Laslo Benedekin 1953 ohjaama Hurjapäät -elokuva (The Wild One) alkaa klassisen lännenelokuvan tapaan. Nuorten miesten joukko karauttaa prätkillään keskelle tuppukylää, jossa pidetään moottoripyörien kilpa-ajoja. Aseiden, stetsoneitten ja hevosten sijaan joukkio on varustautunut moottoripyörillä, nahkatakeilla, farkuilla, bootseilla, röyhkeydellä ja kovilla nyrkeillä. Pääosaa Johnnya esittävän Marlon Brandon alla murisee hänen oma Triumph Thunderbird 6T. Miesten nahkatakkien selkämyksissä komeilevat pääkallo ja kirjaimet BRMC eli Black Rebel Motorcycle Club. Heavykuvastoa 1950-luvun alussa!
Lännenelokuvan juurettomat ja keskenkasvuiset miehet ilmaantuvat aikuisuuden maailmaan 1950-luvulla moottoripyörillä kuin Härmän häijyt hevoskärryillään. He eivät tule mistään ja ovat matkalle ei minnekään. Brandon naturalistinen ja suorastaan veltto tapa näytellä, nuorisojoukon itsenäisyyden ikoneiksi jäänyt pukeutuminen, farkut, nahkatakit, bootsit ja moottoripyörät kaikkineen muodostavat voimakkaan kontrastin hiljaisen pikkukaupungin staattiseen elämään, jossa ukot ajaa köröttelevät vanhoilla autoillaan provosoivien ja piittaamattomien nuorten keskellä. Ikäpolvikuilun psykologinen ja yhteiskunnallinen esiinpano on selkeä ja osuva.
Elokuvan musiikkimaailma on rytmikästä ja kiihkeää jazzia, jota nuoret tanssivat jukeboxin säestämänä. Eletään vuotta 1953, Elvis on vasta laulamassa kirkkokuorossa ja rock ’n’ roll on tulollaan. Eräs kaupungin tytöistä kysyy Johnnyltä elokuvan ydinkysymyksen:
– Mitä vastaan kapinoit?
– Mitä sullon tarjolla? Johnny letkauttaa takaisin.
Nuorison yhtenevä fallinen pukeutuminen, slangi ja tervehdysriitit toimivat haarniskan tapaan suojana kahteen suuntaan; sisäinen kokemattomuus ja epävarmuus katoavat joukkovoimaan ja toisaalta ulospäin se erottaa heidät aikuisten maailmasta. Kyseessä on viimeinen yritys pitää nuoruuden uhman ja vapauden illuusiosta kiinni. Kaupungin kahvilanpitäjä kunnon kapitalistina näkee nuorten joukkoliikkeessä jotain hyvää; asiakkaita ja rahaa. Hän on kuin apokalyptinen etiäinen tulevien vuosien vaurastuvien nuorten tarpeilla rahaa vuolevista suuryrityksistä. On vaikea edes kuvitella millainen kontrasti elokuva oli 1950-luvun alussa suhteessa yhteiskuntaan juuri ennen länsimaisen nuorisokulttuurin syntyä ja myös suhteessa vallinneeseen elokuvakulttuuriin. Hurjapäät merkitsee ensimmäisiä merkkejä nuorisokulttuurin synnystä II maailmansodan jälkeisen maailman tuhkasta. Nuorisokulttuurin ytimeen iskeytyvä klassinen lause ”Mitä sullon tarjolla?” tiivistää ikäpolvikuilun ytimen. Kunhan se on jotain muuta kuin mitä ennen on ollut, mitä vanhemmat edustavat.
Johnny, jota siis Brando esittää, kohtaa kaupungissa ensimmäistä kertaa naisen joka merkitsee hänelle jotain. Miehen sisäinen kysymys voisi olla se, että voiko porukassa jaettu uho, levottomuus ja seksi ilman rakkautta enää riittää? Tuoko jatkuva provosointi, kulkemisen pakko ja purkautuminen sittenkään tyydytystä? Voiko hän luopua nuoruuteen kuuluvasta ehdottomasta musta-valkoisesta maailmankuvastaan ja onko hän valmis ottamaan seuraavan askeleen kohti generatiivista aikuisuutta, mahdollisuutta asettua läheisyyteen pohjautuvaan ihmissuhteeseen iloineen ja velvollisuuksineen, vai jatkaako hän yksinäisenä ratsastajana kohti loputonta juurettomuutta? Kasvaminen merkitsee aina kompromisseja ja tosiasioiden hyväksymistä.
Erik H. Erikson (1962) on kuvannut varhaisaikuisuuden kehityskriisiä sanaparilla: läheisyys – erillisyys. Sen aikana luodaan perusta aikuisille ihmissuhteille, parisuhteille ja ystävyydelle. Silloin ollaan irtaannuttu jo jossain määrin lapsuuden ihmissuhteista ja halutaan nauttia vapaudesta ja itsenäisyydestä, mutta samaan aikaan herää tarve uutta läheisyyttä kohti. Kun oma identiteetti on suhteellisen pysyvä ja luja, syntyy kyky olla toisen lähellä ilman itsen menettämisen ja toiseen hukkumisen uhkaa. Tämä ristiriita on pystyttävä hoitamaan, että uusi sukupolvi voi syntyä; asosiaalisesta ratkaisusta luovuttava, laitettava toinen ihminen, kumppani ja mahdolliset lapset etusijalle oman itsekkyyden sijasta. Kypsyminen tarkoittaa myös sitä, että näkee arvon edellisessä sukupolvessa ja voi samaistua siihen – ainakin joiltain osin. Vaikka se on elokuvassa kuvattu kenties hieman mustavalkoisesti ja opettavaisesti, on sillä psyykkinen vastineensa varhaisaikuisuuden kehityksessä.
Kenties elokuvan alkuteksti kertoo yhteiskunnasta 1950-luvulla enemmän kuin itse elokuva, ja se onkin lisätty siihen jälkeenpäin koska elokuva kiellettiin useissa maissa: ”Tämä on pelottava tarina. Se ei voisi tapahtua monissakaan amerikkalaisissa kaupungissa – mutta täällä se tapahtui…”
The Wild One on käännetty suomeksi milloin Hurjapäiksi milloin Vauhtihurjiksi. Itse käyttäisin sanaa Kesytön. Katsojan päätettäväksi jää onko kyseessä kapinallisen lainsuojattoman kesyttäminen porvarillisen yhteiskunnan sopeutuneeksi jäseneksi vai itseään etsivän nuoren miehen varhaisaikuisuuteen kuuluva kehitysristiriita, jolloin sitoutumisen ja generatiivisuuden kysymykset parisuhteen, työn/opiskelun, ”paikalleen asettumisen” ja pesänrakentamisen tulee ratkaista. Kenties kyse on molemmista.
Koko artikkeli löytyy teoksestani Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä – artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta (2016).
Trackbackit/Pingbackit