Darren Aronofskyn elokuva Black Swan (2010) kuvaa nuoren tanssijattaren Nina Sayersin (Natalie Portman) kamppailua Joutsenlampi-baletin pääosasta New York City Ballet’ssa, mutta pohjimmiltaan tarina kertoo tunteensa tukahduttaneen äidintytön kasvuristiriidoista.
Langanlaiha Nina pyrkii tekniseen täydellisyyteen mutta ohjaaja Thomas Leroy (Vincent Cassel) kaipaa tunnetta, heittäytymistä, erotiikkaa ja pahuutta, varsinkin Mustan joutsenen osuuteen ja näitä ominaisuuksia Ninalla ei ole. Nuoruutta tutkineet analyytikot Moses ja Egle M. Laufer ovat todenneet (1984) kuinka nuoruusiässä ruumis, joka puberteettiin saakka oli tarpeiden ja viettien suhteen passiivinen, muuttuukin nyt seksuaalisten ja aggressiivisten mielikuvien ja käyttäytymisen aktiiviseksi voimaksi. Tätä voimaa ohjaaja haluaa Ninan tanssiin.
Hän on kuin 12-vuotias seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta tietämätön äidin nukke joka ei osaa muuta kuin tanssia. Tyttö ja äiti asuvat kahdestaan sokkeloisessa huoneistossa New Yorkissa kuin jossain luolassa jonka vankina molemmat ovat: isää, ystäviä tai sosiaalista elämää ei ole, on vain tanssijana epäonnistunut (kenties vain tytön mielestä) äiti ja kunnianhimoinen tytär. Ninan huone on kuin 5-vuotiaan prinsessan huone vaaleanpunaisine väreineen, röyhelöverhoineen ja pehmoleluineen.
Elokuvan myötä Nina alkaa herätä naiseuden kysymysten äärelle, miesohjaajan viettelevyys ja kollegoiden seksuaalisuus saavat tytön pään ja ruumiin sekaisin; ensimmäisen humalaisen diskoillan jälkeen hän ajautuu Nina Kunisin esittämän kollegan Lilyn kanssa sänkyyn. Kokemus paljastuukin myöhemmin Ninan omaksi fantasiaksi naisten välisestä rakkaudesta. Itsetyydytyskin on hänelle uusi ja pelottava asia; kun Nina lopulta antautuu haluilleen hän säikähtää kuollakseen nähdessään äidin nukkuvan hänen vuoteensa vieressä. Rajoittava äiti on kaikkialla.
Entisen ykköstanssijan (Winona Ryder) uran päättyminen ja itsemurhayritys suistavat Ninaa entistä syvemmälle pelkojen ja syyllisyyden syliin. Aggression ja seksuaalisuuden alueilla Nina on hauras ja haavoittuva. Ohjaaja rääkkää häntä harjoittelemaan yhä uudelleen ja uudelleen niin että tytön varpaat vuotavat verta ja kynsinauhat repeilevät. Katsojakaan ei enää tiedä mitkä kokemukset ovat Ninan mielikuvia ja mikä tapahtuu todella. Psykoanalyytikko Joyce McDougall kirjoittaa kirjassaan Mielen teatterit (1999) ruumiin kokemusten ja affektien välisestä suhteesta kuinka jos affektia ei psyykkisesti kompensoida se jättää jälkeensä vain psyykkisen tyhjyyden ja on altis jatkumaan pelkkänä ruumiillisena tapahtumana ja valmistaa näin tietä psykosomaattiselle epäjärjestykselle.
Paineiden alla naisen mieli alkaa särkyä. Nerokkaasti ohjaaja kuvaa kuinka samalla myös ruumis muuttuu, ihottuma selässä tuntuu elävän omaa elämäänsä ahdistuksen mukaan; sooma reagoi psyyken ristiriitoihin. Nina näkee itsensä muissa tanssijoissa ja vastaantulijoissa kuin heijastuksena omasta identiteettivajeestaan. Ahdistuksen, seksuaalisuuden, kateuden ja pelkojen projisoiminen itsen ulkopuolelle vie vainoharhaisen hulluuden äärelle. Joutsenlammen pääroolin hän saa vasta kun puraisee peloissaan ohjaajaa huuleen tämän yrittäessä provosoida ja vietellä tanssijaa.
Kesken ensi-iltaa Nina kohtaa Lilyn pukuhuoneessa meikkaamassa itseään Ninan rooliin koska tämä ei ilmeisestikään jaksa esittää sitä. Nina raivostuu ja iskee rikkoutuneella peilinkappaleella Lilyä vatsaan ja raahaa tämän verisenä kylpyhuoneeseen. Esityksen tauolla oveen koputetaan ja Lily tulee kiittämään Nina siihenastista suoritusta. Kylpyhuoneessa ei siis makaakaan ketään verissään vaan katkennut pelinsirpale onkin Ninan vatsassa ja vuotaa verta. Hän on iskiessään Lilyä, jonka kasvot muuttuvat välillä Ninan kasvoiksi, iskenytkin itseään.
