! nainen huutavat.
– Ai nää pullot, en minä niitä ole juonut, kerään vaan kauppaan, poika sanoo ja nousee lähteäkseen pois, kääntyy sitten ja sanoo. – Ja sitä minä vaan, ettei siihen voi hukkua.
– Miten niin ei voi hukkua?
– Ei se tuosta syvene.
– Mistä sinä sen tiijät tolvake!
– Kai minä nyt sen tiedän kun kerta asun tässä ihan vieressä. Ei siihen huku enkä suosittele uimistakaan, se on entisen kaatopaikan päällä ja iilimatoja siellä on ihan älyttömästi, poika huikkaa ja katoaa kiirettä pitämättä kasseineen pajukon taakse.
– Et perkele voinut sitä heti sanoa! naiset huutavat ja alkavat räpisköidä itseään irti mutapohjasta ja katoavat puserot sylissään pajukkoon kamalasti huutaen.
Aurinko on ja alkanut lämmittää, kello lähestyy seitsemää. Sorsaperhe palaa mahat vettä viistäen rantaan.
Teoksesta Kevät räjähti käsiin (2011).
