– Miksi julkaiset kolme kirjaa, trilogian, samana vuonna?
– Se on aika pitkälle sattumaa. Jokainen teos on syntynyt omana aikanaan omalla painollaan, romaani on ollut viimeistelyä vaille valmis jo pitkään, runot aika tuoreita ja viimeinen essee- ja artikkelikokoelma on kooste julkaisuistani vuosien varrelta. Kustantajan kanssa ajattelimme että sehän voisi olla kiinnostavaa, jos joku on niin hullu että julkaisee kolme kirjaa samana vuonna.
– Mikä sitoo trilogian osat toisiinsa?
– Tekijän lisäksi niitä saattaa yhdistää näkökulma ihmisen kasvuun. Ifassa huristellaan pitkin maailman ja psykohistorian raitteja, runo katselee elämää pienen lapsen silmin ja kirjoituskokoelma tiivistää terapeutin näkökulmia ihmisenä olemiseen.
– Kustantajan mukaan romaanisi Ifa on oodi kainuulaiselle kaivoskylälle. Koetko itse samoin?
– Ilman muuta. Kainuu on siellä kasvaneen sielunmaisema lopunikää, minun ainakin. Keskeinen osa kirjasta tapahtuu Otanmäen kaivoskylässä, Kajaanissakin käydään, mutta ollaanhan sitä muuallakin, Pohjois-Karjalassa, Oulussa jne. Otanmäki oli hyvä paikka kasvaa, paljon ihmisiä pienellä alueella, kaikki tunsivat kaikki. Idyllihän sekään ei ollut, ei mikään, missä on ihmisiä.
– Olet omistanut Ifan pojille. Keitä he ovat?
– Kun kirjan omistaa pojille se tarkoittaa että jossain on isiä. Ilman isiä ei ole poikia. Isän puuttuminen lapsen elämästä jättää ikuisen tyhjän kohdan sieluun. Se on keskeisin kirjan päähenkilön kysymys; kuka minä olen, kuka oli isäni, entä isoisäni? Millainen mies minä olen, ja millainen isä? Olen työskennellyt pian 40 vuotta musiikkiterapeuttina nuorten ja lasten kanssa. Suurin osa terapiassa olevista nuorista on kasvanut vailla isää. Se on eräs tekijä arvottomuuden kokemiseen, epävarmuuteen, masennukseen, antisosiaaliseen käytökseen. Ei tietenkään ainoa. Sitä terapia yrittää korjata, ja Ifakin kirjallisuuden avulla.
– Toden ja sepitetyn suhde romaanissasi? Onko Juke alter egosi?
– Ifa käsittelee muistamista ja unohtamista, totta ja valhetta, väärinkäsityksiä. Se mitä pidimme täytenä totena saattoikin olla aivan muuta. Jossain elämän vaiheessa ne tulevat eteen halusimme tai emme. Romaani on aina sepite, keksittyä, kuultua ja koettua. Jukessa on paljon minua, mutta hän ei ole minä.
– Olet musiikkiterapeutti, kirjailija, muusikko ja luennoitsija. Miten jaat aikasi näiden työnkuvien kesken?
– Hyvä kysymys. En oikein tiedä. Musiikkiterapia on päivätyöni, muut tehdään kun ehditään, aamulla, illalla, yöllä.
– Missä ja mitä soitat nykyisin?
– Soittaminen on rajoittunut terapiaan ja omien kappaleiden tekemiseen omalle sivulle YouTubeen. Keikat ovat harvassa. Kenties uusi levykin tehdään kun ehditään. Mieluisa projekti on pian ilmestyvä kehitysvammaisen syntymästä saakka sokean Esko Koskelan levyn LAULUHOMMIEN HALLITSIJA julkaisu 11.6. Oulussa. Löysin vanhan kelanauhan vuodelta 1976, jossa Esko improvisoi huikeita rokkeja ja bluesia minun säestäessä kitaralla. Levyn tuotto menee kehitysvammaisten musiikkitoiminnan tukemiseen.
– Olet sanonut, että taide on muistamista, viihde unohtamista?
– Taide tutkii sisäistä, menee pintaa syvemmälle, se lähestyy ristiriitaa, tunteita ja kipua, vaikka voi se hauskaakin olla, mutta ei tyhjän nauramista. Taide laittaa peilin kokijan eteen; sinä olet tässä. Viihde on etelänmatka lapsuuden aurinkoon, jossa naapurin kaatopaikat eivät kiinnosta. Hyvä viihde antaa lempeyttä ja toivoa, huono viihde on taskuvaras, joka vie rahat. Sekä viihdettä että taidetta tarvitaan.
– Kirjoitatko Ifalle jatkoa?
– Enpä usko, uudet tarinat ovat pakanneet laukkunsa ja lähteneet tarpomaan kohti uutta tuntematonta. Mutta mistä sen tietää varmaksi.
– Mitä haluaisit muistaa? Entä unohtaa?
– Haluisin muista hyvät hetket ja ihmiset jota ovat kannustaneet ja antaneet arvoa. Unohtaminen on aika vaikeaa, jossain tuolla sisällä ne ovat, halusi unohtaa tai ei.
Haastattelijana Sinikka Viirret