Lavalla Nina onnistuu, hänen selkäänsä ja käsiinsä kasvavat Mustan joutsenen sulat ja loppukohtauksessa hän heittäytyy kulissien takana olevalle patjalle kuolevana joutsenena. Muiden onnitellessa häntä hienosta suorituksesta Nina toteaa verta vuotavana:
– Minä tunsin sen. Täydellistä. Se oli täydellistä.
Muut huutavat ambulanssia.
Huippu-urheilun tai taiteen joskus sairaan kunnianhimoinen ja narsistisesti vaativa maailma voi olla nuorelle tuhoisa kokemus jos se ei ota huomioon nuoren kehitystä. Mm. tanssija Minna Tervamäki on kiistänyt baletin maailman olevan elokuvan kaltaista piinaa eikä sitä ole syytä epäillä, mutta rankkojakin kohtaloita on. Sunnuntaina 20.11.2016 Teemalta tullut Eero Heinosen koskettava dokumentti Dance for Two (2015) kuvaa kahden tanssijan kohtaamista 60 vuoden eron jälkeen. Barbara Bocher ja Adam Darius olivat School of American Balletin oppilaina 1940-luvulla. Sensaatiomaisen lahjakas Barbara valittiin baletin tanssijaksi 14-vuotiaana (!) mutta kuitenkin joutui lopettamaan uransa jouduttuaan kuuluisan koreografi Jerome Robbinsin kiusaamisen kohteeksi. Myös kilpailu oli armotonta josta Barbara kertoo esimerkin: kun tytöt riitelivät Ranskassa esiintymisasuista, Barbara piiloutui omansa kanssa WC:n kunnes joku laittoi sen lukkoon ja hän joutui särkemään ikkunan ja kiipeämään ulos päästäkseen esitykseen mukaan.
Black Swan ei mielestäni kuvaa baletin todellisuutta vaan tytön sisäistä maailmaa jossa täydellisyyteen pyrkiminen palvelee suojana naiseksi kasvamisen elämyksiä vastaan ja tytön omaa kyvyttömyyttä kehittyä nuorena naisena erilliseksi äidistä, ja saada sukupuolinen ruumiillisuus omaan haltuun kuten psykoanalyytikko Riitta Kellosalo artikkelissaan Black Swan kirjassa Elokuva ja psyyke 3 – Tarinan lumous (2012) perusteellisesti pohtii: millaiseen myllerrykseen nuori nainen voi joutua kieltäessään oidipaalisen realiteetin, ruumiinsa vaateet ja vertaisryhmän merkityksen kasvulleen ja kuinka, kun nämä ristiriidat pääsevät esiin, alkaa kiivas itsenäisyyskamppailu regression kautta: mieleen nousevat fantasiat miehen ja naisen intiimistä kanssakäymisestä, kivuliaasta ulkopuolisuuden tunteesta ja omista mielikuvista. Itsenäistyminen tapahtuu lapsuuden maailmasta luopumisella, ja kuten elokuvassa näytetään, niiden symbolien tuhoamisella. Tanssiva soittorasia rikotaan ja pehmolelut joutavat roskiin. ”Kyetäkseen ottamaan mustan joutsenen itseensä Nina joutuu lähtemään viettiensä vietäväksi, matkalle kohti tuntematonta” (…) ”Naisellisuuden peruspilarina nuori nainen tarvitsee haavoittuvuutensa tunnistamista kohdatakseen seuraavana kehitystehtävänään miehen partnerinaan kahdenkeskisessä intiimiydessä. Erityisesti hän tarvitsee sitä tulevassa äitiydessä.”
Onko verinen loppukohtaus tuhon ja kuoleman metafora siitä mihin pakonomainen kontrolli ja täydellisyyteen pyrkivä narsistinen sokeus ja pelkkä suorittaminen ilman kosketusta tunteisiin johtavat; hän on valmis uhrautumaan saadakseen yleisön (ja yleisössä olevan äidin) suosionosoitukset. Näyttääkö hän äidille että MINÄ olen nyt kuningatar, et sinä? Vai onko vatsasta virtaava veri kuukautisten, siis nuoruusikään siirtymisen ja naiseuteen kypsymisen symboli vai orgasmin (se oli täydellistä!) ja/tai ensimmäisen yhdynnän vertauskuva? Kenties koko elokuva on tytön uni, fantasia tai regressiivinen mielikuva, puolitoistatunnin tiivistelmä tytön nuoruusiänkehityksen eri vaiheista. Näin ollen heittäytyminen tyhjään ja ”kuolema” merkitsisivät antautumista nuoruusiän tunteille, lapsuuden loppua ja tätä kautta uuden alkua.
